Mika Waltari kirjoitti Ailille: ”Oma, pieni, suloinen”

Parikymppinen kirjailija lähti kiertämään Eurooppaa ja oli syvästi ihastunut.

kirjallisuus
Teksti
Lasse Lehtinen
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Helsinkiläisen Paunioiden sivistyskodin aarteisiin kuuluu kansio, johon on talletettu 21 Mika Waltarin (1908–1979) kirjoittamaa kirjettä, joista kaksi runomittaista, ja kolme postikorttia. Ne on kirjoitettu ylioppilas Aili Tikalle, jonka Waltari oli tavannut sinä keväänä kun valmistui maisteriksi.

Waltarista on kirjoitettu paljon, niin hänen tuotannostaan kuin elämästään. Hän oli liikkuvainen mies, ei ainoastaan kirjallisuuden alueella, vaan myös naismaailmassa. Näyttää kuitenkin siltä, että ainakin tämä nuoruuden romanssi on jäänyt tutkijoilta havaitsematta. Panu Rajalan mittava työ Unio mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset ei sanallakaan mainitse naista, jolle nuori Mika vuodatti lemmekästä puhetta ja tekstiä keväällä ja kesällä 1929.

Waltari aloitti teologian opinnot Helsingin yliopistossa, mutta jonkinlaisen elämänkatsomuksellisen kriisin jälkeen hän vaihtoi filosofiseen tiedekuntaan. Filosofian pro gradu -tutkielmassaan Taivaallinen ja maallinen rakkaus Waltari käsitteli uskonnon ja erotiikan suhdetta.

Nuorten miesten ikiaikaiseen tapaan Waltari ihastui ja rakastui tapaamiinsa naisiin, jos ei muuten niin etäältä. Rajala puhuu ”nopeasti vaihtuvista ihastuksista”. Mika oli jo ehtinyt tehdä kaksi matkaa Pariisiin, vuosina 1927 ja 1928, ennen kuin tapasi Ailin. Matkakirjan Yksinäisen miehen juna alussa Waltari kuvaa opintojaan Helsingin yliopiston filosofisessa tiedekunnassa. Hän opiskeli kuumeisesti, sillä hän oli päättänyt, että hänen on valmistuttava ennen matkaa. Näin Waltari kuvaa ensi kohtaamisen:

 

Samana iltapäivänä näen puhtaan, kauniin profiilin, kiharapään. Silmäni ehtivät tavoittaa pirteitten silmien sinisen ja harmaan välähdyksen. Todellakin, nyt on jo kevät… ja kiire, kiire, kiire.

Olen nähnyt hänet lukukauden alussa jollakin luennolla. Olemme nähtävästi molemmat vuorotellen jääneet pois, sillä en muista nähneeni häntä enää sen jälkeen.

Hän on kirjansa ääressä melkein yhtä kauan kuin minäkin. Monena päivänä. Me olemme jo tuttuja, vaikka emme ole vaihtaneet sanaakaan hän on ehkä vähän nuorempi kuin minä. Ensimmäisen vuoden ylioppilas?

Iltaisin ilmestyvät taivaalle kalpeat paperitähdet. Taivas on himmeän sininen. Pimeys ei ole pimeää. Mikään ei ole niin kuin ennen. Jonakin aamuna kirjastoon lähtiessä täytyy ponnistella, ettei hyppisi rapussa. On kevät.

Hän lyö kirjansa mielenosoituksellisen lujasti. Minä lyön myöskin omani. – Autan eteisessä takin hänen ylleen. Hän on reipas, herkkä, nuori – Pikku-Fennian punainen valoreklaami palaa Aleksanterinkadun päässä – jostakin valkeasta yöstä alkaen on se merkinnyt minulle outoa, eroottista symbolia.

Hämärtää. Kävelemme. Puhumme ylevästä esteettisenä käsitteenä. Molemmat arkailemme hiukan toisiamme. Keksimme puheenaihetta, sanat merkitsevät enemmän kuin niiden sisällys.

