Puolivillaista ­pakkomielteisyyttä

2 MIN

Elina Airion toinen romaani, tai oikeammin proosarunoelma, lupaa kansiliepeessään tarttua ”yhteen aikamme tabuista” eli naisen väkivaltaisuuteen. Tämä on harhaanjohtavaa mainontaa.

Ensimmäiset parikymmentä sivua Heku­ma piinaa lukijaa kuvauksella gerberan ostamisesta nuhjuisessa kioskissa. Onhan suomalaisessa kirjallisuudessa saatu aikaan pidempiäkin kuvauksia vaikkapa piipun valitsemisesta, mutta Airio ei ole mikään Volter Kilpi. Sivut eivät ole soljuvaa tajunnanvirtaa maasta taivaisiin, vaan lattean töksähtelevää jupinaa.

Juuri muuksi ei Hekuma tästä muutu. Minäkertoja tuo gerberan kotiinsa, masturboi sen kanssa, tekee terapeuttisia rentoutumisharjoituksia ja yrittää elää puolisonsa ja lastensa kanssa.

Mukaan on tungettu luonto-ohjelmien katselua sekä lapsuusmuistoja kissanpentujen tappamisesta. Airio lienee hakenut söpöyden ja groteskiuden rinnakkaiseloa. Yhdistelmä on aina kiinnostava, mutta tässä se lässähtää puolivillaiseksi pikkurankisteluksi.

Epätasapainoisen ihmisen mielenmaisemaa Hekuma kyllä onnistuu tavoittamaan. Kertojan ahdistus on käsin kosketeltavissa hänen vääristyneessä havainnoinnissaan. Jos teoksen olisi antanut olla houreinen proosaruno ahdistuneen ja masentuneen naisen silmin, se olisi voinut toimia. Ankeat päivät kiertävät kehää, vain kirkkaanvärinen huonekasvi saa tuntemaan jotain, mutta lopulta sekin kuihtuu – tässä olisi jo proosateos arjen traagisuudesta.

Kansiliepeessä lupailtu tabu taas jää täysin sivuosaan. Kertojan puoliso ja lapset ovat lähes näkymättömiä, kun hän rypee gerberapakkomielteessään. Ei pikkuasioista kuplivaa hallitsematonta vihaa, ei epätoivoisia hyvittely-yrityksiä, ei somiin kulisseihin kätkettyä pelkoa. Keskiverroista päihderiippuvaisista ja läheisiään lyöneistä naisista – ja miehistä – satun tietämään sen verran, että heidän elämäänsä kuuluvat nämä kaikki sekä loputon itseinho.

Hekuman kertoja taas näyttäytyy pohjattoman itsekeskeisenä. Hänessä riehuu hallitsematon feminiininen luonto ja häntä pitää ymmärtää. Kyseessä ei ole rehellisen moraaliton petomaisuus – mikä olisi ollut sentään mielenkiintoista – vaan silkka keskenkasvuisuus.

Jos teoksen tarkoituksena on ollut lisätä ymmärrystä päihdeongelmista ja perhe­väkivallasta antamalla ääni tekijälle, se epäonnistuu. Asiaa ei auta kuvaston perimmäinen kliseisyys. Hekuma on banaali teos, joka vain teeskentelee olevansa rohkea ja radikaali. 

Elina Airio: Hekuma. 135 sivua. Gummerus, 2024.