Miksi nainen ei saa olla äreä, Elina Airio?
Kirjailijalle on usein sanottu, että hän on vihainen ihminen. Se ärsyttää tavattomasti.
8
MIN
Elina Airio muistaa hetken, jolloin sai ensimmäisen romaaninsa valmiiksi.
”Istuin kotona työpöytäni ääressä ja ajattelin, että vittu, mulla on käsissä jotain, mitä kukaan muu ei ole tehnyt.”
Metsässä juoksee nainen -dystopia ilmestyi helmikuussa 2022. Se kertoo kahden naisen kohtaamisista. Mimi on kahden lapsen äiti, joka kärsii mielenterveysongelmista. Hänen luonaan käy Olennaiset-yrityksen perhevalmentaja.
Mimi yrittää, mutta ei jaksa. Perhevalmentaja on kiireinen ja tuntee riittämättömyyttä. Onko tietojärjestelmän päivittäminen tärkeämpää kuin kohtaamiset?
Aluksi Airio vastusti sotealasta kirjoittamista. Hän ajatteli, että kirjoittaminen on nautinnon paikka, joka täytyy pitää etäällä päivätyöstä.
Airio työskentelee sosiaaliohjaajana Helsingin kaupungin matalan kynnyksen palveluissa. Hänen yksikkönsä keskittyy alle kouluikäisten lasten ja heidän vanhempiensa vaikeuksiin.
Syksyllä 2019 Airiolla todettiin työuupumus. Hän jäi kolmeksi viikoksi sairauslomalle.
Sen aikana Airio alkoi kirjoittaa Metsässä juoksee nainen -tekstistä versiota, josta lopulta tuli kirja.
Omien kokemusten käsitteleminen kirjassa ei ollut suunniteltua. Se vain tapahtui.
”Kun se toimi, junan pysäyttäminen oli myöhäistä”, Airio sanoo.
”Kirjaa oli helppo kirjoittaa, koska tunsin sotealan rakenteet, joita ei siis ole. Leikin niillä. Lopulta se oli tosi hauskaa ja terapeuttista.”
Mimin koti on täynnä kasveja – lyyraviikuna, kirjojuoru, muorinkukka ja nukkumaija.
Ne tekevät asioita, kuten kurkottavat perään ja iskevät silmää.
Kasvit luikertelivat kirjaan vaivihkaa. Vähitellen niiden osuus kasvoi ja kasvoi.
”Oikeasti en tiedä kasveista juuri mitään. Plantagenin sivuston olisi pitänyt saada puolet mun ennakosta. Kaikki on siis googletettu”, Airio sanoo.
”Kasvit ovat mun kirjoissa täyttä huvittelua ja kuvittelua. Niillä ei ole sen suurempaa merkitystä.”
Viime vuoden kesäkuussa Airio alkoi saada Suomen Kulttuurirahaston apurahaa. Se kesti kymmenen kuukautta. Apurahan turvin hän pystyi kirjoittamaan intensiivisemmin ja yhtäjaksoisemmin, ja se oli ”jumalaista”.
Toinen romaani ilmestyi elokuussa 2024. Hekumasta näkee, että Airiolla on ollut aikaa työskennellä sen parissa.
Teos on paljon viimeistellympi kuin esikoinen.
Hekuman tunnelmaa määrittää jatkuva väkivallan uhka. Sitä ei näytetä, kirjoiteta esiin, kertaakaan.
”Lapset hiljenevät kun tulen lavuaarilta. Ne katselevat kun kävelen yli lattialla paskana olevan blenderin ja aamupalan ja hajonneen tuolin.”
Asetelma on poikkeuksellinen, sillä arvaamaton henkilö on lapsiperheen äiti. Isä on kiltti ja rauhallinen.
Kun Airio kirjoitti Hekumaa, hän ajatteli, että naisilla ei ole samanlaista tilaa ilmaista negatiivisia ja voimankäyttöön liittyviä tunteita kuin miehillä.
Monissa kulttuureissa nainen on vähän kuin seuraeläin.
Jos on ärisevä tai pahantuulinen, rikkoo yleisesti hyväksyttyä sosiaalista normia.
”Mulle on usein sanottu, että olen vihainen ihminen. Se on helvetin ärsyttävää”, Airio toteaa.
”Kun naisella on voimakas tunnetila, se on monen mielestä hysteeristä tai ylireagointia. Siihen ei suhtauduta samalla tavalla kuin isän, aviomiehen tai veljen vastaavaan tunteeseen.”
Lukioikäisenä Airio löi vihapäissään entistä poikaystäväänsä. Hän muistaa edelleen, miltä se tuntui.
