Kekkonen loi itsestään myyttiä esittelemällä kalansaaliitaan
Vladimir Putinin johtajuutta rakennetaan samanlaisin keinoin.
Urho Kekkosen nuoruusvuosinaan aloittamat eräretket tulivat osaksi kertomusta hänen johtajuudestaaan. Kekkosen ja hänen lähipiirinsä kala- ja eräretkistä alettiin raportoida eri medioissa jo hänen ensimmäisellä presidenttikaudellaan.
Alkuvaiheessa raportoinnin sävy oli neutraalin huoleton ja poikamainen, mutta muuttui ajan oloon vakavammaksi. Kekkosen kalastajuuden ja johtajuuden yhteyttä alettiin korostaa, samalla kun suhtautuminen Kekkosen henkilöön muuttui sävyltään myyttisemmäksi.
Myytin välittömät kuluttajat olivat alun perin Kekkosen ”kalastusheimon” jäseniä; retkien osallistujat lähettivät kalajuttuja ja -kaskuja sisältäviä valokuvia ja kortteja presidentille ja toisilleen.
Vähitellen myytti kalastavasta presidentistä kuitenkin säteili myös kalastusheimon ulkopuolelle ja laajeni kattamaan suuremman suomalaisen yleisön. Näin pienen piirin sisäisestä jutusta tuli puolijulkinen ja lopulta julkinen tarina, josta kehkeytyi vuosikymmeniä kestänyt myytti Kekkosen kalastajuudesta ja johtajuudesta. Tämä myytti syntyi ja kehittyi erityisesti valokuvien kautta.
Vuosien kuluessa, erityisesti toiselta presidenttikaudelta alkaen, Kekkosen kalastajuudesta tuli kansan keskuudessa suosittu teema, joka usein huumoripitoisesti yhdistettiin johonkin ajankohtaiseen poliittiseen aiheeseen. Kekkosen valtakauden pitkittyessä hänen johtajuudestaan tuli itsestäänselvyys; koko presidentti-instituutio tuli tarkoittamaan Urho Kekkosen henkilöä.
Samoihin aikoihin kun vaikutti siltä, että ”Kalamies-Kekkosesta” oli tullut korvaamaton, hänen kalastusrituaalinsa ja -mytologiansa yhteys alkoi rapautua. Sitä mukaa kun Kekkosen kalansaalis väheni tai hänen ikääntymisensä toi käytännön vaikeuksia, kalastusrituaalin salamyhkäisyyttä lisättiin.
Suomalaisten äänestäjien näkymä johtajansa todellisiin erämiestaitoihin – sikäli kuin näiden mielipidettä enää muutenkaan kysyttiin 1970-luvun edetessä – oli Kekkosen viimeisen presidenttikauden loppuaikoina katkennut lähes täydellisesti. Kansalaisten alitajuinen ymmärrys saaliin merkityksestä yhteisön säilymiselle kuitenkin varmasti säilyi; seikka, joka osaltaan kannatteli Kekkosen vähitellen hiipuvaa valta-asemaa.
Useimmin Kekkosen kalareissuilla mukana olleet henkilöt muodostivat yhteisön, joka muistutti monella tapaa alkukantaisen heimon metsästäviä miehiä. Eri aikoina tähän ”heimoon” kuului vaihteleva määrä henkilöitä, lähinnä riippuen kyseessä olevasta matkasta – sen kulloisestakin kohteesta ja tarkemmasta luonteesta.
Heimon ytimeen kuuluivat poromies ja talousneuvos Yrjö Alaruikka, Kemijoki Oy:n toimitusjohtaja ja vuorineuvos Veikko Axelson, Lapin maaherra Uuno Hannula, Kekkosen adjutantti Urpo Levo, maa- ja metsätalousministeriön kalastus- ja metsästysosaston ylijohtaja ja erämies Tauno Mäki, Keskon pääjohtaja ja vuorineuvos Ilmo Nurmela, Nesteen toimitusjohtaja ja vuorineuvos Uolevi Raade, Neuvostoliiton rakennusprojektien vientiä järjestellyt johtaja ja vuorineuvos Kauko Rastas, vuorineuvos R. E. Serlachius sekä Kekkosen henkilääkäri Rikhard Sotamaa. Tässä kalamiesten yhteisössä Kekkosen kalastusrituaali sai sen muodon, josta kalamiehen johtajuusmytologia syntyi ja synnytettiin.
