Eläinten käytön moraali

Profiilikuva
dioksiinit
Teksti
Jouko Tuomisto
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Roomassa nähtiin lauantaina 8.6.2013 erittäin poikkeuksellinen mielenosoitus. Tiedemiehet olivat plakaatteineen kadulla työlääntyneinä mielestään harhaanjohtaviin väitteisiin tutkimuksesta ja eläinaktivistien hyökkäyksiin eläinkokeita ja tutkimuslaitoksia vastaan. Tutkijat olivat myös pettyneitä median taipumukseen väheksyä tutkimustiedon merkitystä ja välittää eteenpäin vääristynyttä informaatiota.

Samanlaisia mielenosoituksia järjestettiin useissa kaupungeissa Italiassa, ja kuvaavaa on, että ne jouduttiin tekemään osittain poliisivartion suojaamana. Tyypillistä oli myös, että Italian media uutisoi vain eläinaktivistien samaan aikaan järjestämän vastamielenosoituksen.

Milanossa huhtikuussa tehty hyökkäys tutkimuslaitokseen, tutkimusten tuhoaminen ja hiirien ja kaniinien laskeminen irti näytti olleen viimeinen pisara italialaisille tutkijoille. Jo tällöin he protestoivat julkisesti, mikä oli ensimmäinen kerta Italian historiassa. Koko maailmassa tutkijat ovat olleet erittäin huonoja puolustamaan omaa työtään, vaikka he itse kokevat työnsä olevan olennaista ihmisten turvallisuudelle ja lääketieteen edistymiselle.

Keskustelu eläinten käytön moraalista on vilkastumassa useista syistä. Suomessa turkistarhausta koskeva lakialoite oli eduskunnassa, Euroopan Unionin koe-eläinten käyttökielto kosmetiikan tutkimiseen on juuri tullut kokonaisuudessaan voimaan ja eläinten käyttöä tutkimukseen ollaan vähentämässä sekä meillä että muualla koe-eläintutkimuksen kalleuden takia.

Ollaanko nyt menossa parempaan vai huonompaan suuntaan? Onko kyse todellisista epäkohdista, vai ollaanko taas kerran todistamassa sitä, että fanaattinen ja populistinen oikeassa olemisen usko jyrää julkisuudessa ja mediassa ne, jotka pyrkivät toimimaan asiaperusteilla ja tasapuolisesti?

Supermyrkylliset dioksiinit: eläinkokeita vai koeputkia?

Aloitetaanpa tutkimuksesta ja esimerkiksi otan oman tutkimusryhmämme työn kolmenkymmenen vuoden aikana “supermyrkky” dioksiinien vaikutuksien selvittämiseksi. Dioksiinit kuuluvat eniten tutkittuihin kemikaaleihin. Niitä on tutkittu kliinisesti onnettomuuksien ja työaltistuksen jälkeen, niitä on tutkittu epidemiologisissa väestötutkimuksissa ja eläinkokeissa.

Mutta eniten niitä on tutkittu in vitro, koeputkessa biokemian, molekyylibiologian ja geeniteknologian keinoin. Lisäksi on tehty runsaasti kemiallisia analyyseja, joilla on selvitetty dioksiinien esiintymistä ympäristössä, ihmisten ja eläinten kudoksissa ja äidinmaidossa.

Tutkimuksessa eläinaktivistien tyypilliset argumentit ovat, että eläinkokeet ovat turhia ja epäluotettavia, ja ne voidaan korvata solukokeilla, lääketieteellisillä tutkimuksilla ihmisissä ja tietokonemalleilla. Dioksiinitutkimus on hyvä esimerkki siitä, mikä on eläinkokeiden, solututkimusten ja muiden in vitro -tutkimusten, ja mikä ihmiseen kohdistuvien tutkimusten rooli erittäin myrkyllisen aineen vaikutusten selvitystyössä.

Entä jos ei olisi tutkittu?

Jos jokin näistä tutkimussuunnista olisi jäänyt toteutumatta, minkä tutkimuslinjan pois jäämisestä olisi aiheutunut vähiten harmia? Itse asiassa kysymys on väärin asetettu. Jos jokin näistä olisi jäänyt pois, myös suuri osa muista tutkimuksista olisi jäänyt tekemättä.

