Sarjakuva­ valtasi ­Pompidoun

Sarjakuvaa on kaikissa kerroksissa, Pariisin Pompidou-taidekeskus mainostaa. Näyttelyiden kokonaisuus on poikkeuk­sellisen laaja jopa Pompidoun omassa mittakaavassa. Poikkeuksellinen se on myös sarjakuvan historiassa. Maailman tunnetuimmat ja arvostetuimmat modernin taiteen ja nykytaiteen museot lienevät Pompidou ja MoMA New Yorkissa. Kummassakaan ei ole ollut aiemmin vastaavaa.

”Ranskassa on ollut isoja sarjakuvanäyttelyitä, mutta ei mitään tällaista”, sarjakuvatutkija Thierry Groensteen sanoo.

MoMAssa oli 1990-luvun alussa näyttely High and Low: Modern Art and Popular Culture, jossa sarjakuva oli mukana. Groensteen muistaa, että sarjakuvataiteilijat, Art Spiegelman etunenässä, moittivat sitä alentuvasta suhtautumisesta.

Entinen Angoulêmen sarjakuvamuseon johtaja Groen­steen on yksi Pompidoun näyttelyn neljästä kuraattorista. Pulitzer-palkittu Maus-sarjakuvan tekijä Spiegelman on puolestaan Yhdysvaltojen arvovaltaisimpia sarjakuvatuntijoita. Avajaisista toukokuun lopussa tavoitettu tekijä hyväksyi Pompidoun näyttelyn.

”Etukäteen pelkäsin taas pahaa, mutta tämä edistää sarjakuvan asemaa vuosilla”, Spiegelman totesi.

Päänäyttelyn Comics 1964–2024 (tai Bande dessinée, 1964–2024) rajaus on kiinnostava. 60 vuoden jakso kattaa nykysarjakuvan kehityskaaren. 1960-luvun puolivälissä lasten ja nuorten sarjakuvien parissa varttuneet tekijät niin Euroopassa, Amerikassa kuin Japanissakin alkoivat tehdä aikuisina sarjakuvia aikuisille.

”Vastakulttuuri nosti silloin esiin aiemmin väheksyttyjä taiteita. Rajat korkeakulttuurin ja popin välillä alkoivat murtua”, Groensteen taustoittaa.

Ranskassa yksi merkkipaalu oli Jean-Claude Forestin eroottinen tieteissarjakuva Barbarella. Yhdysvalloissa Robert Crumbin ja kumppanien underground rikkoi tabuja. Japanissa Garo-lehden Yoshihiro Tatsumi ja muut kasvattivat mangan gekigaksi, dramaattisiksi kuviksi.

”Oli minun ajatukseni aloittaa 1960-luvulta eikä sarjakuvan historian alusta. Aluksi ajattelin lopettaa vuoteen 2000, jolloin oltaisiin menty Barbarellasta Marjane Satrapin Persepolikseen. Mutta silloin naisia olisi tullut mukaan kovin vähän. Suurin osa naistaiteilijoista on vakiinnuttanut asemansa vasta 2000-luvulla.”

Vaikka näyttely on hengästyttävän laaja, se raapaisee vasta pintaa. Sarjakuvan kolme pääaluetta – Amerikka, Eurooppa ja Japani – esiintyvät ensimmäistä kertaa rinnakkain näin laajasti. Pohjoismaita edustaa vain ruotsalainen Joanna Hellgren.

”Olen meistä kuraattoreista ainoa, joka tuntee pohjoismaisia sarjakuvia ollenkaan”, Groen­steen sanoo. ”Rehellisesti sanottuna emme edes harkinneet muita. Meillä oli yli kahdensadan välttämättömän taiteilijan lista, jonka jouduimme karsimaan noin sataankolmeenkymmeneen.”

Melkein jokainen sarjakuvan ystävä jää kaipaamaan jotain suosikkiaan, vaikka löytää monia. Sarjakuva on taiteena niin laaja, ettei edes jättinäyttely kata läheskään kaikkea.

Pompidoussa on kyllä yritetty kovasti. Päänäyttelyn alapuolella viidennessä kerroksessa on museon perinteinen kokoel­manäyttely. Sarjakuvaa on sijoitettu sinne vuoropuheluun kuvataiteen kanssa.

Museon kirjastossa Hugo Prattin Corto Maltese on saanut kokonaan oman näyttelyn. Aulan tasanteelle surrealististen ihmissuhdetutkielmien tekijä Marion Fayolle on virittänyt koko perheen puuhakylän.

Teemoittain järjestetty Comics 1964–2024 on jopa vähän kaoottinen kaleidoskooppi, joka ei pysy edes omissa rajoissaan. Mukana ovat ikisuosikit Asterix, Tintti ja Lucky Luke.

”Ovathan ne pikemmin eri sukupolvea kuin näyttelyn ydin, mutta Ranskassa ei olisi annettu ikinä anteeksi, jos ne puuttuisivat”, Groen­steen puolustautuu. 

Comics 1964–2024. Pompidou-­keskus­ (Place Georges-Pompidou, Pariisi) 4.11. saakka.