Uusi arkkipiispa Kari Mäkinen: "Kirkon on opittava luopumaan"

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirkko ei saa ryhtyä moni­touhuiseksi, varoittaa Kari Mäkinen.

Kari Mäkinen
Kuva Vesa-Matti Väärä.

Tänään arkkipiispana aloittava Kari Mäkinen, 55, saa johdettavakseen rajua muutosta elävän kirkon. Kirkosta eronneiden määrä kasvaa ja siihen kuuluvien määrä laskee. Toimintaa varjostavat talousvaikeudet.

Mäkisen mukaan Suomen evankelis-luterilainen kirkko joutuu vähitellen luopumaan vauraan kirkon mallista, jossa taloudelliset edellytykset ovat erinomaiset ja kirkon työ perustuu jatkuvasti kasvaviin resursseihin.

“Kirkko ei voi enää reagoida yhteiskunnan muutoksiin panostuksia lisäämällä ja virkoja perustamalla. Meidän on opittava luopumaan ja arvioimaan, mikä on meille kaikkein merkityksellisintä.”

Tämä tarkoittaa väistämättä henkilöstön vähentämistä. Se onnistuu eläköitymisen kautta. Mäkinen ei kannata määräaikaisten virkojen perustamista, mutta sanoo, että projektiluontoiset työt kirkon sisällä lisääntyvät.

Edessä on myös kiinteistöjen myyntiä. Seurakunnilla on paljon sellaisia rakennuksia, joiden omistaminen ei ole välttämätöntä. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että ne käyvät kovin helposti kaupaksi. Kukapa ostaisi vaikkapa vähän käytetyn seurakuntatalon?

Tilannetta kärjistää se, että itsenäisten seurakuntien tapa ja edellytykset hoitaa tehtäviään ovat hyvin erilaiset esimerkiksi pääkaupunkiseudun lähiössä tai keskellä hiipuvaa maaseutua.

“Me joudumme jatkossa entistä rankemmin vastakkain alueellisen erilaisuuden ja eriarvoisuuden kanssa. Nyt on tärkeää ratkaista, millä tavalla tätä eriarvoisuutta voidaan tasoittaa ja erilaisuutta kunnioittaa. Minun keskeinen tehtäväni on tukea seurakuntien elämää, joka tapahtuu siellä perustasolla”, Mäkinen painottaa.

“Kokonaisuudessaan tämä on merkittävä muutos, joka koskee koko yhteiskuntaa. Esimerkiksi ympäristöasioissa on löydettävä ne keinot, joilla johdetaan luopumista, ei enää kasvua.”

Kari Mäkisen mukaan kirkko elää nyt historiallista käännekohtaa. Vallitseva tapa hahmottaa todellisuutta syntyy markkinoiden ehdoilla. Elämään haetaan sisältöä tavaroiden ja elämystuotteiden kautta. Yhteiskunnalliset ja inhimilliset suhteet ymmärretään markkinasuhteina.

Kyse on kirkon kannalta suurista kysymyksistä, mutta tilanne tarjoaa kirkolle myös vastakulttuurisen roolin. Kirkko ei saa vältellä puhetta kristillisen uskon perussanomasta, mutta ei myöskään määritellä uskonnollisen keskustelun rajoja.

“Minun mielestäni on vain myönteinen asia, että kirjoissa, näytelmissä ja kuvataiteissa käsitellään yhä enemmän uskon­asioita. Vaarana on muuten, että syntyy kaksi erillistä kenttää käydä keskustelua: kirkon sisäisesti hallitsema uskonnollinen keskustelu ja toisaalta yleinen kulttuurissa käytävä vuoropuhelu samoista asioista.”

Yhteys arkeen

Kirkosta eroaminen tuli mahdolliseksi vuonna 1923, kun Suomeen säädettiin uskonnonvapauslaki. Sen jälkeen eronneiden määrä on kasvanut välillä hitaammin, välillä nopeammin.

Kirkossa on omaksuttu ajattelumalli, jossa seurakunnat nähdään toimintaa järjestävinä yksikköinä. Mäkisen mukaan nyt on pohdittava, kuinka pitkään tästä on mahdollista pitää kiinni.

“Malli on nyt muuttumassa sellaiseksi, että kirkkoa ja seurakuntia tarkastellaan yritysajattelun kautta. Kirkko ja seurakunnat koetaan palveluyrityksinä, jotka myyvät hengellisiä palvelutuotteita.