Ranskalainen antropologi ja filosofi Claude Lévi-Strauss osoitti, että ihmisyhteisöjen rituaalit generoivat myyttejä, jotka kestävät aikaa. Kekkosen johtajuusmyytti syntyi erällä, kalastusrituaalista, mutta alkoi lopulta elää omaa, kalastuksesta riippumatonta elämäänsä.
Kalastavan presidentin tapauksessa rituaali ja myytti erkanivat kuitenkin toisistaan, Myytin välitön sisältö ”ruokkiminen on johtamista” kuitenkin säilyi, ja myytti institutionalisoituessaan toimi juuri kuten strukturalisti ja myytintutkija Roland Barthes asian näki: myytti luonnollistaa. Kalastavasta presidentistä tuli Suomen kansan luonnollinen johtaja.
Kekkonen elää uutta tulemistaan. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että monien Kekkosen aikalaisten on edelleen vaikea suhtautua hahmon analysoimiseen ja purkamiseen. Onko tähän syynä se, että heille Kekkonen on ”aina” Tasavallan Presidentti? Toisin sanoen, elävätkö he myytissä – vai pikemminkin – elääkö myytti heissä?
Kekkosen 25 vuotta kestänyt presidenttikausi oli kiinnostava myös semioottisessa mielessä. Kekkonen oli yhtä kuin Presidentti kokonaiselle sukupolvelle nuoria aikuisia, jotka olivat eläneet vain ja ainoastaan hänen presidenttikaudellaan. ”Kalamies”, ”Presidentti” ja ”Johtaja” yhdistyivät merkitysten kimpuksi, joka voidaan yleistää ”Saalistajaksi”.
Strategisen rituaalinkäytön ja myytinluonnin näkökulmasta kulttuurinen ja historiallinen ympäristö ovat ensiarvoisen tärkeitä tunnistaa ja ottaa huomioon.
Vuoden 1956 presidentinvaalit voittanut Urho Kekkonen tuli valituksi valintansa kannalta mielekkään yhteisönsä toimesta, johon kuuluivat kansa, keskeiset poliitikot sekä lukuisat ulkoiset toimijat. Kekkosella oli vaistonvarainen kyky tunnistaa ne kulttuuriset resurssit, joita hän saattoi hyödyntää johtajuutensa aineksina.
Johtajuus syntyykin nimenomaan yhteisöstä käsin. Tämä näkemys on lähes vastakkainen johtajuuskirjallisuuden valtavirralle, joka on tottunut käsittelemään yhteisöä johtajiensa halujen ja taipumusten määrittämäksi. Vetoava rituaali edistää johtajuutta, koska rituaalin kautta seuraajien tunteet ja kehot saadaan mukaan.
Kansallisten erojen näkökulmasta voitaisiin yksinkertaistaen sanoa, että se, mikä toimii Suomessa, ei toimi Ranskassa, ja toisinpäin. Näin ollen korostetun käsitteellinen kuva johtajuudesta on hatara.
Kekkonen ymmärsi kontekstin merkityksen ja ammensi tehokkaasti kansalaisten kanssa jakamastaan kulttuurisesta pääomasta. Ulkoilmaan tottuneet, sodan ja ankarien luonnonolosuhteiden karaisemat seuraajat samaistuivat ja arvostivat johtajanaan miestä, joka vietti vapaa-aikansa erämaassa.
Nykyisestä näkökulmastamme käsin kylmän sodan aikainen Suomi oli kova ja maskuliininen konteksti. Kuitenkin saamme nykyaikanakin nähdä kuvastoa metsästävästä ja kalastavasta, maskuliinisesta johtajasta.