Jos eläinkokeita ei olisi tehty, dioksiinien syöpävaarallisuutta ei olisi koskaan epäilty, koska aineet eivät ole genotoksisia. Toisin sanoen in vitro tehdyissä solukokeissa ne eivät aiheuta mutaatioita, joiden ilmenemistä pidetään syöpää ennakoivina tapahtumina.

Väestötutkimuksista ja työympäristötutkimuksista saatu näyttö syöpävaarallisuudesta on varsin heikko ja ristiriitainen. Tulkinta dioksiinien aiheuttamasta syöpävaarasta perustuu edelleen vahvasti vuonna 1978 tehtyihin rottakokeisiin, joissa erittäin pienillä dioksiiniannoksilla aiheutui naarasrotille maksakasvaimia, pääasiassa hyvänlaatuisia mutta suuremmilla annoksilla myös pahanlaatuisia. Ilman tätä taustaa syöpävaarallisuutta ei olisi koskaan otettu vakavasti, eikä ihmisissä ole tähän päivään asti pystytty osoittamaan maksakasvaimien syntyä.

Onko tämä nyt sitten hyvä vai huono asia? Ainakin eläinkokeiden tekemättä jääminen olisi vähentänyt kiinnostusta dioksiinien tutkimiseen sekä in vitro -menetelmillä että väestötutkimuksissa. Todettaisiin vain, että Seveson dioksiinionnettomuus Italiassa vuonna 1976 oli Sevesolaisten paikallinen ongelma, joka aiheutti klooriaknea, vaikeaa finnitautia, eikä siitä sitten muuta.

Jos in vitro -tutkimuksia ei olisi koskaan tehty, dioksiineja pidettäisiin vielä syöpävaarallisempina kuin nykyään, ja oletettavasti kaikissa maissa noudatettaisiin Yhdysvaltain ympäristöviraston EPA:n linjaa, että syöpämäärää ennustettaisiin eläinkokeiden perusteella suorassa suhteessa annokseen, eli minkä tahansa annoksen oletettaisiin aiheuttavan syöpää, todennäköisyys vain vähenisi annoksen pienentyessä. Eläinkokeista ei voida suoraan päätellä, onko aine genotoksinen vai aiheuttaako se syöpää jollakin muulla mekanismilla kuin geenivaurion kautta.

Tällainen tiukempi tulkinta olisi aiheuttanut mm. sen, että Itämeren kala olisi mennyt käyttökieltoon vuosia sitten ja rintaruokintaan olisi suhtauduttu nykyistä kriittisemmin äidinmaidon dioksiinipitoisuuksien takia. Jopa lihan ja maidon käyttö olisi vaikeuksissa. Kuitenkin nykyään tiedämme hyvin, että sekä kalan että äidinmaidon terveelliset vaikutukset päihittävät reilusti dioksiinien haitat, vaikka syöpävaarallisuus olisi tottakin ja mahdollisesti se ei ole.

Jos väestötutkimuksia ei olisi koskaan tehty, saattaisimme uskoa rottakokeiden osoittamaan suureen syöpäriskiin. Tosin in vitro -kokeet ovat osoittaneet paitsi sen, että dioksiinit eivät ole mutageenisia, myös sen, että ihmisen solut ovat selvästi vähemmän herkkiä kuin hiiren ja rotan solut. Mutta niitä ei yksin olisi varmaankaan uskottu.

Epidemiologiset väestötutkimukset kuitenkin viittaavat selvästi siihen, että dioksiinien aiheuttama syöpäriski on paljon odotettua vähäisempi ja on jopa mahdollista, ettei sitä ole lainkaan ehkä lukuun ottamatta jättiläismäisiä onnettomuuksissa tai pitkäaikaisessa teollisessa altistuksessa 1950- ja 1960-luvuilla saatuja annoksia.