Niin… Minun täytyy poiketa tästä. Molemmat olemme kävelleet jonnekin, minne kummallakaan ei ole mitään asiaa.

Kävelen kotiin. Taivas on himmeän sininen. Autot liukuvat pehmeästi kadulla puolivaloisin lyhdyin. Olen väsynyt ja koomillisen onnellinen. Miten ihastuttavaa olisikaan rakastua, – puhtaasti, herkästi, viattomasti, – ilman taka-ajatuksia, – tai ne ainakin taka-alalla. Tunnen itseni kyllin hyvin, joten en yritäkään kuvitella mahdottomia. Miten voikaan vihata itseään joskus.

 

Waltari oli myös Helsingissä ehtinyt vierailla pahamaineisen maailmannaisen Minna Craucherin salongissa. Samaan aikaan erotiikkaan heräävä nuorukainen oli uskonnollisten tunteiden ahdistama. Mikalla oli vuoden 1929 keväällä kuitenkin kaikesta päätellen enemmän kokemusta kuin uudella ihastuksella, joka hänellä on kierroksessa. Matkakirja kertoo:

 

Istun taas kirjastossa. Hän on siellä edelleen, – hänen raikas hymynsä kirkastaa minulle koko huoneen. Lukukausi on jo melkein lopussa, vain jotkut harvat pistäytyvät välistä kirjastossa. Olemme enimmäkseen kahden.

Työ ei enää tahdo oikein sujua. Olen jo liian lähellä vapautta. Ahmin kiireesti sitä, mikä on jäänyt lukematta, – kertaan, – käyn lävitse muistiinpanoni. – Siirryn istumaan hänen viereensä, nauramme, – kuiskailemme jotakin, – puheleminen on kielletty. Pieni, yhteinen rikos yhdistää meidät, tekee meidät läheisemmiksi.

Amanuenssi ilmestyy ovelle, – tekee vitsin tulenkantajista, – on katselevinaan kirjoja.

Lähdemme pois jo ennen sulkemisaikaa. Kävelemme Kaivopuistossa, – meri on avoin, sinertävä ja suuri, – kapea kuunsirppi keinuu pilvenvärisenä äärettömällä taivaalla. On kirkasta ja kylmää. On onnellista tuntea värisevänsä koskettaessaan toisen kättä, katsellessaan häntä silmiin.

Kotiin kävellessä tunnen itseni avoimeksi ja puhtaaksi. Ihmettelen, onko minulla oikeutta koettaa herättää hänen kiintymystänsä. Tunnen, että voisin antaa hänelle niin äärettömän paljon, – kaiken sen, mikä minussa on kauneinta ja parasta.

Ja kuitenkin… Tunnen itseni, hellyydenjanoni, – ikuisen vaihtelun ja uutuuden kaipauksen, – nuoruuden. Olkoon elämä elämää,  – kehittykööt tapaukset omien lakiensa mukaan syysarjojen vaihtuessa ja liittyessä aina uusin tavoin toisiinsa.

 

Ylioppilas Waltari oli tuolloin jo kirjallinen kuuluisuus. Hän oli ollut Tulenkantajien piirissä ja ehtinyt kirjoittaa runojakin ennen läpimurtoteostaan Suuri illusioni (1928). Runoilla hän arveli myös valloittavansa uusimman ihastuksensa. Toukokuussa 1929 syntyi tällaista lyriikkaa:

 

Meren rannalla

 

Kalpeansinisen meren rannalla,

kuunsirpin alla,

heitän sydämeni sinun silmiesi eteen

niinkuin liekehtivän punaisen lipun.

 

Surullisen ja uhmailevan sydämeni

sinun sinisten ja harmaitten silmiesi eteen,

sinun nauravien ja totisten silmiesi eteen

kalpeansinisen meren rannalla.

 

Minun suuni on mykkä,

ja kuitenkin minussa huutaa kaikki

vapisevana, ihanana, onnellisena:

Sinun täytyy rakastaa minua!