Vladimir Putinin johtajuutta rakennetaan hyvin samankaltaisen mielikuvien kautta kuin Kekkosen johtajuutta aikanaan. Laajalti levinneiden uutiskuvien ansiosta olemme nähneet Putinin kalastavan, nukuttavan tiikerin sekä ohjaavan kurkia ensimmäiselle muuttomatkalleen. Putinin mediasuhteista vastaavien taidoista kertoo myös se, miten myyttiin sisällytetään vanhoja ja uusia elementtejä: kalastus on edelleen perinteistä, mutta tiikeri nukutetaan, eikä ammuta. Kestävä myytti yhdistää ”uniaikaan”, mutta toimii myös ”tässä ja nyt”.
Akateeminen johtajuuskeskustelu ei ole tähän mennessä tunnistanut ”metsästäjää” tai ”saalistajaa”. Näin on siitäkin huolimatta, että johtava metsästäjä lienee melkoisella varmuudella ihmiskunnan ensimmäinen johtajan arkkityyppi.
Alkuperäiskansojen tapauksessa on usein itsestään selvää, että se, joka tuntee saaliseläinten liikkeet, sään vaihtelut ja vallitsevat luonnonolot parhaiten, johtaa joukkoa. Oman heimonsa toiminnasta ja liikkeistä päättämisen lisäksi tämä hoitaa usein myös suhteita naapuriheimoihin.
Edellinen kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin Urho Kekkosen käsitys presidentin tehtävistä. Kuten Anna-Leena Siikala toteaa elämäntyönsä summaavassa teoksessaan Itämerensuomalaisten mytologia: ”Suomalais-ugrilaisten kansojen yhteiset ja epäilemättä varhaisimmat myyttiaiheet ja symbolit kuvaavat pohjoisen arktisen ja subarktisen kalastaja/metsästäjän ympäristöä koskevaa havaintomaailmaa”.
Näin ollen olemme edelleen kiinni esihistoriassamme – neljännesvuosisadan ajan kansamme päämiehenä toimi Euroopan koillisen kolkan saalistaja.
Yksi jälkimodernin aikamme sokeista pisteistä on juuri esimodernin ohittaminen; moni ”aina” tiedetty asia on päässyt unohtumaan. Kun saalistaja tuodaan näkyväksi, moni kokee tämän heimonsa luontaiseksi johtajaksi.
On kuitenkin tärkeää tunnistaa se, että saalistaja tappaa ruokkiakseen heimoaan, täyttääkseen sosiaalisen funktionsa. Näin saalis oikeuttaa tappamisen.
Kuten tiedämme, Kekkonen oli myös poliittisella kentällä saalistaja, joka ei kaihtanut keinoja vastustajiensa eliminoimiseen. Osin kalamiehen imagonsa ansiosta hänen tekonsa ei herättänyt sadismin tai puhtaan vallanhalun makua – hän tappoi saaliin, mutta ei tappamisen vuoksi. Näin toimiessaan hän piti etualalla seuraajiensa edun, joka teki hänen toimistaan legitiimejä. Tappajasta tuli saalistaja, joka täytti tehtävänsä yhteisölle.
Kekkosen tapauksessa myös kilpailulla ja voittamisella on merkityksensä.
Hän ei sietänyt lähellään itseään etevämpiä. Tämä näkyi myös kalastusmatkoilla, joilla vallitsi eräs ohittamaton tabu: kukaan ei saanut saada useampia tai isompia kaloja.
Kekkonen vaali ja vaati lähipiiriltään oman johtajuutensa symbolista uusintamista hyvin mustasukkaisesti, joka ainoa kerta. Oliko juuri tällainen pikkumaisuus osa sitä yhdistelmää, joka ajoi nuorta Urhoa kohti vallan huippua.
Kekkonen kuitenkin legitimoi vallan- ja voittamisen himonsa energisyydellään. Elinvoimaiselle (tai siltä vaikuttavalle) johtajalle seuraajien on helppoa luovuttaa mandaattinsa. Tämä näyttäytyy myös Kekkosen kauden lopulla, kun ikääntyvä ja heikkonäköinen Presidentti ei enää voi esiintyä samalla tavoin kuten ennen, fyysisesti vahvana päämiehenä.
Kun Kekkosesta tuli matkustaja omassa veneessään, myös hänen otteensa johtajuutensa lipesi. Jäljelle jäi vain myytti, joka elää edelleen.