Suomalaisessa kalastajatutkimuksessa osoitettiin, että kalastajat ovat muuta väestöä terveempiä, vaikka heidän dioksiinipitoisuutensa ovat viisinkertaiset muuhun väestöön verrattuna. Tutkimuksessa tuli jopa viitteellistä näyttöä siitä, että heillä saattaisi olla vähemmän syöpää kuin muilla.

Yhdistetty tieto ennustaa parhaiten

Dioksiinit ovat mallikas esimerkki siitä, kuinka jokainen tutkimusmetodiikka toimii parhaiten omalla alueellaan, ja eri menetelmien yhteisenä synteesinä päästään kaikkein parhaaseen tulokseen. Väestötutkimukset kuvaavat parhaiten terveysvaikutuksia ihmisessä, mutta ne ovat aina myöhässä. Kemikaali on jo ehtinyt aiheuttaa sairauksia, ennen kuin ne tällä menetelmällä todetaan.

Epidemiologinen tutkimus ei liioin ole tarpeeksi herkkä silloin, kun kyseessä on vakava sairaus kuten syöpä. Me emme ole kiinnostuneita sulkemaan pois viiden prosentin elinaikaista syöpäriskiä, vaan haluamme löytää syöpäriskin, vaikka se olisi vain yksi kymmenestätuhannesta. Tätä herkkyystasoa on väestötutkimuksissa hyvin vaikeaa saavuttaa. Eläinkokeissa se saavutetaan suurentamalla annosta ja luottamalla siihen, että jos suurella annoksella ei saada viiden prosentin lisäystä syöpämäärässä, sata tai tuhat kertaa pienemmällä annoksella riski on nolla tai ainakin siedettävä verrattuna elämän muihin riskeihin.

Eläinkokeiden suurin etu onkin se, että suurentamalla annosta päästään millä tahansa aineella haittavaikutuksia aiheuttavalle tasolle. Tämä koskee jopa välttämättömiä aineita kuten vitamiineja ja kivennäisaineita. Rauta ja kupari ovat soluille varsin myrkyllisiä aineita, vaikka ne ovatkin välttämättömiä. Samoin ovat D- ja A-vitamiinit. Suurista annoksista voidaan päätellä se, mihin haitat kohdistuvat. Tätä kutsutaan vaaran havaitsemiseksi.

Vaara ei vielä tarkoita riskiä, koska riski edellyttää aina riittävän annoksen, jotta vaara toteutuisi. Siten aine, jolle ei altistuta, on kuin häkissä oleva leijona, sen vaaraominaisuudet ovat selvät, mutta yhteys ihmiseen puuttuu.

Toksisuuden kohteen tietäminen on olennaista in vitro -tutkimuksille ja muille vaikutusmekanismia selvittäville tutkimuksille. Jos emme tiedä, että vaikutus kohdistuu maksasoluihin, emme osaa aloittaa tutkimuksia maksasoluilla.

Elimistössä on useita satoja solutyyppejä, ja kaikkien niiden tutkiminen on mahdotonta. Solut myös vaikuttavat toisiinsa, niin että jossakin ympäristössä vaikutus voidaan nähdä, toisissa ei. Lisäksi sama solukko voi olla herkkä jossakin kehityksen vaiheessa, jossakin muussa vaiheessa ei.

Esimerkkinä ovat dioksiinien aiheuttamat hammasvauriot. Rotan kolmesta poskihampaasta varsinkin kolmas eli takimmainen jää herkästi kehittymättä kokonaan hyvin pienen dioksiinialtistuksen jälkeen raskauden aikana tai heti syntymän jälkeen. Myöhemmin sillä ei ole enää samaa vaikutusta.

Tällaisia ajallisia herkkyyseroja voidaan havaita vain kokonaista elimistöä tutkittaessa, ja sen jälkeen saman asian tutkimista voidaan jatkaa esim. hammasaiheen in vitro -tutkimuksilla ja selvittää tapahtuman mekanismeja.

Eräs yllättävä dioksiinien vaikutus on se, että se on ehkä tehokkain tunnettu syömistä vähentävä aine rotassa. Tätä ominaisuutta ei ole todettu väestötutkimuksissa, ei edes onnettomuustapauksissa tai suurten työaltistusten jälkeen.

