Omavarainen Suomi? ”Maan pelastus ja hyvinvointiyhteiskunnan paras tae”

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Globaaleilla markkinoilla omavaraisuus ei ole suuressa huudossa ja siihen pyrkiminen nähdään helposti protektionismin suojaverhona. Ristiriitaa ei kuitenkaan välttämättä ole, kirjoittaa emeritusprofessori Antero Honkasalo Kanava-lehdessä. Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaan.

 

Maailmantalous on epävarmojen ja vaikeiden aikojen edessä. Öljyn tuotannon huippu voi hyvinkin jo olla käsissä. Nykyinen öljyn halpa hinta on vain tilapäinen ilmiö. Ilmastonmuutos etenee koko ajan. Sen torjuntaan on löydyttävä uusia keinoja ja tahtoa.

Epävarmuutta liittyy maailmantalouteen muutenkin. Sen painopiste siirtyy kohti Aa­siaa; viidessätoista vuodessa Kiina ajaa talouden koolla Yhdysvaltojen ohi. Mitä tekee tällöin Yhdysvallat; yrittääkö se yhä olla johtava suurvalta ja toimia maailmanpoliisina? Väestönkasvu kehitysmaissa jatkuu, eikä äärimmäistä köyhyyttä saada poistettua.

Talouspolitiikassa vannotaan silti edelleen globalisaation nimeen. Tehtävänä on sopeuttaa Suomen kansantalous maailmanmarkkinoihin. Tavarat ja palvelut on järkevintä tuottaa siellä, missä kustannukset ovat mahdollisimman alhaiset.

Talouden kasvuun pyritään riippumatta siitä mitä tuotetaan ja kuka tuottaa. Mutta eikö olisi syytä samalla kantaa enemmän huolta taloutemme riippuvuudesta tuontienergiasta ja raaka-aineista?

Ympäristö- ja ilmastopolitiikan tavoittelemat tuotteiden ja kulutustottumusten muutokset lisäävät yleensä omavaraisuutta. Ravinnon tuotannossa luomu-, lähi- ja sesonkiruoka, rakentamisessa puun käyttö rakennusaineena, energiantuotannossa hajautettu uusiutuva energia ja luopuminen fossiilisista polttoaineista, rakentamisessa passiivi- ja energiaa tuottavat talot sekä liikenteessä julkinen liikenne, käveleminen ja pyöräily kohentavat omavaraisuutta. Sitä edistävät myös tuotteiden tekeminen kestäviksi ja korjattaviksi sekä jätteiden kierrätys ja hyötykäyttö.

Omavaraisuus vähentää tuotteiden kuljetuksia sekä varastointeja ja niistä aiheutuneita tuotteen koko elinkaaren aikaisia päästöjä ja muita ympäristöhaittoja. Se vähentää myös ympäristöhaittojen vientiä maasta toiseen.

 

Ilmastopolitiikan tavoitteena on päästä eroon fossiilisista polttoaineista. Tähän on myös taloudellisia perusteita.

Fossiilisen energian tuonnin arvo oli Suomessa 2012 noin 8,5 miljardia euroa. Professorityöryhmä julkaisi viime vuonna raportin Kasvua ja työllisyyttä uudella energiapolitiikalla. Sen mukaan tarvitaan energiapolitiikan muutos, joka lähtee maan omista tarpeista, mutta huomioi globaalit trendit ja vähentää riippuvuutta tuontienergiasta sekä takaa talouden kasvun ja työllisyyden.

Tärkeä ympäristö- ja talouspoliittinenkin kysymys on, kuinka nopeasti tuonti voitaisiin kohtuullisin kustannuksin korvata kotimaisilla energialähteillä? Kuinka paljon tulisi energiaa säästää, jotta tämä olisi mahdollista?

Työ- ja elinkeinoministeriön asettama parlamentaarinen energia- ja ilmastokomitea toteaa raportissaan Tiekartta 2050: Hiilineutraali Suomi, että energiaomavaraisuus voidaan vuoteen 2050 mennessä nostaa 50–60 prosenttiin, ydinvoima mukaan lukien 80 prosenttiin. Uusiutuvan energian osuus kokonaiskulutuksesta on mahdollista nostaa 50–60 prosenttiin.

Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että energiapolitiikassa tarkastelujakson ollessa 35 vuotta yllättävätkin käänteet ovat mahdollisia. Toisaalta kyse on jäykästä järjestelmästä, jossa tehdään investointeja, joiden eliniän oletetaan olevan yli tämän ajanjakson.

Suomen luonnonsuojeluliiton tavoitteena on, että Suomi siirtyy vuosina 2030–2050 ensin hiilidioksidipäästöiltään neutraaliin ja sen jälkeen hiilinegatiiviseen yhteiskuntaan. Energiankulutus on tuolloin vähentynyt alle puoleen ja tuotannon pitäisi pohjautua lähes täysin uusiutuviin energialähteisiin.

Koska täysin haitatonta energiantuotantomuotoa ei ole olemassa, Suomessakin on ennen kaikkea lähdettävä energiansäästön lisäämisestä. Tavoitteena tulee olla hajautettu, uusiutuviin luonnonvaroihin perustuva energiantuotanto.

Uusiutuvien energialähteiden käyttö on viime vuosikymmeninä lisääntynyt vuosi vuodelta. Jos käytön kasvu olisi samaa luokkaa kuin parinakymmenenä viime vuonna, niillä tuotettaisiin 2040 jo noin 60 prosenttia energiankäytön nykytasosta. Voi käydä niin, että uusiutuvien käyttöönotto on vielä nopeampaa.

Seuraavan kymmenen vuoden aikana tuuli- ja aurinkoenergia voivat halveta niin, että niistä tulee ei vain ympäristöystävällisin, vaan myös taloudellisesti edullisin tapa tuottaa energiaa.

Mitä vähemmän energiaa käytetään, sitä helpompi on kasvattaa energiaomavaraisuutta ja kattaa energian tarve uusiutuvalla energialla. Samalla vähenevät myös ne haitat, joita uusiutuvat energialähteet aiheuttavat maankäytölle ja luonnon monimuotoisuudelle. Kilpailukyky paranee ja syntyy kustannussäästöjä.

 

Jo nykyisellä tekniikalla voitaisiin säästää paljon. Suurimmat säästöt voidaan saavuttaa liikenteessä, rakentamisessa ja teollisuudessa.

Vuoteen 2050 mennessä autokanta ehtii uusiutua kolme kertaa. Tekniikan kehitys vähentää koko ajan polttoaineenkulutusta, ja sähköautojen ja muiden ekoautojen käyttö lisääntyy. Jakamistalouskin astuu kuvaan mukaan; ihmiset eivät enää välttämättä osta autoja vaan liikkumispalveluja. Tämä lisää julkisten palvelujen osuutta, johtaa ajoneuvojen tehokkaampaan käyttöön ja nuorentaa ajoneuvokantaa.

Uudisrakentaminen vaikuttaa hitaasti noin 1–1,5 prosenttia vuodessa. Rakennuskannan energiankulutus pienenee, kun käyttöön otetaan passiivi- ja energiaa tuottavia taloja. Lämmityksestä voidaan säästää uudis- ja korjausrakentamisella sekä tehostamalla olemassa olevien lämmitys- ilmastointijärjestelmien huoltoa ja ohjausta.

Energiaintensiivisen tuotannon volyymi tuskin enää kasvaa. Vuosina 1990–2010 energiatehokkuus nousi noin 20 prosenttia. Palvelusektorin kasvu kuitenkin syö teollisuuden aikaansaaman säästön.

Energiaomavaraisuutta voitaisiin tavoitella pelkästään ydinvoimalla käyttäen omasta maaperästä louhittua uraania ja varastoimalla käytetty polttoaine omaan maaperään. Mutta hyväksyykö kansa näin mittavan ydinenergian lisäämisen ja kuinka haavoittuva tällainen keskitetty järjestelmä olisi?

Professoriryhmän raportin mukaan energiatehokkuuden parantaminen ja uusiutuva energia voisivat tuoda vuoteen 2030 mennessä Suomeen 50 000 uutta työpaikkaa. Vaikka tällaisiin arvioihin pitää suhtautua varauksella, suuruusluokka on tärkeämpi kuin eksaktit luvut. Pääosa työpaikoista syntyisi yrityksiin, jotka vievät suomalaista energiateknologiaa.