”Sillä hetkellä se tuntui ihan vitun tyydyttävältä. Heti sen jälkeen se oli häpeällistä ja nöyryyttävää”, hän sanoo.
”Se hetki, kun teet mitä vaan, että toinen kuulee tai uskoo tai näkee, on mielettömän kiinnostava.”
”Se hetki, kun annat periksi luonnolliselle halulle tai tarpeelle, joka on normatiivisesti kiellettyä.”
Hekuma alkaa kukkakioskilta. Nainen yrittää ostaa ketjupolttavalta kioskimuijalta gerberan eli sädelatvan. Tarina on suoraan Airion omasta elämästä – liioiteltuna ja vahvasti väritettynä tietysti.
Airio asui kukkakioskin lähellä ja halusi ostaa tietynlaisia leikkokukkia. Hän palasi kioskille uudestaan ja uudestaan, mutta ei koskaan kehdannut pyytää niitä, koska ei tiennyt kukkien nimeä.
”Ne olivat kaukana tiskiltä ja mua hävetti. Olen myös sosiaalisesti rajoittunut. Niinpä kukkakauppias myi mulle kaikkea muuta.”
Lopulta Airio kuvaili haluamansa kukat ystävälleen ja kysyi, mitä ne olivat. Ystävä tunnisti ne gerberoiksi.
Seuraavalla kerralla ostaminen onnistui. Se tuntui hyvältä.
Airio sanoo, että molemmissa kirjoissa on ”ihan pirusti” hänen omaa elämäänsä. Hekumaan tuli ”kaikki mahdollinen” omasta perheestä.
”Lasten lukumäärä on sama. Lähes kaikki perheenisän hyvät piirteet ovat puolisoni piirteitä. Hän on puhelimessani jalkapalloilijan mukaisella lempinimellä. Se ei kylläkään ole Messi.”
Väkivaltaisen naisen asunnon pohjapiirros on sama kuin Airion perheen entisen asunnon. Siellä oli helppo kuvitella liikkuvansa.
”Uskon, että tutut elementit auttoivat fiktiota nousemaan esiin. Toin sen raivon hyvin lähelle itseä. Tuntui mehevältä laittaa tuttuun ympäristöön jotain sellaista.”
Airion suhde niin sanottuun autofiktioon on vaikea. Hän ei usko tyylilajin toteutumiseen.
Esimerkiksi Karl Ove Knausgårdin ja Tove Ditlevsenin teoksia hän sanoo lukeneensa fiktiona.
”Mulle ei riitä se, mitä meillä jo on. Olen hyvin tylsistynyt suurimman osan ajasta. Haluan kuvittelua ja liioittelua.”
Elina Airio vietti lapsuutensa Nokialla. Hänen mukaansa se oli tylsä ja turvallinen paikka kasvaa.
Juuri mitään ei tapahtunut. Se saattoi olla hyvä asia lapsen näkökulmasta. Sai ja oli pakko tehdä omiaan.
Airion isä on taksikuski ja äiti pääkirjanpitäjä. Äiti luki ja kannusti lukemaan, mutta muuten kotona ei harrastettu taiteita.
Airio oppi lukemaan ensimmäisellä luokalla. Siitä asti hän on lukenut ja kirjoittanut lähes aina.
”Ennen kirjoittamaan oppimista äänitin kaseteille omia tarinoitani. Sen jälkeen rupesin kirjoittamaan päiväkirjoja ja runoja.”
”Se ei ollut millään lailla tavoitteellista. Tein kaiken vain itselleni.”
Lukiossa äidinkielen opettaja veti Airion sivuun ja suositteli jatkamaan kirjoittamista vaikkapa Oriveden opistossa.
Airio ei pitänyt sitä varteenotettavana vaihtoehtona, vaan meni siivoojaksi Lassila & Tikanojalle.
Lukion jälkeen Airio halusi kiihkeästi perheen. Hän sai kumppaninsa kanssa kaksi lasta vähän yli parikymppisenä.
”Oltiin nuoria ja rohkeita. Haluaminen riitti”, Airio kertoo.
”Luotettiin sokeasti siihen, että aina tullaan jotenkin toimeen. Eivätkä standardit olleet kovin korkeat. Pärjättiin vähällä. Ne olivat helvetin hauskoja ja boheemeja aikoja.”
Kesällä 2012 nuori perhe muutti Helsinkiin. Mies työskenteli nollatuntisopimuksella Vaisala Oyj:ssa, ja Airio opiskeli sosionomiksi ammattikorkeakoulussa.
