Kahdessa roolissa
Nykynuoret ovat hirveän fiksuja, kirjailija Päivi Lukkarila uskoo.
4
MIN
Neljä toisilleen tuntematonta nuorta ja vanha eräopas lähtevät vaellukselle ilman älypuhelimia. Siitä seuraa vaaroja ja yllätyksiä.
Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittanut Päivi Lukkarila kuvailee Skutsi-romaania ”tarvekirjaksi”. Hän oli huomannut, että tiettyjen nuorten oli hankala löytää itseään kiinnostavaa luettavaa.
”On kaivattu muun muassa kirjoja, jotka liittyvät kalastukseen, metsästykseen ja erätaitoihin. Kirjoja, jotka sijoittuvat muuhun kuin kaupunkiympäristöön”, Lukkarila kertoo.
Metsä tuntui sopivalta tapahtumapaikalta myös sen takia, että siihen liittyvät asiat eivät vanhene nopeasti. Kun kirjassa seikkaillaan korvessa, ei tarvitse pohtia niin paljon asioita, jotka ovat trendikkäitä.
Lukkarila kirjoittaa Skutsissa muun muassa vähemmistöjen kohtaamista ennakkoluuloista ja nuoren tarpeesta tuntea itsensä hyväksytyksi.
”Vaikka minussa on kansankynttilän vikaa, en halua lähteä osoittelemaan liikaa. Nykynuoret ovat hirveän fiksuja. Ei heille tarvitse kaikkea vääntää rautalangasta eikä sormi pystyssä opettaa.”
Lukkarilan omat lapset ovat jo muuttaneet pois kotoa. Hän myöntää välillä miettivänsä, miksi kirjoittaa lapsille ja nuorille.
”On hirveää, kun joskus vilkaisee peiliin ja sieltä katsoo tällainen vanha akka. Olen oikeasti sitä mieltä, että nuorille pitäisi kirjoittaa nuorten. Me tarvitaan lisää nuoria nuortenkirjailijoita.”
Vakiintuneiden kustantamojen toiminta tuntui tuskastuttavan hitaalta. Lukkarila kyllästyi odottamaan päätöksiä ja julkaisi Skutsi-kirjan itse, koska oli työskennellyt käsikirjoituksen kanssa kolme vuotta ja halusi saada prosessin päätökseen.
Skutsi valmistui kesällä ja oli myynnissä jo syyskuussa. Nyt siitä on otettu viisi painosta, yhteensä yli 10 000 kappaletta.
”Ei me tällaiseen varauduttu. Miehen kanssa niitä on pakattu ja kannettu postiin. Poika on välillä ollut tyttöystävänsä kanssa jeesaamassa”, Lukkarila kertoo.
”Onhan tämä positiivinen ongelma, mutta mielellään sitä muutakin tekisi iltaisin.”
Ennen Finlandia-ehdokkuutta varmin tapa Skutsin saamiseksi oli tilata se Nokkahiiri-kustantamon pikkuruisesta verkkokaupasta. Nyt kirjavälityspalvelut toimittavat sitä kivijalkakirjakauppoihin.
Lukkarila kasvoi K-kauppiaan perheessä Pohjanmaalla ja pyöri kaupan hyllyjen välissä 1970- ja 1980-luvulla. Se oli hänen päivähoitopaikkansa.
”Finlandia-palkinnon jälkeen sain kirjan myyntiin Prismoihin. Tietysti haluaisin nähdä sen myös Keskon liikkeissä.”
Lähi-Citymarketin kauppias olisi ottanut kirjan myyntiin, mutta keskusliikkeen takia se ei onnistunut, Lukkarila kertoo.
”Hän saa ottaa perunoita, mansikoita ja herneitä mistä haluaa, mutta Kesko päättää, mitä kirjoja marketeissa myydään.”
Lukkarila perusti Nokkahiiren neljä vuotta sitten, kun ei löytänyt julkaisijaa uudelle kirjalleen. Kuinka saavutetaan zanshin -kirja (2020) kertoi pojasta, joka pelaa intohimoisesti.
”Kotona oli silloin huutava teini, joka lukkiutui huoneeseensa ja vietti siellä tuntikausia kuulokkeet korvilla. Rupesin kirjoittamaan ymmärtääkseni, mistä siinä on kysymys.”
Sitä ennen Lukkarila oli kirjoittanut lähinnä hevoskirjoja. Ne kustantanut Karisto ei syttynyt romaanille, joka oli aivan erilainen kuin Lukkarilan aiemmat julkaisut.
Kustantaja piti kirjaa liian synkkänä. Lukkarila ajatteli sen sisältävän mustaa huumoria.
”Olin ollut yläkoulussa äidinkielen opettajana. Ajattelin, että kirja on sellainen, joka voisi upota tuon ikäisiin nuoriin.”
Kuinka saavutetaan zanshin myi hyvin ja sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Vuonna 2023 Lukkarila teki siitä selkomukautuksen. Se palkittiin ansiokkaalle ja korkealaatuiselle selkokirjalle myönnettävällä Klara-palkinnolla, joka jaettiin viime vuonna ensimmäisen kerran.
Tähän mennessä Nokkahiiri on julkaissut viisi kirjaa. Tarkoitus on pitää toiminta maltillisena.
”Kustannusohjelmaan mahtuu nollasta kahteen kirjaa vuodessa”, Lukkarila sanoo.
”Ihmiset lähettävät paljon tekstejään ja toivovat löytävänsä julkaisijan. On aina kurja kieltäytyä. Jos on vaikea saada sopimus isolle kustantajalle, Nokkahiirelle se on vielä vaikeampaa.”
Päivisin Lukkarila työskentelee S2-opettajana. Hän opettaa maahanmuuttajalapsille suomen kieltä kahdessa tamperelaisessa alakoulussa.
”Kyse on heterogeenisestä porukasta. Siihen kuuluu yhtä lailla paluumuuttajaperheitä kuin pakolaisleiriltä tulleita.”
Maahanmuuttajalapsia on kiva opettaa, koska oppilaat ovat pääosin motivoituneita ja heidän huoltajansa ymmärtävät kouluttautumisen arvon.
Opettaja ei ole vain kiusallinen henkilö, joka lähettää ikäviä viestejä. Hän on myös mahdollistaja.
Lukkarilan pitämillä Suomi toisena kielenä -tunneilla kirjoitetaan paljon. On tapana, että kirjoittaja saa heijastaa tekstinsä dokumenttikameralla ja lukea sen toisille ääneen.
”Alakoulun puolella lapset tykkäävät siitä tosi paljon. Heillä on vielä sellaista estottomuutta ja reippautta”, Lukkarila sanoo.
”Yritän antaa S2-oppilaille mahdollisimman paljon kannustavaa palautetta. Suhtaudun geminaatta- ja yhdyssanavirheisiin aika kevyellä kädellä.”