 

ennenkuin meren ääreltä

tulevat mustat jättiläisratsut

kuunsirpin alla

maan kumistessa rumpuna

ja taivaan humistessa

murtaen minun ruumiini

kavioittensa alle

kalpeansinisen meren rannalla.

 

Toukokuussa, 1929

Mika Waltari

 

Mika tuskaili Helsingissä laudaturtyönsä kanssa ja odotti kiihkeästi viestejä Aililta, joka oli Tampereella. Kirjeissä Mika höpöttelee hempeitä ja käy samalla itsekeskeisesti läpi senhetkisiä koettelemuksiaan. Vielä pitäisi selvitä suullisesta laudaturtentistä professori Yrjö Hirnin edessä. Minä en tiedä yhtään MITÄÄN, enkä osaa yhtään mitään, ja unohdan kaikki, mitä olen joskus osannut, ja ennen kaikkea muuta MIKAN ON NIIN HITON IKÄVÄ AILIA.

Samassa kirjeessä Mika suunnittelee tulevansa Tampereelle johonkin hotelliin kirjoittamaan häneltä tilattuja artikkeleita.

Ja oletan, että Sinä mielelläsi uhraudut huvittamaan vaatimatonta, nuorta, eteenpäinponnistelevaa kirjailijaa iltaisin jonkun aikaa. Idylli! Vakavasti puhuen ihastuttava idylli. Nuori nero haluaisi paluupostissa ainakin jotakin sentimentaalista viestiä. Ei ole mitään ihanampaa kuin olla oikein sentimentaalinen.

 

30.V.29.

Rakas

oma, pieni, suloinen j.n.e.

Kiitos kirjeestäsi. Kirjoitin eilen Sinulle

jotakin epämääräisen tylsää. Anteeksi

Tulen siis Tampereelle lauantaina 10,40 junalla,

varmasti hiton paljon väkeä, maallemuutto.

Kiireessä

Frakki sopii minulle hyvin?

Mika

 

 

Tentti oli toukokuun 27. päivänä. Mika vakuuttaa jännittävänsä vaikka luultavasti piti läpimenoa varmana. Kello viideltä tulivat tulokset. ”Hyvät tiedot.” Riemu tehdystä työstä oli varmasti aito. ”Mika on maisteri!” Sen jälkeen tuore maisteri olisi valmis viemään matkavalmistelut loppuun. Keskikesällä hän näet lähtisi kohti Istanbulia, matkalle, joka tuotti Yksinäisen miehen junan.

 

 

Söderström kieltäytyi ! antamasta minulle pyytämääni 10 000 etumaksua. Mutta sen sijaan maksoivat minulle etukäteen palkkion Illusionin neljännestä painoksesta, joka ilmestyy syksyllä. 12 000 mk. – Sain maksun kolmen kuukauden vekselin, josta myydessä pankkiin meni 300 korkoa, – mutta ajattele kuinka suuremmoisen hyvin kaikki selviää. Nyt selviän ainakin syksyyn asti ilman velkaa. – Kansan Kuvalehden kanssa tein myös sopimuksen. Yksinoikeus heille ja minulle 500 mk jutusta pituudesta riippumatta, siis varsin hyvin.

Minä kirjoitan tätä kiireesti voidakseni viedä sen vielä Tampereen junaan, joka menee tästä ohitse kahdeksanaikaan. Myöskään en vielä ole syönyt päivällistä, – olen kirjoittanut niin innokkaasti.

Söderström lupasi minulle erikoisen palkkion, jos saisin haastateltua Kemal Pashaa, mikä on melkein mahdoton tehtävä. Kävin ulkoministeriössä hakemassa suositukseni, ja siellä kertoivat, että ainoastaan kerran on jonkun ranskalaisen sanomalehtimiehen onnistunut haastatella häntä. Mutta voihan aina koettaa.

Rakas, pikkuinen Pulu ! älä kirjoita vain rakas ystävä. Se kuulostaa niin viileältä. Koeta keksiä, joku herttaisempi nimitys. Mika on pöllö.