Kolmas lapsi syntyi vuonna 2020. Airio kirjoitti ison osan esikoisromaanistaan puhelimen muistioon samalla, kun imetti ja nukutti vauvaa.
Kun Airio hoiti kotona pieniä lapsiaan, hän halusi itselleen jotain omaa. Vuonna 2018 hän haki Kriittisen korkeakoulun kirjoittajalinjalle ja pääsi.
”Heti ensimmäisellä luennolla sanottiin, että kaikkien pitää pystyä sanomaan ääneen, että en ole tullut tänne kirjoittamaan pöytälaatikkoon”, Airio kertoo.
”Mun ensimmäinen reaktio oli, että tämä on aivan liikaa. Meni pari vuotta, että opettelin sietämään sitä ajatusta.”
Kriittisessä korkeakoulussa kirjoittamisesta tuli osa Airion olemista ja identiteettiä.
Sen jälkeen hän on voinut paremmin kuin ikinä. Hän on ollut hyväntuulisempi ja rauhallisempi.
Airio nautti luennoista ja opettajien vastaanotoilla käymisestä. Palautteen saaminen oli erityisen ihanaa.
Se oli asiallista, mutta myös kriittistä ja jopa kärjistettyä.
”Opin nopeasti, mitä puolustan ja mitä en. Minkä takana oikeasti seison ja mikä ei ehkä toimi.”
Nyt Airiosta tuntuu, että kirjoittaminen ja lukeminen ovat ”ainoa siedettävä olemassaolon muoto”.
Kirjoittamisen kautta hän on myös löytänyt ihmisiä, joista on tullut todella rakkaita.
Vastikään Airio vietti pitkän viikonlopun Itä-Suomessa kirjoittamassa Veera Miljan ja Eeva Åkerbladin kanssa. Kaikkien esikoisteokset ilmestyivät samana vuonna.
”Kun menin Kriittiseen, ajattelin voivani haluta vähän kirjoitella. Sainkin kokonaisen verkoston ja maailman”, Airio sanoo.
”Ehkä tärkeintä oli kuitenkin se, että sain viettää aikaa ihmisten kanssa, jotka kirjoittavat. Mulla ei ollut sellaista piiriä lainkaan. Mun elämässä oli paljon ihania ihmisiä, mutta se multa puuttui.”
Airio kertoo rakastavansa argentiinalaisen Mariana Enríquezin kirjoja. Niissä yhdistyvät kauhu ja yhteiskunnallisuus.
”Kerran luin Enríquezia ollessani yksin kotona. Meillä on puuverstas taloyhtiössä. Puoliso oli tehnyt siellä lasten kanssa puiset valomiekat. Hain sellaisen sänkyyn, kun en uskaltanut muuten nukkua.”
Airio seuraa myös englanniksi käännettyä nykykirjallisuutta Japanista ja Etelä-Koreasta. Niissä on usein lyhyitä ja tiiviitä tarinoita, jotka liikkuvat ”sairaan rajalla”.
Myös Airion lapset lukevat paljon. Toisinaan he haluavat tietää, millaisia kirjoja äiti lukee.
Vielä ei ole soveliasta kertoa, että kesken olevassa kirjassa teinitytöt kaivavat idolinsa ylös haudasta ja syövät hänet.
Kolmas romaani on ”leikin asteella”, Airio sanoo.
Fragmentaarisia tekstejä on paljon, mutta hän ei vielä tiedä, mitkä tulevat lopulta mukaan.
”Mun kahdesta ensimmäisestä kirjasta on sanottu, että ne ovat jännitteisiä ja piinaavia.”
”Nyt tuntuu siltä, että haluaisin mennä vielä enemmän kauhun suuntaan.”
Tällä hetkellä Airio työskentelee sosiaaliohjaajana kolmena päivänä viikossa.
Kirjastoapurahan ansiosta hän voi omistaa maanantait ja perjantait seuraavalle kirjalleen. Muina arkipäivinä hän kirjoittaa iltaisin.
”Ajatukseni pyörivät yhä vaikeauskoisuuden ja ihmettelyn tasolla. Tuntuu, että jokainen apuraha tai kustannussopimus on onnenkantamoinen”, hän sanoo.
”Toisinaan haaveilen, että voisin vain kirjoittaa, mutta en usko, että se on realistista. Voi olla hyväkin tehdä välillä sotealan hommia. Tekee hyvää käydä tosimaailmassa.”
Kirjoittaminen on henkireikä, täysin vapaa maailma.
”Kirjoittaessani voin tehdä ja olla mitä vaan.” SK