Ruokahalua tai muita hyvin mutkikkaita mutta elintärkeitä toimintoja koskevaa myrkyllisyyttä ei tietenkään voi kuvitellakaan löytyvän millään in vitro -testillä. Eläinkokeissa tätä ominaisuutta voidaan hyödyntää monin tavoin ihmisen normaalin ruokahalun ja syömisen säätelyn tutkimiseen, kuten on viime aikoina tehty useammassakin väitöskirjatutkimuksessa Suomessa.

In vitro -tutkimukset ovat olleet aivan korvaamattomia dioksiinien vaikutusmekanismien tutkimuksessa.

Biokemian, molekyylibiologian ja geeniteknologian keinoin on saatu täsmällisesti selville, kuinka dioksiini sitoutuu sen vaikutuksille välttämättömään AH-reseptoriin, tämä reseptori-dioksiinikompleksi menee solun tumaan ja useiden välivaiheiden jälkeen saa aikaan tiettyjen geenien ilmentymisen tai ilmentymisen eston.

Näitä geenejä on ilmeisesti satoja, ainakin suuria dioksiiniannoksia käytettäessä. Useita geenejä tunnetaan hyvin, ne mm. lisäävät vierasaineiden pilkkomiseen tarvittavia entsyymejä. Näillä entsyymigeeneillä ei ilmeisesti ole kuitenkaan mitään tekemistä dioksiinien myrkyllisyyden kanssa, päinvastoin entsyymien stimuloituminen on pääosin hyödyllistä. Ne pilkkovat esim. ravinnon vaaralliset aineet pois, jos näille altistutaan tavallista enemmän.

Dioksiinien myrkyllisyydelle olennaiset geenit ovat edelleen mysteeri, mutta niiden löytyminen lienee ajan kysymys. Siihen saatetaan tarvita molekyylibiologian ohella myös transgeenisillä eläimillä tehtyjä tutkimuksia, eli tässäkin eläinkokeet ja in vitro -tutkimukset kytkeytyvät olennaisesti yhteen ja molemmilla on omat tehtävänsä ja selvä työnjako.

Voidaanko yhdellä menetelmällä korvata toista?

Kautta vuosikymmenien eläinkokeiden vastustajat ovat väittäneet, että solututkimuksilla voidaan korvata eläinkokeet. Edellä kuvattu selventänee asiaa. Kyse ei ole korvaavuudesta lainkaan, vaan hyvin erilaisista tehtävistä.

Tilanne on sama kuin sähkövalaistuksen korvaaminen otsalampuilla. Kyllä otsalampulla voi tehdä monta tarkkaa työtä hyvässä valaistuksessa, mutta ensin pitää löytää kohde, jossa työskennellään, eikä se ole ilman yleisvalaistusta kovin helppoa.

Jos auto pysähtyy, ei järkevä ihminen vie korjaamolle pelkkää sytytystulppaa. Voihan vika olla siinä, mutta voi se olla muuallakin, ja autokorjaamo tarvitsee koko auton paikallisenkin vian löytämiseen.

Niin sanottuja korvaavia testejä on yritetty löytää vuosikymmeniä eläinkokeiden vähentämiseksi, mutta täysin ilmeisistä syistä menestys on ollut suureen panostukseen verrattuna katastrofaalisen heikko.

Yksinkertaisia testejä kuten silmän ärsyttävyystestejä on voitu korvata in vitro -testeillä, mutta siihenkin tarvitaan jokin kudos. On selvää, että silmän tai ihon ärsytyksessä on kyse maailman yksinkertaisimmasta myrkyllisyyden mekanismista, kemikaalin suorasta vaikutuksesta soluun, jonka päälle sitä suoraan laitetaan.

Jos tässä on korvaavan testin kehittämisessä ja vakioimisessa suuria vaikeuksia, kuinka paljon enemmän onkaan vaikeuksia, kun yritetään saada korvaavaa testiä ennustamaan monimutkaisia ilmiöitä kuten ruokahalua, verenpainetta, parkinsonin taudin kaltaisia vaikutuksia aivoihin tai monimutkaisia ja hyvin kontrolloituja hormonitoimintoja.

