Seurakuntien talous alamäessä – ”Erittäin huolissaan pitää olla”

Pekka Anttila
Kotimaa 27.11.2012 13:36
Seurakuntien huolenaihe on, että kirkollisveron nosto saattaa kiihdyttää kirkosta eroavien määrää. Kuvassa Helsingin Tuomiokirkko 11.2. 2012. Kuva Seppo Samuli / Lehtikuva.

Suomalaisten seurakuntien taloudellinen asema on heikentynyt voimakkaasti. Seurakuntien toimintamenot ovat kasvaneet neljän viimeisen vuoden aikana nopeammin kuin verotulot, ja myös investointeihin on käytetty huomattava summa rahaa, enemmän kuin vuosikate eli tulorahoitus antaisi mahdollisuuksia.

Kirkon taloussuunnittelupäällikön Pasi Peranderin mukaan tulot eivät riitä kattamaan toiminnasta aiheutuvia kuluja. Yhteenlasketut toiminta- ja investointimenot ylittävät vuosikatteen. Näillä menoilla tarkoitetaan kirkon perustoimintaa, muun muassa eri rakennusten ylläpitoa.

”Kun kaikki seurakunnat lasketaan yhteen, osa niistä on joutunut käymään vanhojen vuosien säästöillä, joita on vielä toistaiseksi ollut käytettävissä. Vain muutamissa seurakunnissa on täytynyt turvautua lainanottoon”, Perander kertoo.

Kirkon lokakuussa julkaisemassa nelivuotiskertomuksessa varoitetaan, että pidemmällä aikavälillä kehitys on kestämätön. Alueellinen eriarvoistuminen jatkuu pienissä ja väestömäärältään supistuvissa seurakuntatalouksissa.

Seurakuntataloudella tarkoitetaan itsenäistä seurakuntaa tai seurakuntayhtymää. Niitä on tällä hetkellä Suomessa 311, ensi vuoden alusta alkaen 295 kappaletta.

Seurakunnan jäsenten maksamat kirkollisverot ovat kirkolle ylivoimaisesti tärkein tulonlähde. Ne kattavat seurakuntien tuloista noin 70 prosenttia, viime vuonna 857 miljoonaa euroa.

”Kirkollisverotulo on ollut kasvussa, koska yleinen ansiotason kasvu on korottanut palkkoja. Kirkosta eronneet taas ovat olleet pääasiassa nuoria, joiden ansiot eivät ole merkittäviä. Täytyy myös muistaa, että kirkollisverojen vähentyminen näkyy viiveellä. Jako-osuus valtion, kuntien ja seurakuntien välillä muodostuu kahden viimeksi valmistuneen verotuksen perusteella”, Perander selvittää taloudenpitoa.

”Seurakuntien jäsenet rahoittavat kirkollisveroina seurakunnan toiminnan. Jos jäsenmäärä vähenee, myös veronmaksajien määrä ja verotulot pienenevät. Kyllä tässä erittäin huolissaan pitää olla.”

Kirkollisverojen korotukset pysähtyivät

Evankelis-luterilaisen kirkon huolenaiheena on viime aikoina ollut se, että kirkollisveron nosto saattaisi kiihdyttää kirkosta eroavien määrää. Kirkosta erosi viime vuonna 46.177 ihmistä, noin 44 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Vuonna 2010 eronneita oli 83.097 ihmistä. Kirkkoon kuului viime vuonna 77,2 prosenttia väestöstä.

Kirkon tiedotuskeskus kertoi maanantaina, että ensi vuonna kirkollisveroprosentti nousee 29 seurakuntataloudessa. Tilanne hieman helpottuu, sillä kuluvana vuonna veroprosenttia nosti 37 seurakuntataloutta.

”Minä olen saanut sellaisia viestejä, että kirkollisveroprosentin korotuksen vuoksi ei ole juuri erottu kirkosta. Eräässä seurakunnassa eroamisia tapahtui, kun kunnassa nostettiin samaan aikaan sekä kunnallis- että kirkollisveroa”, Perander kertoo.

Kirkollisverotuotto vuonna 2011 kasvoi 1,9 prosenttia. Mutta samaan aikaan yhteisöverotuotot kasvoivat 18,2 prosenttia.

”Se tuli ihan suoraan yritysten ja yhteisöjen ylijäämäisten tulosten perusteella. Vuonna 2009 yhteisöveron tuotto tipahti todella rajusti ja nyt sieltä on tultu normaalille tasolle. Reipas kasvu vuodesta 2010 korotti verotulojen yhteismäärää 3,7 prosenttia. Kuluvana vuonna tuotto on laskenut. Mutta se taas johtuu pääasiassa siitä, että jako-osuus on pienentynyt ja myös siitä syystä, että yrityksille on palautettu yhteisöveroja. Kirkko on saanut pienemmän osuuden yhteisöjen ja yritysten maksamasta yhteisöverosta”, Perander kertoo.

Yritykset ja yhteisöt maksavat 24,5 prosenttia tuloksestaan veroa, jonka ne tilittävät valtiolle. Se taas jakaa osuudet kunnille ja seurakunnille. Loppu jää valtiolle. Jako-osuudet muuttuvat vuosittain.

