Lääkärit Kanadasta: Ydinvoiman kustannuksiin laskettava myös uraanikaivosten vaikutukset
Suomessa on nyt ajankohtaista keskustelu uraanikaivoksista. Kanadalla on niistä pitkä kokemus. Olemme lääkäreinä seuranneet kaivosten terveysvaikutuksia ja haluamme tarjota kokemuksemme suomalaisten käyttöön – varsinkin, kun pohjoiset elinolosuhteemme, graniitti peruskalliomme ja kaivostoiminnassa aktiiviset monikansalliset yhtiöt ovat yhteisiä Suomelle ja Kanadalle.
Uraanikaivokset ovat välttämätön osa ydinenergiatuotantoa. Niinpä myös kaikki niiden vaikutukset ympäristölle ja ihmisille tulisi tuntea ja laskea mukaan arvioitaessa ydinvoiman kokonaiskustannuksia.
Uraanikaivokset, erityisesti avolouhokset merkitsevät, että tuhansia tonneja radioaktiivista kiveä louhittaisiin valtavista kaivannoista. (Rossingin uraankaivos Namibiassa on 1 km leveä, 3 km pitkä ja 1/3 km syvä). Tällöin suuret määrät radioaktiivista kiveä kasataan maan pinnalle.
Itse malmi kuljetetaan kaivoksen lähellä sijaitsevaan käsittelylaitokseen ja murskataan hienoksi hiekanomaiseksi jauheeksi synnyttäen runsaasti radioaktiivista pölyä sekä valtavan määrän hienoksi jauhettua kaivosjätettä. Uraani erotetaan jauhetusta malmista, yleensä vahvoilla hapoilla tai emäksillä. Jäljelle jäävä hiekankaltainen jäte sisältää noin 85% alkuperäisestä radioaktiivisuudesta, ja liuotusprosessissa käytetyt kemikaalit jätetään lähistölle suuriin altaisiin tai säiliöihin.
Kiven murskaamisessa syntyvä pöly sisältää uraania ja sen tytäralkuaineita. Niin kauan kuin kaivosjätekasat ovat sään armoilla, niiden tuulieroosio voi olla merkittävää. Radonkaasua muodostuu jatkuvasti uraani 238:n
hajoamistuotteen, torium 230:n hajotessa radiumin kautta radoniksi.
Torium 230:n puoliintumisaika on 76000 vuotta, joten se tuottaa radonkaasua tuhansia vuosia käytännössä samalla voimakkuudella.
Ellei uraaniesiintymää häiritä, suurin osa radonkaasusta jää kiven sisälle kunnes se hajoaa muiksi radioaktiivisiksi sivutuotteiksi. Peittämättömät tai vain kevyesti peitetyt kaivosjätteet aiheuttavat kuitenkin huomattavia radonpäästöjä. 10 km/h tuulessa radon voi kulkeutua 960 km neljässä päivässä.
Radonkaasu hajoaa useiksi muiksi kiinteiksi poloniumin, vismutin ja lyijyn radioaktiivisiksi isotoopeiksi, ennenkuin siitä lopulta tulee ei-radioaktiivista lyijy 206:tta. Nämä radonin radioaktiiviset tytäralkuaineet kerääntyvät viljelykasveihin, vesistöihin ja maaperään.
Radonin tuottamat poloniumin kolme isotooppia ovat radioaktiivisuutensa lisäksi eräitä kaikkein myrkyllisimpiä luonnossa esiintyviä aineita. Lyijyn myrkyllisyys on hyvin dokumentoitu.
Useissa maissa on tutkittu, että radon on suuri syy uraaninkaivosten työntekijöiden kohonneeseen kehkosyöpäriskiin. Tietyillä alueilla kallioperän radonpäästöjä ei ehkä voi estää, mutta murskatut jätekivikasat tai hylätyt kaivokset voivat lisätä niitä huomattavasti antaessaan radonkaasulle uuden kulkutien. Bancroft/Haliburtonin alueella on todettu korkeita radonpitoisuuksia vanhojen kaivosten läheisyydessä sijaitsevissa asunnoissa.
Lähellä uraanikaivoksia pohja- ja pintavesi on usein saatunutta. Malminetsinnän loppuvaiheissa kallioon kairataan noin 2.5-5 cm läpimittaisia ja jopa 400 metriä syviä reikiä siellä, missä malmipitoisuudet ovat suurimmat. Näin syvä reikä lävistää melko varmasti vesisuonia päästäen vettä radioaktiivisiin kalliokerroksiin.
Uraanilla on useita myrkyllisiä ja radioaktiivisia vesiliukoisia yhdisteitä ja hajoamistuotteita. Halkeilleessa graniittiperuskalliossa, kuten on laita joissakin Ontarion uraaniesiintymissä, monet vesisuonet kohtaavat ja saastuminen leviää näin nopeasti laajalle alueelle. Juomaveden uraani on turvarajan 0,02 mg/l ylittäessään myrkyllinen ensisijaisesti munuaisille, erityisesti niiden proksimaalitubuluksille.
