Demokratia tapahtuu ajassa

Demokratia on aihe, josta on tapana toistella syvällä rintaäänellä, miten tär­keää se on. Muuta ei sitten tarvitakaan.

Filosofiaan, aatehistoriaan ja politiikkaan erikoistunut tutkija Timo Miettinen ei sorru tällaisiin itsestäänselvyyksiin. Hänen toinen teoksensa Demokratian aika on perustavanlaatuista demokratian analyysiä.

Miettinen tunnetaan terävänä EU-kommentoijana.

Ensimmäinen kirja Eurooppa (2021) käsitteli poliittisen yhteisön historiaa. Kirja vakuutti raskaan sarjan politiikan teorian ja filosofian tuntemuksellaan.

Samalla akateemisella välineistöllä operoidaan myös Demokratian ajassa, eikä voi kuin arvostaa, miten vakuuttavasti se taas tehdään.

Miettinen käy läpi demokratian historiaa­ ja aateperintöä antiikin Kreikasta alkaen­. Kirjassa keskitytään ajanjaksoon, joka ulottuu 1500-luvun tasavaltalaisen ajattelun noususta kansanvaltaisten instituutioiden läpimurtoon 1800–1900-luvuilla.

Kaikki aiheen kannalta vähänkään merkittävät ajattelijat käsitellään rationalisti­filosofi Baruch Spinozasta valistusfilosofi Jean-Jacques Rousseauhun, valistusajattelija Montesquieusta filosofi Alexis de Tocquevilleen – kritiikkiä säästämättä.

Tyypillinen moite koskee ajattelun yksipuolisuutta. Sellaista on esimerkiksi Max Horkheimerin ja Theodor W. Adornon historiallinen analyysi teoksessaValistuksen dialektiikka.

Miettisen mukaan demokratiaan on liitetty tietty välttämättömyyden logiikka: kunhan kapitalismin annetaan kukoistaa, kansanvalta seuraa perässä.

Kuuluisin muotoilu teesistä tulee politiikan tutkija Francis Fukuyamalta. Hänen mielestään kylmä sota päättyi liberaalin demokratian yksiselitteiseen voittoon kilpailevista ideologisista järjestelmistä. Mikään muu yhteiskuntajärjestys ei tyydyttänyt ihmiselle ominaista pyrkimystä vapauteen ja tasavertaiseen tunnustukseen.

Fukuyama on joutunut sittemmin tarkentamaan ja monipuolistamaan yksioikoiselta kuulostavaa väitettään.

Demokratian ajan keskeisen huomion mukaan demokratiaa pitää tarkastella ajallisena ilmiönä yliajallisen idean sijaan.

Kirjan mukaan demokratia on järjestelmä, joka luo itsensä aina uudelleen perustojaan myöten. Siksi ei voida sanoa, että tulevaisuus on lyöty lukkoon, demokratia on voittanut, hallelujaa.

Miettinen näkee ongelmia ilmiöissä, joissa jämähdetään menneisyyteen: populistisessa nostalgisoinnissa sekä autoritaarisissa järjestelmissä, joissa halutaan korjata menneisyyden vääryydet.

Jälkimmäisissä historiasta tulee suuri uhrikertomus. Esimerkkinä Miettinen käyttää nyky-Venäjää.

Miettisen mielestä demokratia nojaa tulevaisuuden avoimuuden ja historian satunnaisuuden varaan. Menneisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen: kykymme kuvitella erilaisia tulevaisuuksia pohjaa menneisyyttä koskeviin tulkintoihin.

Demokratiaa pitäisi ajatella uusista ja luovista näkökulmista. Yhden sellaisen tarjoaa filosofi Alain Badiou.

Mietitään Ranskan vallankumousta. Se oli muovaamassa perustavalla tavalla käsityksiä poliittisesta vallasta, sosiaalisesta järjestyksestä, oikeudenmukaisuudesta ja tietenkin demokratiasta.

Yleensä keskitytään vallankumouksen taustalla vaikuttaviin ideoihin: järkeen, vapauteen tai luonnollisiin oikeuksiin.

Entä jos vallankumousta ei ajattelisikaan staattisten ideoiden vaan tapahtumien kaut­ta? Vasta vallankumoukselliset tapahtumat saavat aikaan sen, että vapauden, tasa-arvon tai ihmisoikeuksien kaltaisista ideois­ta tulee elettyä todellisuutta.

Vallankumouksen merkitystä todistivat sen seuraajat, jotka vahvistivat viestin ancien régimen hävittämisestä ja uuden aikakauden alusta. Demokratian historia onkin olennaisesti tapahtumahistoriaa.

Demokratian aikaan on pakattu valtavasti tietoa ja tuoretta ajattelua.

Teksti on tiheää, mutta niin kirkkaasti kirjoitettu, että se onnistuu kumma kyllä samaan aikaan hengittämään.

Tässä voisi olla vuoden paras kotimainen tietokirja. 

Timo Miettinen: Demokratian aika. 280 s. Teos, 2024.