Terveiset Perheelle ja Aukustille. Suukko poskellesi j.n.e.

Mika

Matkallaan Waltari kävi kaupungeissa, joilla oli myöhemmin suuri merkitys hänen kirjoissaan, kuten Roomassa, Wienissä, Budapestissa ja etenkin Pariisissa ja Istanbulissa. Rajalan sanoin ”Yksinäisen miehen juna piirtää kartan, jonka sisällä Waltarin tuleva tuotanto liikkui”.

Kaukainen Istanbul, joka vuoteen 1930 asti oli nimeltään Konstantinopoli, kiehtoi Waltaria ja muita tulenkantajia, kuten idän eksotiikka yleensäkin. Matkalle ajoivat myös ajan henkeen kuulunut kosmopoliittisuus ja koneromantiikka, mutta tärkeimpänä vaikuttimena kuitenkin seikkailun ja kokemisen halu. Waltari kirjoittaa: ”Lähden etsimään elämää, oman aikani romantiikkaa, pitkän matkan junia, uusia ihmisiä, uusia kaupunkeja. Tahdon sukeltaa eri maitten ja kansojen välitse, – tuntea ja elää itsessäni niiden jokaisen yksilöllisyyden.”

Hän lähti kesäkuun 15. päivä Ariadne-laivalla Helsingistä Stettiniin, josta matka jatkui junalla Berliinin. Siellä Waltari teki huomioita paheellisesta yöelämästä matkakirjaansa:

 

Jossakin pöydässä istuu seurue neekerigentlemanneja. He juovat samppanjaa, heidän paksuissa käsissään on sormuksia, väärät timantit kiiltävät kravattineuloissa. Heidän silmänsä seuraavat hävyttöminä tanssivien naisten polvia ja vartaloita. – Tulee alastomuuskuvaelma, valkoista lihaa, – he ovat kurottautuneet eteenpäin, silmänvalkuaiset kimaltavat näyttämöltä tulvivassa valossa. Eläimiä! – Esirippu laskee, nousee uudestaan, neekerit ovat nousseet seisomaan, heittävät rahaa näyttämölle, huutavat läiskyttävät käsiään. – Neekerit ovat jo poissa muodista. Kukaan seurustelutytöistä ei tahdo mennä istumaan heidän pöytäänsä. Joku nauraa halveksivasti: nigger!

 

Matka jatkui Wienin, Budapestin, Belgradin ja Sofian kautta Istanbuliin. Sofiassa Waltarilla oli Yksinäisen miehen junan mukaan romanssi Irene-nimisen baaritytön kanssa.

 

Olen jostakin ikävystyttävästä kabaretista löytänyt kauniin naisen ja viettänyt yön hänen kanssaan muutamien ruusujen ja parin whisky-grogin hinnalla. Vanha, banaali juttu, jossa ei ole edes uutuuden viehätystä. – Ja kuitenkin, koko yön yllä keinuu epätodellinen, sadunhauras hohde. Siihen ei liity mielestäni mitään rumaa, mitään vastenmielistä, niin kuin tavallisesti tuollaisiin öihin. Ei pienintäkään katumuksen häivähdystä.

Aurinko paahtaa rasvaisia kiskoja, – kaukaa kantautuu korviini kuumuuden tukehuttama vihellys. Juna Konstantinopeliin…

 

Kirjeessä Ailille näistä ei puhuta:

 

Tänään olen taas onnellinen – siitä, että saan matkustaa. Ja matkakreditiivi on huvennut sikamaisesti!

Pelkään vain iltoja, kun taivas on niin äärettömän, tumman sininen ja lyhdyt syttyvät vieraassa kaupungissa. Silloin ikävöin taas,  – ja silloin minut valtaa se mieletön levottomuus etten enää voi viipyä, että lähtisin heti jos voisin, taas eteenpäin.

Täällä minun täytyy kuitenkin viipyä pari päivää, sillä tämä on sellainen maa, että tänne kyllä pääsee, mutta ei täältä pois. Täytyy olla poismatkustamisviisumit y.m.s.