Suomi on puuperäisten raaka-aineiden suhteen periaatteessa omavarainen. Metsäteollisuuden tuotteista viedään noin 90 prosenttia. Metsän uusiutumisen rajoja ei ylitetä, vaan varannot ovat kasvussa. Ongelmia on lähinnä luonnon monimuotoisuuden ja metsän ekosystee­mien toimintakyvyn säilyttämisessä.

Jos suunnitellut biojalostamohankkeet toteutuvat, omavaraisuuden rajat alkavat tulla vastaan ainakin luonnon monimuotoisuuteen kohdistuvan paineen kautta. Toisaalta uusiutuvien osuus energiantuotannossa samalla nousee.

Ruoan tuotannossa kotimaisuusaste on noin 70–80 prosenttia. Huomattava osa tuotetaan kuitenkin tuontienergialla. Näin ollen elintarvikkeiden tuotannon omavaraisuus on ratkaisevasti riippuvainen siitä, miten käytetty energia on tuotettu. Hävikin osuus syömäkelpoisesta ruoasta on noin 10–15 prosenttia.

Kansantaloudessa on edelleen tärkeä merkitys omia luonnonvaroja jalostavalla metsä- ja metalliteollisuudella. Tämäkin korostaa energiaomavaraisuuden merkitystä.

 

Sitra on arvioinut, että siirtymällä kiertotalouteen, jossa jätteet ja tuotannon sivuvirrat hyödynnetään uusissa tuotteissa, voidaan säästää materiaaleja ja saada aikaan noin 2,5 miljardin markkinat uudelle liiketoiminnalle. Arvio voi olla jopa liian pieni.

Kiertotaloutta ei pidä kuitenkaan tarkastella vain yhteiskunnan materiaalivirtojen sulkemisen näkökulmasta. Yhtä keskeistä on ihmisen yhteiskunnan ainevirtojen kierron ja luonnonjärjestelmien ainevirtojen kiertojen yhdistäminen. Mitä enemmän käytetään uusiutuvia raaka-aineita, sitä paremmat mahdollisuudet on käyttää hyväksi luonnon omia kiertokulkuja. Biotalous on siten oleellinen osa kiertotaloutta.

Energiaa ei voida kierrättää, mutta se voidaan laittaa tekemään tehokkaasti työtä ja käyttää jäljelle jäävä lämpö lämmitykseen. Aineiden kierrättämiseen ja varastointiin tarvitaan aina energiaa. Näin materiaali- ja energiavirrat ovat kytköksissä toisiinsa.

Jossakin tulee raja, jolloin kierrätys ei enää kannata ja voi jopa aiheuttaa lisääntyvän energiankulutuksen takia enemmän ympäristöhaittoja kuin niitä on saatu vähennettyä. Tietyn tason jälkeen kierrätyksen vaatima energiankulutus kasvaa myös niin suureksi, että sen tuottamiseen vaadittavan infrastruktuurin rakentamiseen tarvitaan enemmän aineita kuin niitä pystytään kierrättämään.

Käyttämätöntä potentiaalia on kuitenkin paljon.

Kiertotaloutta voidaan rakentaa monella tavalla. Tuotteita käytetään uudelleen, vuokrataan ja otetaan yhteiskäyttöön. Valmistaja voi ottaa käytetyn tuotteen takaisin, korjata sen ja myydä edelleen. Näin syntyvä uusi tuote voi olla arvokkaampi kuin alkuperäinen; käytöstä poistetuista tekstiilistä voidaan tehdä design-tuotteita tai korjattavaan koneeseen voidaan liittää uusia osia ja elektroniikkaa.

Kiertotalouden tavoite on, että yritykset ovat yhteydessä toisiinsa aineen ja energian hyödyntämisen kautta. Toisen tuotannon sivuvirta, jäte tai hukkalämpö voi olla toisen yrityksen raaka-ainetta tai energiaa. Arvottomina pidetyt tai jopa kustannuksia aiheuttavat materiaalivirrat tuottavat arvoa molemmille osapuolille.

Energian ja raaka-aineiden käyttöä tehostamalla vähennetään myös hiilidioksidipäästöjä.

