Harras muistokirjoitus

Lumisade hiljentää äänet ja liikkeet Han Kangin romaanissa. Kaikki peittyy paksuun valkoiseen hankeen. Hiutaleet putoilevat, ja pimeässä liikkuu vain yksittäisiä ihmisiä.

Harvaan asutulla maaseudulla katuvalotkaan eivät auta kulkijaa. Kertoja palaa toistuvasti tarkkailemaan hiutaleita ja niiden sulamista vaatteiden pintaan.

Hiljaisuus, pimeys ja hangen pehmeäksi pyöristämä maisema tekevät romaanista hartaan.

Puhdas lumi luo voimakkaan kontrastin karmealle historialle, joka herää eloon, kun kertoja päätyy yllättäen kansanmurhasta kertovien arkistomateriaalien ja ystävänsä synkän taideprojektin äärelle.

Tarina alkaa Etelä-Korean pääkaupungissa Soulissa, missä kirjailija Gyeongha potee masennusta. Hänen mielensä on jäänyt kiinni synkkiin kuviin joukkomurhaa kuvaavan teoksen kirjoittamisen jälkeen.

Kun Gyeonghan ystävä, valokuvaaja-puuseppä Inseon soittaa sairaalasta, Gyeonghan on pakko riuhtaista itsensä sängyn pohjalta liikkeelle.

Inseon on loukkaantunut vakavasti ja pyytää Gyeonghaa matkustamaan välittömästä kotisaarelleen, koska kotiin yksin jäänyt lemmikkilintu on ruokittava.

Lumimyrskyssä perille selvittyään Gyeong­ha löytää periltä linnun lisäksi vuoden 1948 kommunistivainoihin liittyvän arkiston. Pia­n lukijakaan ei enää tiedä, mitä Gyeongha näkee oikeasti, mikä taas on unta tai kuumehoureiden ja vuosikymmeniä salassa pidettyjen lehtileikkeiden ja vankinimilistojen lukemisen aiheuttamaa näkyä.

Inseonin äiti ja tämän sisko olivat lapsina sattumalta muualla, kun kylään iskettii­n. Satoja ihmisiä tapettiin koulun kentälle. Kun siskokset palasivat, he etsivät perheenjäseniään ruumiiden joukosta.

Silloinkin oli satanut lunta. Lumi oli peittänyt ruumiit, ja lasten piti pyyhkiä sitä vainajien päältä tuttuja kasvoja löytääkseen.

Inseon oli aiemmin kertonut tarinan Gyeong­halle. Yksin, pimeässä, lähellä tapahtumapaikkoja kaikki on yhtäkkiä liiankin todellista.

Kangin teksti on eleetöntä, paikoin minimalististakin. Pienillä toistuvilla motiiveilla, kuten mustilla, ihmismäisillä puilla, lumisateella ja todistajalausunnoilla hän luo värisyttävän voimakkaita kuvia. Kohtaukset ovat pysähtyneitä, valokuvamaisia otoksia.

Toteavat lauseet ovat kuin iskuja. Kang ei todellakaan säästele lukijaa kauheuksilta. Hän kirjoittaa suoraan kerälle käpertyneistä luurangoista, kuolleen vauvan jättämisestä ja vuoroveden viemistä ruumiista. Mutta kaikki on ympäröity pehmeydellä, joka mahdollistaa luvan surra.

Kang on löytänyt sanat ja Taru Salminen niille suomenkieliset vastineet, joilla käsittämättömät joukkomurhat muunnetaan yhteiseksi suruksi.

Älä jätä hyvästejä on kuin hiljainen muistotilaisuus.

Älä jätä hyvästejä ilmestyi suomeksi juhlavalla hetkellä, sillä vain muutama viikko julkaisun jälkeen Han Kang palkittiin kirjallisuuden Nobel-palkinnolla.

Viime vuosien nobelisteista Kangin tuotanto on kollektiivisen surun teeman ja joukkokuolema-aiheiden puolesta läheinen vuoden 2015 voittajan Svetlana Aleksijevitsin kirjoille.

Toisaalta Kang on kirjoittanut hyvin yksityisestäkin: omaelämäkerrallisen teos Valkoi­nen kirja (suom. Taru Salminen, Gummerus 2021) kertoo vauvana kuolleen iso­siskon jättämästä aukosta.

Mikä tekee Kangin teksteistä erityisiä? Kirkas ja varmasanainen ilmaisu sekä taidokkaasti luodut visuaaliset kuvaukset teke­vät lukukokemuksesta voimakkaan.

Tai ehkä erityisyys on tekstien välittämä lohtu.

Kuten Älä jätä hyvästejä -romaanissa, myös Sari Karhulahden suomentamissa Vegetaristissa (Gummerus, 2017) ja Ihmisen teoissa (Gummerus 2018) musertavat murheet, huoli läheisistä, mielen järkkyminen ja turhat kuolemat yhdistyvät valoon, olemassaolon ihmeeseen ja läheisyyttä ihmisten välille luovaan tunteeseen jaetuista koke­muksista. 

Han Kang: Älä jätä hyvästejä. Suom. Taru Salminen. 268 sivua. Gummerus, 2024.