25 vuotta sitten
Kaari Utrio, 56, ei suurempia esittelyjä kaipaa. Hän on yksi suosituimpia ja myydyimpiä kirjailijoitamme, joka on ottanut tavakseen sukkuloida noin vuorovuosin kaunokirjasta tietokirjaan.
Laajempaa arvostusta hänelle on herunut vasta viime vuosina. Nimitys taiteilijaprofessoriksi 1995 oli piste iin päällä: perusteluissa kehuttiin Utrion tekemää kurinalaista historiallista perustutkimusta ja hänen selkeää kieltään verrattiin pohjoismaisiin saagoihin.
Utrion yltiöromanttista ja kansantajuistavaa tuotantoa on ollut helppo arvostella. Varsinkin uran alkuvuosina kritiikki löi välillä julmasti.
Kirjailijan mukaan aika ei silloin vain hyväksynyt, että ”luetaan tällaista tyhjänpäiväistä hömppää Leninin koottujen sijasta”.
Tunteeko hän koskaan huonoa omaatuntoa siitä, ettei kirjoita niin sanottua vakavaa kirjallisuutta?
”En, en, koska kirjailijahan kirjoittaa siitä, minkä hän tuntee itselleen oikeaksi. Jos jotain muuta yrittää, ei yleensä onnistu.”
”Rakastan tarinoiden kertomista. Jos olisin elänyt kalevalaisena aikana, olisin laulanut kansanlauluja. Ei kalevalainen runonlaulajakaan olisi kovin kauan tyhjille seinille lauleskellut.”
Itse hän sanoo lukevansa lähinnä ammattikirjallisuutta. Välillä hän lukee scifiä ja fantasiaa, joita hän pitää historiallisen romaanin käänteispuolina.
SK 41/1998 Silja Lanas Cavada: ”Kaari Utrio, historiankirjoituksen popularisoija”, 9.10.1998.
Vuonna 1983
Katsoja tarvitsee uutta sanastoa, jos ei ymmärtääkseen, niin ainakin voidakseen puhua modernista taiteesta.
Performance tarkoittaa taideteosta, jossa taiteilija itse on läsnä, osa teosta. Maataiteilijat tekevät teoksensa kauas gallerioista, luonnon omista aineista, luonnon ehdoilla.
Minimalistit pyrkivät ilmaisemaan itseään mahdollisimman minimaalisin keinoin. Käsitetaiteilijat pitävät taideteoksessa ideaa tärkeämpänä kuin suoritusta, he ovat siirtyneet ajatuksen alueelle.
SK 41/1983 Hannele Jäämeri: ”Taiteesta ovat viimeisetkin rajat kadonneet”, 14.10.1983.