Hyödynnettävät materiaalivirrat voivat olla hyvin moninaisia: teollisuuden kuonia, voimalaitosten tuhkaa, jätevesien puhdistamojen lietteitä, ruoan jätteitä, elektroniikkaromua.

Ongelmana on ollut, että monet yritykset eivät ole kunnolla pohtineet, miten päästä jätteistä kokonaan eroon eivätkä myöskään ole luoneet yritysten välisiä verkostoja, jotka tekevät tämän mahdolliseksi.

 

Materiaalivirtojen kautta kytkeytyviä yrityksiä kutsutaan teollisiksi symbiooseiksi. Biologiasta otettu symbioosin vertauskuva kuvaa hyvin sitä, että kiinteä yhteys tuo kiertotaloudessa hyötyä molemmille osapuolille.

Emoyrityksen ei tarvitse huolehtia aineiden sivuvirroista ja jätteistä eikä niiden käsittelyyn liittyvistä kustannuksista. Aineita hyödyntävä ja jalostava yritys taas saa turvattua raaka-aineiden saantinsa luotettavasti ja mahdollisesti myös tietotaitoa ja muuta apua emoyritykseltä.

Materiaalivirtojen kytkeytyminen vaikuttaa yritysten johtamiseen ja muuhun toimintaan. Kyse on niin tiiviistä verkottumisesta, että voidaan puhua omasta liiketoiminnan mallista.

Tarvitaan myös raaka-ainepörssejä. Niissä luodaan suhteita saattamalla yritykset tietoisiksi toistensa materiaalivirroista tai hyödyntämiskelpoisista jätteistä.

Teollisia symbiooseja on ollut ennenkin esimerkiksi metsä- ja metalliteollisuudessa. Sitran selvityksen mukaan Suomessa toimii noin 200 teollista symbioosia, jotka ovat yleensä syntyneet kylkiäisiksi olemassa olevaan tuotantoon. Haastavampaa on luoda alusta alkaen yrityksiä, joiden kaikki sivuvirrat hyödynnetään joko niiden itsensä tai toisten toimesta.

Teollisten symbioosien luomisessa ongelmia voivat aiheuttaa raaka-ainevirtoja ja hukkalämmönlähteitä koskevan tiedon puute, suuryritysten haluttomuus yhteistyöhön pienten yritysten kanssa, lupakäsittelyjen monimutkaisuus ja hitaus, määräysten huono ennakoitavuus sekä liiketoimintaosaaminen.

Ongelmaksi voi tulla myös raaka-aineen saannin turvaaminen. Sivuvirtoja ja jätteitä tuottava yritys voi tehostaa toimintaansa ja jätteiden synnyn ehkäisyä niin, että näiden virtojen määrä oleellisesti vähenee. Tähän voivat myös johtaa kiristyvät ympäristömääräykset. Käyttäjätkin saattavat vierastaa uusiomate­riaaleja, vaikka ne täyttäisivät laatuvaatimukset ja ympäristökriteerit.

Ympäristönsuojelun kannalta ongelmallinen on myös tilanne, jossa jätteistä ja sivuvirroista on tullut niin hyödyllistä raaka-ainetta, että niiden vähentämiseen ei ole motivaatiota.

 

Yhteiskunta voi edistää uusiutuvan energian käyttöä, energiansäästöä ja kiertotaloutta monella tavalla.

Kaavoituksessa huomioidaan uusiutuvan energian, kuten tuulimyllyjen tilan tarve. Kaupungit ja taajamat pyritään rakentamaan niin, että ainevirtojen kulku on mahdollisimman suljettu ja kaupungit ovat energiaomavaraisia.

Yhteiskunnan kannalta hyödyllisten hankkeiden lupakäsittelyä joudutetaan ja valitukset käsitellään tehokkaasti ja joutuisasti.

Verotuksella edistetään uusiutuvan energian käyttöönottoa ja parannetaan energiatehokkuusinvestointien kustannustehokkuutta.

Laskemalla uusiomateriaalien arvonlisäveroa parannetaan niiden kilpailukykyä neitseellisiin materiaaleihin nähden.