Nyt lähden koettelemaan, millaisia ovat bulgaarialaiset parturit. Suukko rakkaimmalle. Kaipaan Konstantinopeliin, koska tiedän, että sinun kirjeesi odottaa siellä. Ainakin uskon niin.

Rakas

Terveiset Perheelle ja Augustille ja Päivärinteelle.

Mika

 

Istanbulissa Waltari majoittui pieneen Lausanne-Palace hotelliin kaupungin uudelle puolelle Peraan. Kaikkiaan hän vietti kaupungissa puolisen kuukautta. Unelmien itämaisuutta hän ei löytänyt vaan oli jopa hieman pettynyt kaupungin siisteyteen ja moderniin, länsimaiseen ilmeeseen. Turkkilaiset naiset saavat matkakirjassa luonnehdintansa:

 

Mutta turkkilaisissa naisissa on oma erikoinen kauneutensa, pehmeät, soikeat kasvonpiirteet, – suuret, tummat ja uneksivat silmät. Ei silti, lehmänkin silmät voivat olla kauniit ja uneksivat. – He kuuluvat tuohon laiskaan, aistilliseen tyyppiin, joka ei viitsi pestä sukkiaan ja syö paljon, liian paljon makeaa.

 

Hagia Sofian kirkko ja Seralji eivät jättäneet Waltari täysin kylmäksi, vaan tulevien romaanien itu välähti mielessä: ”Minkä valtavan historiallisen romaanin voisi Seraljista kirjoittaa.” Viimeisenä yönä Istanbulissa Waltari kulkeutui satamassa salakapakkaan, jossa hänet huumattiin oopiumilla ja ryöstettiin. Aili sai tällaisia terveisiä:

 

En aio muuta kuin pistäytyä Roomassa, ja luotan, että ainakin tällä kertaa sinun kirjeesi odottaa minua siellä.

Ja sitten ei ole muuta. Suutelen vain silmiäsi, ja vedän prässätyt housut jalkaani ja lähden vaatimattomalle päivälliselle, joka kuitenkin Suomen rahassa maksaa nelisenkymmentä markkaa, – kallista n’est ce pas? – En ole muuten puhunut suomea enkä nähnyt suomalaisia lehtiä moniin herran aikoihin. Konsulaattiin tule vain joku englanninkielinen puutavaralehti Suomesta.

Niin, apropos ! haaremeita ei täällä valitettavasti ole enää. Niin sanottuja maison’eja kyllä viljalti. Toistaiseksi en ole vielä tehnyt visiittiä niissä, vaikka hotellin portierikin on ystävällisesti suositellut eräitä paikkoja. – Enkö olekin uskomattoman siveellinen.

Terveiset Perheelle

Mika

P.S. – Mikan on verrattain ikävä Ailia.

/Tarpeeton huomautus!/

 

Paluumatkalla Waltari purjehti Istanbulista laivalla Italiaan Brindisiin ja poikkesi viikoksi Dalmatian Ragusaan. Barista hän matkusti junalla ensin Roomaan ja sitten Pariisiin. Pariisissa hän tapasi naisen, jonka kuvaus sopii suurlähetystön sihteeriin Astrid Jäppiseen, jota on pidetty Suuren illusionin Caritaksen esikuvana.

Waltari yritti suudella, mutta nainen torjui hänet: ”Hyi, älä viitsi teeskennellä.” Myöhemmin Waltari kertoo, että kun hän saapui hotelliin, hänen huoneessaan odotti nainen, jonka henkilöllisyys jää lukijalle epäselväksi.

Kirjasta ja kirjeistä saa aivan erilaisen kuvan Ailin ja Mikan suhteen laadusta. Yksinäisen miehen junassa kuvaukset ovat kirjeisiin verrattuna viileitä, jopa etäisiä:

 

Kirjoittelen kirjeitä, – konemaisesti, haluttomasti. Otan kymmenen postikorttia, – kirjoitan kaikkiin saman tervehdyksen ja eri osoitteet, – liimaan kuninkaan suuren kuvan niiden päälle, – ja juuri työntäessäni niitä postilaatikkoon saan omituisen varmuuden siitä, että osoitteessa mainittuja henkilöitä ei ole olemassakaan, – että joskus olen nähnyt heistä unta.