Paljon parempiin tuloksiin on päästy koe-eläinten käytön järkeistämisellä, jolla on pystytty vähentämään eläinten tarvetta. Välitöntä myrkyllisyyttä mittaavaa LD50-testiä, joka vaatii kymmeniä hiiriä tai rottia, ei enää käytetä, koska pilkuntarkka arvo ei ole välttämätön, ja suuruusluokka voidaan määrittää muutamalla eläimellä, kun testataan yksi eläin kerrallaan ja annosta suurennetaan vähitellen.

Muut normaaliin kemikaalin tutkimukseen liittyvät rutiinikokeet eivät ole “tuskallisia” sanan varsinaisessa merkityksessä. Niissä annetaan eläinryhmälle kemikaalia parista viikosta kahteen vuoteen, ja seurataan niiden terveydentilaa. Kokeen lopussa ne lopetetaan tuskattomasti ja niille tehdään täydellinen ruumiinavaus.

Esimerkiksi rotista noin parikymmentä prosenttia saa kahden vuoden elinaikanaan syövän, vaikka ne eivät saisi lainkaan tutkimuskemikaalia. Näihin kontrolleihin verrataan sitten koeryhmää, jossa syöpiä voi olla enemmän tai vähemmän kuin kontrolliryhmässä. Jos aine on voimakkaasti syöpää aiheuttava, jopa kaikilla voi olla syöpä kahden vuoden kuluttua ison päivittäisen annoksen jälkeen. Mutta näissä varsin harvinaisissa tapauksissa tieto on myös äärimmäisen tärkeä ihmisen turvallisuuden kannalta.

Jos syövän aiheuttamista eläimelle pidetään epäeettisenä, voidaan kysyä, mikä on lemmikkieläimen hoidossa eettistä. Jos lemmikkieläintä ruokitaan liikaa, sen lihavuus aiheuttaa samantapaisia terveysongelmia kuin ihmisellä, mukaan lukien lisääntyneen syöpäriskin.

Onko siis lemmikkieläimen liikaruokinta eettinen ongelma? Hyvin perustein voidaan väittää, että lemmikille aiheutettu syöpä on suurempi ongelma kuin koe-eläimelle aiheutettu syöpä, koska sillä ei saavuteta mitään hyödyllistä tulosta.

Perustutkimuksessa, jossa tutkitaan esimerkiksi uusia lääkeaineita, voi olla oikeasti tuskallisia kokeita. Esimerkiksi kipua poistavaa uutta lääkettä on aika vaikea tutkia aiheuttamatta ensin kipua, jota poistetaan.

Näissäkin tapauksissa on kehitetty huolellisesti menetelmiä, joilla tieto saadaan mahdollisimman pienellä kivun aiheuttamisella. Normaalit tutkijat ovat näille haitoille hyvin herkkätunteisia ja heidän moraalinsa on paljon korkeampi, kuin eläinaktivistit kuvittelevat ja väittävät.

Turhan kosmetiikan tutkiminen kai sentään on epäeettistä?

Euroopan Unioni kielsi eläinkokeet kosmetiikan tutkimuksessa vuonna 2003 ja siirtymäajan jälkeen kielto tuli kokonaisuudessaan voimaan maaliskuussa 2013. Kieltoa on ajanut EU:ssa nimenomaan parlamentti.

Maaliskuun 2013 jälkeen ei kosmeettisia aineita eikä niiden raaka-aineita saa tutkia koe-eläimillä, eikä sellaista kosmetiikkaa saa tuoda muualta, joka on tutkittu koe-eläimillä. Valitettavasti EU joutunee ennemmin tai myöhemmin perumaan päätöksensä, ja pitää vain toivoa, että perumiseen johtava katastrofi ei ole kovin suuri.

Logiikka tuntuu olevan, että turhamaisuuden takia ei pidä aiheuttaa kärsimystä eläimille. Turhuuden kehittäminen ei ole kuitenkaan se, mihin eläinkokeita tarvitaan. Ei entistä näyttävämmän huulipunan kehittämiseen tarvita eläinkokeita. Niitä tarvitaan ihmisten turvallisuuden varmistamiseksi.