Vapaaehtoisilla sopimuksilla voidaan lisätä uusiutuvan energian käyttöä, jätteen hyötykäyttöä ja kierrätystä ja sivuvirtojen hyödyntämistä sekä vähentää kaatopaikkajätettä.

Voidaan myös luoda yksityiskohtainen ja ajan tasalla oleva tietopohja yhteiskunnan läpi kulkevista materiaali- ja energiavirroista. Näin helpotetaan uusien hankkeiden suunnittelua.

Julkisilla hankinnoilla edistetään uusien innovatiivisten ratkaisujen käyttöönottoa.

Mikään ohjauskeino ei yksin riitä. Tarvitaan kokonaisuus, joka tehokkaimmin tukee energiaomavaraisuutta ja kiertotaloutta. Jätepolitiikkaa säädellään EU:n tasolla. Lupa-asioissa suuret laitokset kuuluvat EU:n ympäristölupajärjestelmän piiriin, mutta pieniä säädellään kansallisesti. Taloudellinen ohjaus on kansallista, mutta tukien osalta sen tulee täyttää EU:n säädökset. Maankäytössä kansallinen päätäntävalta on suurin.

Kysymys on poliittisesta tahdosta ja elinkeino- ja ympäristöpoliittisesta näkemyksestä. Viime kädessä mahdollisuuksien realisoiminen riippuu yrityksistä ja kuluttajista itsestään.

 

Globaaleilla markkinoilla omavaraisuus ei ole suuressa huudossa, ja siihen pyrkiminen nähdään helposti protektionismin suojaverhona. Ristiriitaa ei kuitenkaan välttämättä ole.

Suomen kaltaisessa pienessä maassa globaalit avoimet markkinat voivat johtaa siihen, että jokin merkittävä teollisuudenala ka­toaa kokonaan, koska sitä edustaa vain yksi tai muutama yritys. Kannattava yrityskin voi kadota vain koska sen omistava monikansallinen suuryritys haluaa keskittää sen toiminnot jossakin muussa maassa olevaan yksikköönsä.

Suuremmassa maassa jonkin suuryrityksen kaatuminen tai poistuminen on vain paikallinen ongelma, meillä se koskettaa koko kansantaloutta. Tämä haavoittuvuus tulisi ottaa paremmin huomioon elinkeinopolitiikassa, ja sekin puoltaa omavaraisuutta talouspolitiikan tavoitteena. Hajautettu energiantuotanto ja muut kotimarkkinoilla toimivat yritykset eivät ole samalla tavalla alttiita suhdanteille.

Omavaraisuus puoltaa myös valtio-omistusta strategisesti tärkeillä tuotannonaloilla ja omien luonnonvarojen jalostuksessa. Sen ei tarvitse merkitä sisäänpäin kääntymistä ja kansainvälisestä yhteistyöstä luopumista. Se tekee pikemminkin kansakunnasta tasavertaisemman kumppanin, koska enää ei olla entiseen tapaan riippuvaisia globaalien markkinoiden myllerryksestä ja ainakin ollaan paremmin suojautuneita kriisejä vastaan.

Maailmanlaajuisesti on tärkeää, että teollisuusmaat vähentävät energian ja materiaalien kulutustaan. Kehitysmaiden kulutuksen täytyy nousta, jotta niiden asukkaille voidaan turvata elämän perusedellytykset. Kehitysmaatkin tarvitsevat omavaraisuutta ennen kaikkea energian ja ruoan tuotannossa, mutta alhaisen lähtötason takia myös mittavia investointeja teolliseen tuotantoon ja infrastruktuuriin.

Olisiko siis omavaraisuudessa näkökulma, joka antaisi ympäristönsuojelulle myönteistä uutta sisältöä niille, joita pelkkä suojelu ja ilmastonmuutoksen hillitseminen eivät riittävästi innosta? Olisiko se itse asiassa järkevin varautumiskeino tulevaisuuden epävarmuuksien ja riskien varalta ja myös hyvinvointiyhteiskunnan jatkon paras tae?

 

Kirjoittaja Antero Honkasalo on eläkkeellä oleva professori ja ympäristöneuvos.

Kirjoitus on ensi kerran julkaistu Kanavassa 5/2015. Suomen Kuvalehdellä ja Kanavalla on sama kustantaja ja yhteinen päätoimittaja.