Oudointa­ on tavallinen elämä

Jos Maarit Verrosen ­novellikokoelmaa pitäisi yhdellä sanalla kuvailla, se olisi katkeransuloinen. Teoksen tunnelma kiteytyy jo sen nimessä, osaansa tyytyväisessä huokauksessa Hyvä näin. Voisi olla huonomminkin.

Novellien päähenkilöt ovat Verroselle tyypillisesti hiljaisia tarkkailijoita, jotka jäävät äänekkäämpiensä, elleivät suorastaan jalkoihin, niin  varjoon.

Kokoelman punaisena lankana kulkee Tiina-nimisen naisen elämäntarina. Tiina todistaa erikoisia tilanteita ja kuulee outoja tarinoita, hänen ympärillään tapahtuu avioeroja ja itsemurhia, mutta hän itse on sellainen, josta ”ei puhuta”.

Kerronnan paino ei olekaan hänessä itsessään, vaan loputtoman kummallisessa todellisuudessa hänen ympärillään.

Teksteissä toistuvat erakkous ja kätkeytyminen sekä vanhenemisen ja kuoleman teemat. Monta kertaa kuuluu call of the void; tunne siitä, että mikään ympärillä ei ole totta ja kaikki on mahdollista. Ulkopuolisten tarkkailijahahmojen, esimerkiksi Tiinan, kautta tämä vaikutelma onkin helppoa toteuttaa.

Asiat vain ovat miten ovat, ja ne hyväksytään hiljaa huo­kaisten.

Verronen, vuonna 1965 syntynyt tähtitieteen lisensiaatti, on kirjailijana jo veteraani.

Hyvä näin on hänen yhdestoista novellikokoelmansa ja kaikkiaan 22. kaunokirjallinen teoksensa. Verronen kuuluu yhdessä Johanna Sinisalon ja Pasi Ilmari Jääskeläisen kanssa siihen kirjailijajoukkoon, joka aloitti uransa 1980-luvulla scifi-piireissä ja oli vuosituhannen vaihteessa nostamassa tieteisfiktiota salonkikelpoiseksi Suomessakin. Scifistä tuli spekulatiivista fiktiota, spefiä – taiteellisesti kunnianhimoista kirjallisuutta, jossa vain hyödynnettiin olemattomia asioita.

Hyvä näin -kokoelmassa ei juuri ole yliluonnollisia elementtejä. Ainoastaan avaus­novelli Maailmanloppu koukkaa scifin puolelle kvanttifyysisine spekulaatioineen. Muut novellit edustavat pikemminkin psykologista jännitystä – jopa maaginen realismi olisi liiaksi fantasiaan viittaava termi.

Verronen on taitava luomaan arkisen todellisuuden, joka samalla näyttäytyy outona ja pahaenteisenä. Onko todellisuus sittenkin tarua ihmeellisempää?

Novelleissa Votiivilaiva ja Metsään jopa kauhua lupaileva jännitteenrakennus valitettavasti lässähtää liiankin arkipäiväiseen lopetukseen. Sen sijaan novelli Vastuu on oiva esimerkki tavanomaisten tilanteiden karmivuudesta parhaimmillaan.

Katastrofi voi olla kiinni siitä, sattuuko joku sanomaan oikeat sanat oikeaan aikaan.

Outouttavan katseen kautta Verronen myös piikittelee sosiaalisen elämän ja ”kohteliaan­seuran” teennäisiä sääntöjä.

Yhdistettynä muutenkin arvaamattomaan maailmaan tämä tuo parhaimmillaan mieleen brittiläisen satiirikon S­akin (oik. Hector Hugh Munro, 1870–1916). Verronen tosin on lempeämpi. Hänen huumorinsa on vähäeleistä ja kuivaa, ja se syntyy – periaatteessa realismin rajoissa pysyvien – tapahtumien­ absurdiudesta. Esimerkiksi novelleista Naapuri ja Anjan pöytä moni varmasti tunnistaa hahmotellun ihmistyypin, vain hieman kärjistettynä.

Kokoelman vaikuttavimmat novellit ovat kuvauksia välinpitämättömyydestä, joka voi olla yhtä tuhoisaa kuin aktiivinen väkivalta. Näihin lukeutuvat Vanhus ja Sitkeys, suomalaisen maaseudun ja byrokratiakoneiston kuvat. Mikään armoton satiirikko Verronen ei niissäkään ole, vaan groteskeista elementeistään huolimatta tekstit ovat pienten ihmisten (ja eläinten) pieniä tarinoita.

Novellikokoelmissa jotkin tekstit ovat aina enemmän ja toiset vähemmän onnistuneita. Hyvä näin -teoksessa ei kuitenkaan ole yhtään suorastaan huonoa novellia. Tekstit muodostavat toimivan ja temaattisesti eheän kokonaisuuden huippuineen ja tasamaineen.

Voikin todeta Verrosen i­tsensä tapaan: hyvä näin. 

Maarit Verronen: Hyvä näin. 200 s. Aviador, 2023.