Kosmetiikkaan kuuluu maasta ja sen lainsäädännöstä riippuen monia tuoteryhmiä, tärkeimpinä erilaiset hygieniatuotteet kuten hammastahnat, deodorantit, saippuat ja sampoot. Muita esimerkkejä ovat auringonsuojavoiteet ja muut ihonsuojavoiteet. Näiden jokapäiväisten kulutustuotteiden tulee olla turvallisia, ja turvallisuuden varmistamiseen käytetään eläinkokeita samoilla periaatteilla kuin lääkkeidenkin tutkimuksessa.

Ei ole hyväksyttävää, että kymmenen vuotta hammastahnan tai aurinkovoiteen käyttöönoton jälkeen sen todettaisiin aiheuttavan syöpää. Kosmeettisia aineita ei kuitenkaan tutkita tuotekohtaisesti, vaan niiden valmistukseen käytetään tutkittuja raaka-aineita. Tästä aiheutuukin lainsäädännön suurin epäloogisuus.

Tähänastiset raaka-aineet on jo tutkittu, eli eläinkoekielto ei koske vanhoja aineita. On käytännössä mahdotonta valmistaa kosmeettista ainetta, jossa ei olisi eläinkokeissa tutkittuja aineita. Vaikka jokin uusi aine jätetään tutkimatta, ei tuote tule eläinkoevapaaksi. Väitteet kosmeettisista tuotteista, joita ei ole testattu eläimillä ovat siis suuri huijaus ja puhdas mainostemppu.

Ongelma alkaa uusien tuotteiden kohdalla. Ehkä riskialttein tuoteryhmä on hiusvärit. Ne ovat luonteeltaan kudokseen tiukasti sitoutuvia aineita, joista monet voisivat olla periaatteessa syöpää aiheuttavia.

Toinen ongelma-alue seuraa urbanisoituneen nykyihmisen uskomuksellisesta käsityksestä luonnosta tulevien aineiden turvallisuudesta. Monien testaamattomien yrttien ja luonnonaineiden käyttö sisältää vähintään allergisoitumisen mutta myös syövän kehittymisen riskin. Niissä on usein myös hormonitoimintoja häiritseviä aineita.

Entä mitä tehdään niiden aineiden osalta, joita käytetään myös lääkkeissä, ja ne tutkitaan sitä varten? Onko nyt sitten tutkitun aineen käyttö kielletty kosmetiikassa, jos se on tutkittu toiseen tarkoitukseen? Tämä johtaisi omituiseen tilanteeseen: tuntematon aine hyväksytään riskeineen, mutta tutkittu ja turvalliseksi todettu aine hylätään.

Kaiken kaikkiaan tällainen kosmetiikkalainsäädäntö pelaa teollisuuden pussiin. Eivät valmistajat halua kalliita eläinkokeita, vaan terveysviranomaiset. Monessa muussakin suhteessa näyttää siltä, että eläinkokeiden vastustajat ovat teollisuuden parhaita asiamiehiä ja voittojen kasvattajia – toivottavasti ymmärtämättömyyttään.

Turkistarhojen kauheudet

Turkisten suhteen voidaan oikeasti ajatella, että kysymys on turhuudesta ja turhamaisuudesta. Vaatemateriaaleja on liki rajattomasti pellossa kasvavista pellavasta ja puuvillasta villaan ja öljystä valmistettaviin synteettisiin kuituihin.

Kannattaa silti muistaa ihmisen historiaa parisataa tuhatta vuotta taaksepäin. Ilman turkiksia emme olisi Suomessa. Eläinten hyödyntäminen ravinnoksi ja vaatteiksi on ollut edellytys ihmisen kehittymiselle ihmiseksi. Siinä suhteessa ihminen on yksi laji muiden joukossa.