 

Jos on kysymys myös Ailista, kuten voimme olettaa, miksi kirjailija etäännyttää hänet näin päättäväisesti? Ehkä romanssi loppui tuohon matkaan? Ehkä Mika halusi sen lopettaa viimeistään kun kirja julkaistiin? Mikä olisi tehokkaampaa kuin kerskua todellisilla ja keksityillä valloituksilla kaunokirjallisessa teoksessa.

Tai sitten Mika oli jo vähäisestä kokemuksestaan huolimatta taitava viettelijä. Hän kirjoitti runoja ja kirjeitä jollaisia tiesi nuoren naisen kaipaavan. Vastalahjaksi oli, ainakin ennen matkaa, tullut läheisyyttä ja hellyyttä, mahdollisesti jotain vielä parempaa.

 

Suomeen Waltari palasi elokuun alussa. Kirjansa lopussa hän toteaa, että ”Helsinki on itse asiassa modernein kaupunki, missä olen ollut.” Romanssi Ailin kanssa oli kaikesta päätellen lyhyt, alle puoli vuotta. Siitä ajasta Waltari oli matkallaan kaksi kuukautta.

Yksinäisen miehen juna oli aikanaan myyntimenestys, josta otettiin kolme painosta, yhteensä melkein 8 000 kappaletta. Kirja sai joissakin arvosteluissa hieman varauksellisen vastaanoton, sitä ei pidetty niin sytyttävänä kirjana kuin Suurta illusionia. Auktoriteetit Rafael Koskimies ja V. A. Koskenniemi suhtautuivat kuitenkin teokseen myönteisesti, ja Koskenniemi jopa kutsui sitä kirjekortissaan Waltarille ”kirjalliseksi tapaukseksi” ja ”kulttuurivoitoksi”.

Yksinäisen miehen juna ja Waltarin toinen matkakirja Lähdin Istanbuliin ovat edelleen suosittuja, sillä matkakertomuksia ei ilmesty kovin paljon.

Waltari meni 1931 naimisiin Marjatta Luukkosen kanssa. Vuonna 1932 syntyi tytär Satu Waltari, joka myös tunnetaan kirjailijana. Mika Waltari oli vuosina 1936–1938 vakituisessa työssä Suomen Kuvalehden toimitussihteerinä. Sen jälkeen hän ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi.

Aili Tikka teki myöhemmin lyhyen uran elokuvanäyttelijänä. Hän oli pienessä osassa elokuvassa VMV ”, Risto Orkon ohjaamassa suomalaisessa jännityselokuvassa, jonka ensi-ilta oli 1936.

Elokuva on Waltarin kirjoittama tarina merivartijoiden ja salakuljettajien maailmasta ja hänen ensimmäinen elokuvakäsikirjoituksensa. Olisivatko Mika ja Aili voineet kohdata uudelleen elokuvaa tehtäessä?

Sitä seurasi kuusi muuta elokuvaa, joista vuonna 1940 valmistuneessa historiallisessa kertomuksessa Simo Hurtta Aililla oli peräti naispääosa. Vielä 1960-luvulla hän esiintyi televisiosarjoissa Me Tammelat ja Teatterituokio.

Lääkintöneuvos Mikko Paunio kertoo, että Aili Tikka oli hänen mummonsa Lempi Nylundin (o.s. Tikka) serkku.

”Äitini sanoi joskus, että hyvä että Mika ei ottanut Ailia koska Aili oli vähän taivaanrannan maalari. En usko että tapailivat enää. Muistan Ailin ja hänen lonkkavaivaisen ompelijatarystävättärensä Olgan. Asuivat meillä Naantalissa. Saattoivat olla jopa pari?”