USA:n ATDSR-laitoksen v. 1999 tutkimuksen mukaan uraani voi myös vaikuttaa haitallisesti hedelmällisyyteen, sikiön kasvuun ja synnytyksen jälkeiseen eloonjäämiseen. Se voi aiheuttaa epämuodostumia sikiöissä ja saattaa myös liittyä sukuelinten syöpiin. Elimistössä uraani kertyy luuhun ja voi siksi häiritä osteoblastien toimintaa, mahdollisesti lisäten luusyövän ja osteoporoosin vaaraa (Craft et al J. Toxicol. Environ. Health, Part B, 2004, 7, 297-317).
Uraanikaivoksen ollessa toiminnassa pölyn hallinta ja uraanin rikastuslietteen tuottaminen saastuttaa suuria vesimääriä, joista sitten täytyy päästä eroon. Jäteliejualtaista voi tulla saasteita maaperään ja pohjaveteen, ja altaat voivat myös murtua päästäen massiivisia määriä radioaktiivista ainesta paikallisiin vesistöihin.
Käytöstä poistetun Elliot Laken kaivoksen jätekasat oli radonpäästöjen estämiseksi peitetty vedellä, mikä on tavallinen toimenpide. Viimeaikainen kuivuus on osoittanut, että jo 15 vuoden kuluessa tämäkin tuhanneksi vuodeksi suunniteltu turvajärjestelmä on alkanut pettää. Elliot Laken alueelle on varastoitu yli 100 miljoonaa tonnia uraanin louhosjätettä (Canadian Institute for Radiation Safety-järjestön CAIRS).
Kuivat uraanin louhintajätekasat ovat alttiina tuuli- ja vesieroosiolle. Puiden juuret ja kasvit ottavat tätä radioaktiivista ainesta sitä usein myös rikastaen. Useat eliöt, kuten linnut, hyönteiset, hiiret, kauriit jne., taas
syövät näitä levittäen sitten radioktiivisia jätteitä ulosteissaan ja lopulta raatojensakin kautta. Juuristosta radon kulkeutuu myös kasvien lehtiin ja sitä kautta ilmaan.
Ontariossa lähellä Bancroftia ja Haliburtonia on noin 5 miljoonaa tonnia uraanikaivosjätteitä. Suuri osa tästä tulee ennen vuotta 1977 lopetetuista kaivoksista eikä siten kuulu sen paremmin liittovaltion kuin osavaltionkaan hallinnon piiriin.
Vuonna 1977 uraanikaivoksista tuli liittovaltion hallinnon alaisia. Sen jälkeen liitto- ja osavaltioviranomaiset ovat juuttuneet oikeudelliseen kiistaan näistä vanhoista kaivosjätteistä. CAIRSin mukaan tästä on seurannut, että monista kaivos-jätepaikoista ei ole rittävällä tavalla huolehdittu, niin että ne olisivat tulleet turvallisiksi.
Tonneittain radioaktiivista kiveä makaa siellä täällä ilman suojaa valuttaen saastuttavia aineita ja päästäen radonkaasua, tuulenkin vielä kuljettaessa pölyä. Myös suoja-aidat ja varoitusmerkinnät rappeutuvat ja aluetta
käytetään yhä enemmän metsästykseen, retkeilyyn ja virkistykseen. On mahdollista, että merkitsemättömiltä alueilta maa-ainesta otetaan täytemaaksi rakennustyömaille.
Millaisen riskin nämä kaivosjätteet muodostavat?
CAIRSin tutkimuksen mukaan henkilö, joka kävelee päivittäin tunnin tyypillisen jätekasan päällä, saa vuositasolla gammasäteilyä keskimäärin 0.73 mSv, tämä lisänä saamaamme keskimääräiseen noin 1.0 mSv/v gammataustasäteilyyn.
On syytä huomata, että henkilön säteilyaltistuksen kaksinkertaistus yleensä kaksinkertaistaa hänen syöpäriskinsä, lisäksi kaivosjätealueen lähellä hän altistuu tavallista korkeammille
radonpitoisuuksille.
Jos talo rakennettaisiin kaivosjätteen päälle tai jos merkittäviä määriä radioaktiivista täytemaata käytettäisiin talon lähellä tai sekoitettaisiin talon betonivaluihin ja henkilö tai perhe viettäisi päivittäin 8-24 tuntia talossaan, heidän säteilyannoksensa saattaisi hyvin ylittää yleisesti suositellun taustasäteilyn vuosittaisylärajan 1,0 mSv. (Edellä esitetyn arvion mukaisesti henkilön vuosittainen säteilyannos voisi olla jopa 0.73mSvx24 = 17.52 mSv).
Saastuneen aineksen käyttö rakennusmateriaalina on ollut ongelma Bancroftin seudun lisäksi myös Ellit Lakessa sekä Port Hopessa, jossa on erittäin radioaktiivisia materiaaleja käsittelevä uraanin konvertointilaitos, ja samoin on laita USA:ssa Navajoalueella, jossa on aikoinaan ollut intensiivistä uraanikaivostoimintaa.
Cathy Vakil
Professori, Department of Family Medicine Queen’s University Kingston, Ontario
Linda Harvey
Perhelääkäri, Ontario
Muualla verkossa
Ruotsalainen loppusijoitusyhtiö pimitti laskelmia (Apu 7.12.2010)