”Yhteisövero on aina ollut hieman hankala asia. Se vaihtelee jako-osuuksien vuoksi, mutta myös sen perusteella minkälaisia tuloksia yritykset tekevät”, Perander sanoo.

Yhteisöveron osuus seurakuntien tuloista ei ole merkittävin erä, sillä se on suuruudeltaan runsaat kymmenen prosenttia. Vuonna 2011 tuotto oli 133 miljoonaa euroa.

Ei kirkkoja myynnissä

Talouspulmien keskellä seurakunnat ovat joutuneet turvautumaan myös omaisuuden myyntiin. Pasi Perander pitää selvänä, että kirkon kiinteistökantaa on vähennettävä. Jos seurakuntien taloudelliset voimavarat hupenevat, kasvavien kiinteistökulujen hoitaminen on lähes mahdotonta.

Seurakuntataloja sekä kurssi- ja leirikeskuksia onkin jo kaupiteltu ja myyty. Pappilat ovat käyneet kaupaksi viimeiset 20 vuotta. Mutta yhtään kirkkoa ei ole myyty.

Paikalliset eroavaisuudet ovat suuria.

”Tilanne on uhkaava sellaisissa seurakunnissa, joissa on esimerkiksi seurakunnan nykykokoon nähden suuri kirkkorakennus, tai useita rakennuksia, jotka on kenties rakennettu 100-200 vuotta sitten. Mutta niitä on ylläpidettävä ja kunnostettava, ei kirkkoja voi jättää ränsistymään. Tämä on iso haaste ja näitä tapauksia on nyt alkanut ilmaantua”, Perander kertoo.

Myyntiin siirtyvien kiinteistöjen määrää on vaikea arvioida maanlaajuisesti. Seurakunnat ovat täysin itsenäisiä talousyksiköitä ja päättävät kaikki omaisuutensa hoitoon liittyvät asiat. Ne päättävät myös kirkollisveroprosentin suuruuden kuntien tapaan.

Keskustelu

On ilmeistä, että kirkon toimintatavat vaativat radikaalia uudistumista. Kasvava osuus toiminnasta tulee ohjata vapaehtoistyönä hoidettavaksi, palkatun työvoiman määrää joudutaan vähentämään, ja osa jäljellejäävistäkin työntekijöistä joutunee siirtymään osa-aikaisiksi. Työntekijöiden etuisuuksia ei jatkossa voida pitää valtion ja kuntien työntekijöiden tasalla. Semmoisia toimintoja, joilla ei ole kytköstä kirkon jumalanpalveluselämään, on rohjettava siirtää maallisten yhteisöjen hoitoon. Kaikkein vähäosaisimpiin suuntautuvasta laupeudentyöstä ei kuitenkaan voi luopua, sillä köyhien avustaminen on yhtä olennaista kuin messun viettokin.

”Kaikkein vähäosaisimpiin suuntautuvasta laupeudentyöstä ei kuitenkaan voi luopua.”

Tämä on se ala, jossa uskovaisilta jos muiltakin on aihetta odottaa merkittävää vapaahtoistyötä ja myös suoraa rahallista panosta. Laupeudentyön ei tarvitse kovinkaan rasittaa veronmaksajia ja seurakuntia.

Olen jopa sitä mieltä, että varsinaisella uskonnonharjoituksella on enää vähän ja yhä vähemmän annettavaa ihmisille. Kehitys tähän suuntaan näyttää väistämättömältä, joten kirkkojen olisi jo aika etsiä olemassaololleen uutta tarkoitusta. Se löytynee vain juuri tuosta ns. laupeudentyöstä, toisin sanoen varsinaisen hallinnon toimia vapaamuotoisemmasta ja kansainvälisemmästä sosiaalityöstä.

Uskovainen en ole, ateistiksi en halua, ostan siis hampurilaisen kaikilla mausteilla.

Uskovainen en ole, ateistiksi en halua, ostan siis hampurilaisen kaikilla mausteilla.

Kirkkohan pitää köyhyyttä ihanteenaan,mutta jakaa rahaa hupatarkoituksiinkin ulkomaita myöten, kun sitä on ollut mihin lappaa. Virkoja vähemmäksi.

Eipä taida olla muuta vaihtoehtoa kuin että ”Suu säkkiä myöden”. Priorisointi on sitten asia erikseen.

On ymmärrettävää, että esim. kirkkorakennusten hylkääminen tai myynti herättää tunteita, mutta saattaa sekin tulla kyseeseen. Siirtyminen esim. monikäyttöisiin tiloihin on tietysti hidasta ja vaikeaa.

Kuitenkin toivoisin, että seurakuntalaiset asetettaisiin rakennusten edelle.

Korjaus Pasi Peranderin kommenttiin.
Lause: ”Minä olen saanut sellaisia viestejä, että esimerkiksi yhden prosentin veronkorotuksen vuoksi ei ole juuri erottu kirkosta.”
Muutettu muotoon:
”Minä olen saanut sellaisia viestejä, että kirkollisveroprosentin korotuksen vuoksi ei ole juuri erottu kirkosta.”
Korjaus lisätty juttuun.

