Suunnannäyttäjästä varjopuolueeksi: Sdp kärsii kysynnän puutteesta
Se tuli kuin apteekin hyllyltä. Nimittäin sosiaalidemokraattien resepti Suomen talouden tervehdyttämiseksi. Nostetaan veroja! Viedään ylimääräiset rahat rikkailta! Nuijitaan alas harmaa talous!
Puheenjohtaja Jutta Urpilainen ilmoitti viime viikolla Sdp:n haluavan siirtää painopistettä työn verotuksesta pääomatulojen ja omaisuuden verotukseen. Miten tavoite käytännössä toteutettaisiin, sen Urpilainen jätti hämäräksi. Hän vetosi siihen, että Sdp:n verolinjausten yksityiskohdat paljastetaan vasta myöhemmin syksyllä. Se tosin selvisi, että tavoitteena on muuttaa pääomaverotus progressiiviseksi tuloverotuksen tapaan.
Sosiaalidemokraattien varjobudjetissa esitettiin muitakin veronkiristyksiä. Niillä Sdp laskee keräävänsä valtion kassaan niin rutkasti tuloja, että voisi täsmäelvyttää Suomen uuteen nousuun.
Helpommin sanottu kuin tehty. Helposti hatusta vedettyjä veroja. Helppoa gallup-kannatuksen täsmäelvytystä.
Varjobudjetti osoittaa, millaiseksi varjopuolueeksi Sdp on Paavo Lipposen jälkeen kutistunut. Sotien jälkeisellä hyvinvointivaltion rakennuskaudella Sdp oli suunnannäyttäjäpuolue. Sen henkinen yliote ja kykyjen rivistöt kauhistuttivat kilpailijoita.
Sdp nautti vankasta luottamuksesta työväestön ja keskiluokan piirissä. Aseveliakselin kautta demarien vaikutusvalta ulottui oikeistoon ja työnantajiin. 1970-luvulle tultaessa Sdp:n ja Urho Kekkosen välillekin kehkeytyi luottamussuhde. Vain Neuvostoliitto epäili demareita, loppuun saakka.
Sdp:n korkeasuhdanne jatkui liki keskeytyksettä 1966 eduskuntavaalivoitosta Lipposen aikaan. Sitten alkoi syöksy – henkinen, kannatuksellinen ja järjestöllinen romahdus. Tätä kuvastaa, että Sdp:n kehitellessä yhä populistisempia vaalitäkyjä ay-liikkeen legendaarinen Kiljavan opisto hoippuu vararikon partaalla, koska sen pitkille kursseille ei ole kysyntää.
Kysynnän puute jäytää myös demareita. Nykypolitiikka on perimmältään ideologioiden, etujen, ehdokkaiden ja unelmien myymistä. Sdp:n sanoman myyminen tökkii pahasti. Puolueen kannatus ei ole kääntynyt nousuun, vaikka talouskriisi ja teollinen rakennemurros ovat kolhineet Sdp:n peruskannattajia. Tyytymättömyys sataa perussuomalaisten laariin.
Pääselitykseksi Sdp:n alavireeseen on tarjottu demarien huonoa mediakuvaa ja johtajuusongelmaa, joista on syytetty Jutta Urpilaista. Näin Urpilaisesta on tehty ratkaisevampi hahmo kuin hän todellisuussa on. Ahdingon juuret ovat syvemmällä. Urpilaisen valinnalla Sdp yritti kopioida kokoomuksen ja Jyrki Kataisen menestysmallin – samalla Sdp tunnusti menettäneensä omintakeisen otteen ajasta.
Sdp epäonnistui ja kokoomus onnistui, koska Kataisen tukena oli väkevämpi voima, ajan henki. Suuri ideologinen kilpailu oli kääntynyt kokoomuksen voitoksi jo ennen Kataista.
”Kokoomus on kilpailuideologiallaan ottanut paikan Sdp:n hyvinvointi-ideologialta. Sdp:n imperiumi on romahtanut”, kiteyttää valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen (Seura 35/2010). Selitystä puoltaa se, ettei sosiaalidemokraattien kannatus ole talouskriisin aikana kääntynyt nousuun muuallakaan Euroopassa, Ranskaa lukuun ottamatta.
Työpaikkojen todellisuus painaa vaa’assa. Entistä kilpailullisemmat työmarkkinat koettelevat ihmisiä, mutta usko raskaaseen julkiseen sektoriin työpaikkojen turvana on kaikonnut. Ihmiset ymmärtävät markkinoiden ja yksilöllisten valintojen jylläävän. Etenkin työtä tekevä keskiluokka tiedostaa, ettei vanhoilla demariopeilla luoda tai johdeta uusia, menestyviä yrityksiä.
Demarit ovat menettämässä pelin leipälajissaan, kamppailussa työstä ja työläisistä. Häviö sinetöityy lopulliseksi, elleivät demarit suunnista löytöretkelle modernin työväen- ja keskiluokan pariin.