25 vuotta sitten
jope Ruonansuu pistää mahaansa insuliinipiikin, salaattia ja tomaattia, tässä järjestyksessä. Hän nakertaa rehujaan niin kuin vain vuoden 1994 makkaramestari voi.
Ne ajat ovat takana. Kaikkea ei voi syödä, saati juoda. Haimatulehdus pysäytti kesällä 1995, ja sen jälkeen entiset herkut on korvannut insuliini. Kaksikymmentä iloista kiloa on kadonnut jonnekin. Jos joku ne löytää, ei tarvitse palauttaa, sillä Jope ei niitä enää kaipaa. Välillä hän itsekin hätkähtää katsoessaan peiliin, eikä se johdu siitä, että peilistä voi katsoa takaisin Boris Jeltsin tai Martti Ahtisaari tai Elisabeth Rehn tai joku muu Jopen imitoimista tyypeistä.
Ruonansuu pitää poliitikoista kohteina, muttei välttämättä poliitikkoina eikä ainakaan verottajina. Hän on maksanut miljoonan verorästeistään puolet ja tappelee toisesta puolesta edelleen.
”Perseestä on tämä maa, tämä ryöstäjien maa”, loihee runoilija jyrisemään.
Vakuutusyhtiöt eivät saa sen parempaa arvosanaa.
”Kerran oli kolme kuukautta ääni pois – työkalu – muttei mistään mitään korvauksia tullut.”
Jos nyt ääni menisi tai muuten ura katkeaisi, Jope tietää mitä ryhtyisi tekemään: ruokaa. Hän tykkää pöperöistä, vaikkei saisi niihin itse koskeakaan. Hän on ollut kokkina sekä televisiossa että kotonaan, ja perhe on edelleen hengissä.
SK 42/1998 Jukka Ukkola: ”Jope Ruonansuu, vara-Mara”, 16.10.1998.
Vuonna 1973
Suunnittelun puhtaus ja käytännöllisyys ovat nostaneet Vuokko Nurmesniemen, 43, tekstiilitaiteilijoittemme kärkisijoille.
Nurmesniemen oma yritys, Vuokko, on nyt lähes 10 vuotta vanha. Kunnon liikemiesperiaatteesta poiketen Nurmesniemi ei halua, että hänen yrityksensä kasvaa kovin suureksi.
”Me pyrimme Vuokossa tekemään vaatteita, jotka kestävät ja joita ei tarvitse heittää pois kovinkaan nopeasti. Vanha ruotsalainen sanontatapa osta laatua, käytä kauan on meidän tunnuslauseemme.”
SK 42/1973 Timo Elo: ”Vuokko, vuoden nainen”. 19.10.1973.