Kirkolla on monta tehtävää. Kirkkoa on turha pitää instituutiona, kirkko olemme me ihmiset maan päällä. Jokainen meistä on Jumalan lapsi ja kannattaa pysyä kirkon yhteydessä kynsin hampain kiinni. Se suojelee paljolta pahalta täällä maailmassa. Kirkossa toteutuu aika hyvin sellainen ihmisten välinen hyväksyntä, jota ei välttämättä koe esimerkiksi työelämässä. Kirkko on edellä aikaansa.

Suomi on erityistapaus siksi, että meille sopii kirkon ja valtion yhteys eri tavalla kuin keski-Euroopan maalistuneille valtioille. Meidän tulisi pitää kiinni tästä erityislaadusta ja arvostaa sitä.

Ei kannata loukkaantua, vaikka kokisi tulleensa jotenkin kaltoin kohdelluksi kirkon taholta. Yksi loukkaantuu, koska ei hyväksytä avoliittoa, toinen koska ei hyväksytä homoutta. Mitä jos kuitenkin kirkko saisi olla virkeä konservatiivi, jonka ympärillä me saamme kokeilla siipiämme. Kuten hyvä vanhempi, kirkko ei aina hyväksy, mutta ei myöskään hylkää. Ei meidänkään kannata hylätä kirkkoa, joka on kotimme.

”Kirkkoa on turha pitää instituutiona, kirkko olemme me ihmiset maan päällä.”

Nuorirouva, puhut tässä nyt jostakin muusta kuin siitä laitoksesta, jonka jäsenenä voi virallisesti olla ja joka verottaa maallisen vallan siunauksella. Mutta muuten näköjään puhut nimenomaan jälkimmäisestä, joka varmasti on ilmiasultaan instituutio. Valitettavasti joudun pitämään näkemyksiäsi hymistelynä, kaunisteluna. Sehän oikeastaan kuuluukin uskonnollisuuteen.

Varmasti on ihmisiä, joille kirkko on tullut usein jo syntymästä kodiksi. Mutta ikävä kyllä sellaisia meissä on jatkuvasti vähemmän, kuten tilastoista voi päätellä.

Minä, vanhastaan luterilaisen kirkon muodollinen eli osallistumaton jäsen, arvelin edellä, että kirkossa tarvittaisiin muutosta tämän maailman suuntaan. Voisihan tuonpuoleisen säilyttää kuin johtotähtenä, mutta varsinaisesti keskityttäisiin etsimään kirkolle uutta roolia, jossa jokaiselle osalliselle riittäisi merkitystä ja tekemistä.

Mutta tietysti kirkko voi jatkaa jotakuinkin entiselläänkin, uskollisten uskovaisten yhteisönä, koko ajan vaipuen syvemmälle yhteiskunnan marginaaliin, kun jäsenpohja ja sen mukana siis taloudelliset voimavaratkin hiljalleen hupenevat. Vielä nythän kirkon jäsenistä suurin osa on ”kannatusjäseniä”, jotka tukevat uskonnollisen ytimen elämää.

Tuntuupa siltä, että kirkkolaitos instituutiona kulkee kohti pahaa näivettymistä, ja monista kirkkorakennuksista tulee vähitellen enemmän ja vähemmän käytöstä poisjääviä historiallisia rakennuksia ja museoita. Tavat maallistuvat, eikä kuolemakaan enää näytä kauhistuttavan monia nykyihmisiä niin paljoa, että olisi tarve tarttua hädissäänkään uskonnon apuun. Yhä harvempi taitaa edes myös uskoa enää kuolemanjälkeiseen elämään.
On tietysti valitettavaa, että maallistuminen näyttää johtavan yhä lisääntyvään materialistiseen pintaliitoelämään, jossa heikot sortuvat yhä pahempaan jamaan, ellei sosiaalinen oikeudenmukaisuusvaade jotenkin pysty vahvasti puuttumaan asiaan. Kirkkokin joutunee muuttamaan toimintojaan yhä dynaamisempaan suuntaan ja kaiketi jalkauttamaan toimintojaan kentälle ihmisten pariin, mikä tosin olisi aivan kristinuskoon oleellisesti kuuluvan lähimmäisenrakkauden vaateenkin mukainen hyvä suuntaus.
Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle kansalaiset ovat valmiit hylkäämään myös uskon Jumalan olemassaoloon elämänsä syvimpänä perusarvona, ja mitä epäjumalia sitten sijalle nostavat, vai eivätkö kerrassaan mitään.

”… mitä epäjumalia sitten sijalle nostavat, vai eivätkö kerrassaan mitään.” (mörk)

Eikös meillä ole aina ollut niitä epäjumalia oikean (?) rinnalla ja sijallakin? Monenlaisia, mutta esimerkkinä vain raha ja siihen liittyvä kaupallisuus. Pidänpä kauppakeskuksia nykyajan todellisina pyhäkköinä.