Jäsenyydestä tulee asiakkuutta. Samalla kuitenkin kadotetaan jotain hyvin olennaista kirkon olemuksesta.”

Tämä rapauttaa Mäkisen mukaan kirkon jäsenpohjaa entisestään.

“Asiakkuus ei sitouta ihmisiä, kirkko ei tule sen kautta heille merkityksellisemmäksi. Sen sijaan jäsenistä tulee kuluttajia, jotka hyödyntävät kirkkoa vain niin kauan kuin se palvelee heitä.”

Toisessa ääripäässä kirkko näkyy voimakasrajaisena uskonnollisena yhteisönä, joka edellyttää jäseniltään hyvin tietoisia valintoja. Kyse olisi silloin uskonnollisesta yhdistystyyppisestä mallista, uskovien korkean profiilin kirkosta.

“Mutta myös tämä malli johtaisi jäsenmäärän putoamiseen. Yhä useammat tuntisivat itsensä ulkopuolisiksi”, Mäkinen uskoo.

Pitäisikö kirkon siis alkaa markkinoida aktiivisemmin itseään ja sanomaansa?

“Se olisi yritysmallin pohjalta tehty ratkaisu. Mutta meidän ei pidä ryhtyä monitouhuisiksi niin, että pyrkisimme tuottamaan hengästyttävällä tavalla mahdollisimman paljon erinomaisia palveluja. Tai että seurakunnat olisivat toiminnallisesti ylivirkeitä ja monipuolisia.”

“Paremminkin meidän pitää kysyä, millä tavalla yhteys ihmisten arkeen säilyy ja vahvistuu? Millä tavalla kirkko voi olla luontevasti mukana ihmisten arjessa?”

Perustan arjessa mukana olemiselle luovat Mäkisen mukaan kirkolliset toimitukset sekä säännölliset jumalanpalvelukset. Niiden kautta ihmiset voivat ilmaista olevansa kirkon jäseniä – vaikka osallistuisivat harvemminkin. Esimerkiksi diakonia- ja lapsityö taas merkitsevät “laajaa kosketuspintaa arkitodellisuuteen”.

“Lisäksi kirkon sanoma elää vahvasti vuoden rytmissä ja juhlapyhissä ja sitä kautta traditiossa mukana. Kyse ei ole palvelujen tuottamisesta tai markkinatempuista.”

Hiljainen kristillisyys

Kielteistä kerrottavaa kirkosta riittää. Mutta jotain hyvääkin on sentään jäljellä.

Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu edelleen hieman alle 80 prosenttia kansalaisista. Viime vuoden lopussa kirkolla oli 4,2 miljoonaa jäsentä.

Kasteen sai 81 prosenttia lapsista ja rippikoulun kävi yli 87 prosenttia 15-vuotiaista nuorista. Kirkoissa solmittiin 17 631 avioliittoa ja hautajaisia vietettiin yli 47 000 kertaa.

Vaikka kirkosta pakeni viime vuonna yli 41 000 jäsentä, ei kyse Kari Mäkisen mukaan ole suomalaisesta vaan yleiseurooppalaisesta ilmiöstä.

“Pohjoismaat kulkevat samassa veneessä, mutta esimerkiksi Hollannissa ja Englannissa kehitys on tapahtunut rajummin. Kysymys on eurooppalaisen ja koko länsimaisen kulttuurin ilmiöstä. Tällä hetkellä elinvoimaisimmat ja voimakkaimmin asemiaan vahvistavat liikkeet löytyvät Euroopan ulkopuolelta, nuorista kirkoista.”

Kari Mäkinen sanoo, että hän haluaakin herättää keskustelua siitä, miksi kirkolla on edelleen niin vahva rooli ja asema: mitkä ovat sen vahvuudet.

“Meillä on poikkeuksellisen ammattitaitoinen henkilöstö. Lisäksi Suomessa on vahva hiljaisen kristillisyyden perinne. Meillä on edelleen olemassa sellainen luja pohja, että olla kristitty on olla ihminen, sen kummemmin numeroa tekemättä.”

“Hyvin monelle ihmiselle hengellisyys on arkaa ja hapuilevaa. Useiden kohdalla kristillisyys näkyy vain sillä tavalla, että lapset kastetaan ja hautaan siunataan ja kirkossa käydään silloin tällöin. Juuri heitä meidän pitää rohkaista: te olette kuulkaa ihan kunnon kirkon jäseniä ja kristittyjä, vaikka ette hahmotakaan kaikkia uskonnollisia juttuja.”