Kirjoitin kerran eläinsuojelijoiden nimikkofilosofille Peter Singerille kysyäkseni, miten hän perustelee sitä, että ihminen ei saisi hyödyntää eläimiä, kun kerran eläimetkin hyödyntävät ihmisiä. Mato meidät lopulta haudassa syö.

Hänen vastauksensa oli, että mato ei ymmärrä, mitä se tekee, mutta ihminen ymmärtää. Siksi ihmisellä on suurempi vastuu. Lopputulema oli kuitenkin, että utilitaristi Singerinkin suurempi huoli oli se, miten eläimiä kohdellaan esim. massatuotannossa, eikä hyödyntäminen sinänsä.

Ihminen ei silti voi mitään geeneilleen. Satojentuhansien vuosien aikana ihminen on kehittynyt yhdeksi lajiksi muiden joukossa. Hänen aineenvaihduntansa on sellainen, että hän tarvitsee sekaravintoa. Hänen elimistönsä on sellainen, että hän tarvitsee suojaa tuiskulta ja pakkaselta.

Hän siis hakee sitä samaa, kuin kaikki muutkin lajit, siedettävää elämää muuta luomakuntaa hyödyntäen. Onko nyt sitten niin, että ihminen on ainoa laji, jolla ei ole samoja oikeuksia kuin kaikilla muilla?

Ehkä yksinkertaisin vastaus on sittenkin se, että pidämme huolta inhimillisistä olosuhteista pikemmin kuin ajattelemme asiaa mustavalkoisesti. On tärkeää karsia pois sellaiset turkistarhat, joissa eläinten olosuhteisiin ei suhtauduta vakavasti. Fanaattinen joko-tai -ajattelu ei yleensä ole johtanut maailmassa onneen, enkä usko, että se johtaa tässäkään.

Ei ole näyttöä siitä, että minkki tai kettu hyvin huolletussa häkissä olisi yhtään onnettomampi kuin sen serkku vapaana epätoivoisessa jokapäiväisessä ravinnon haussa. Joka tapauksessa se on terveempi kuin villi eläin loisineen ja nälkineen.

Kaikkein epäeettisintä on vapauttaa täysin vapauteen tottumaton eläin luontoon. Se on sama kuin kerrostaloasunnossa kasvanut ihminen vietäisiin erämaahan ja sanottaisiin, että pidä huolta itsestäsi ja hanki ruokasi. Saattaisipa eläin palata häkkiinsä kuin lehmä parteensa, jos se osaisi. Routa porsaan kotiin ajaa, sanoi vanha kansa.

Osaaminen ja olosuhteet tärkeintä

Sama periaate hyvistä olosuhteista huolehtimisesta pitänee paikkansa myös eläinkokeiden suhteen, tehtiinpä ne sitten lääkkeiden tutkimiseksi tai kosmetiikan tai muiden kemikaalien turvallisuuden varmistamiseksi.

On hyvin osoitettu, että suurin stressi eläinkokeissa aiheutuu taitamattomasta eläinten käsittelystä. Siten koulutus on kaikkein tärkein asia, niin että kokeet osataan tehdä eläimiä hyvin kohdellen ja niille käsittelystressiä aiheuttamatta.

Sama koskee itse asiassa lemmikkieläinten pitoa. Kovakourainen tai joskus jopa julma lemmikkien kohtelu aiheuttaa niille enemmän stressiä kuin tavanomainen eläinkoe koe-eläimille. Kukaan ei ole kuitenkaan ehdottamassa lemmikkieläinten pitämisen kieltämistä tällä perusteella.

Eläinsuojeluviranomaiset tietävät hyvin, että pahimmat heidän kohtaamansa eläinsuojeluongelmat koskevat koti- ja lemmikkieläimiä. Usein tilanne on se, että vanha tai sairas hoitaja ei jaksa huolehtia niistä, mutta ei osaa päästä niistä eroonkaan. Siten eläinsuojelu on hyvin mutkikas asia, johon ei ole yksinkertaisia patenttivastauksia.

Eläinten olojen parantaminen on kaikkien osapuolien intressissä, mutta populistisen yksinkertaisten ääriratkaisujen ajaminen ei tilannetta paranna ja voi jopa sitä pahentaa.