Pitävätkö julkiset ammatit pintansa, kun yhteiskunnat yksilöllistyvät?
Arvostettu The New York Review of Books esitteli huhtikuun alussa näyttävästi Suomen kouluja mallina Yhdysvalloille ja muulle maailmalle. Samoihin aikoihin YK:n raportti maailman onnellisimmista maista nosti esiin suomalaisen koulun, jota tutkimusta johtanut Jeffrey Sachs kehui raportin johdannossa.
Näissä kehuissa nousee aina päällimmäiseksi koulumme kultainen ydin: suomalaiset opettajat. Suomalaisen opettajien menestys ei ole mikään sattuma. Kansakoulunopettajilla on pitkä historia. Usein köyhistä oloista tulevat opettajat olivat yhteiskunnan moottoreita, jotka vaikuttivat yhdistyksissä ja harrastustoiminnassa yhtä hyvin kirjanpitäjinä kuin kuoronjohtajina.
Opettajuuden eetos on kantanut näihin päiviin asti ja on hyvä muistutus siitä, että hyvinvointivaltion ytimessä ovat ne ihmiset, jotka tuottavat julkisia palveluita. Mikään mahti maailmassa ei pysty istumaan opettajan tai lääkärin olkapäällä ja valvomaan työn laatua. Paljon tärkeämpää on ihmisten oma halu tehdä hyvää jälkeä.
Iso kysymys on se, miten tämän eetoksen käy, kun maailma muuttuu. Pitävätkö julkiset ammatit ja niiden ammattieetos pintansa kun yhteiskunnat yksilöllistyvät? Monissa maissa opettajan ammatti ei houkuttele ja opettajiksi on vaikea saada pätevää ja motivoitunutta väkeä.
Seurauksena on moraalikato. Koulut rapautuvat ja ne, joilla on rahaa, pistävät jälkeläisensä yksityisiin kouluihin. Lahjakkuudet jäävät hyödyntämättä ja monet syrjäytyvät, koska eivät saa kohtuullista peruskoulutusta.
Suomessa opettajien ammattiylpeys liittyy pohjoiseurooppalaiseen kulttuuriin, jossa korostetaan tasa-arvoa ja yhteisvastuullisuutta. Julkiset opettajan, lääkärin, tuomarin tai virkamiehen ammatit ovat olleet kunniakkaita uravalintoja. YK:n pari viikkoa sitten julkaistu onnellisuustutkimus väitti, että nämä maat ovat edelleenkin maailman onnellisimpia.
Listan kärkeen selvinneet pohjoismaiset hyvinvointivaltiot, Hollannin polderimalli, Uusi-Seelanti ja Sveitsikin ovat tämän idean muunnelmia. Näiden maiden onni on ollut ahkerointia ja tyytymistä kohtuullisuuteen sekä uskoa tasa-arvoisuuteen ja yhteisvastuullisuuteen.
Onkin kiinnostavaa, mistä tulevaisuudessa olemme onnellisia. Syntyykö onni edelleen yhteisvastuusta ja ennakoitavasta yhteiskunnasta vai onko jokainen entistä enemmän oman onnensa seppä? Selvänä vaihtoehtona ovat yhteiskunnat, joissa erot ovat suurempia ja yksilöllisyys vahvempaa.
Samalla julkisten töiden eetos voi alkaa murentua. Selviä merkkejä siitä on jo. Vastavalmistuneet opettajat vaihtavat nykyisin ammattia yhä useammin ja siirtyvät yksityisten palvelukseen. Pääkaupunkiseudulla koulut ovat alkaneet jakautua jyviin ja akanoihin. Jos syntyy huonoja kierteitä, heikkoihin kouluihin ei enää riitä motivoituneita opettajia.
Terveydenhuollossa silmä osuu työterveyden nopeasti nousseisiin kustannuksiin. Työterveyspalveluita tarjoavat hyvän bisneksen haistaneet kansainväliset yritykset, joiden kulut me veronmaksajat osaksi korvaamme. Yhdysvaltain kallis terveydenhuoltojärjestelmä on paraatiesimerkki siitä, miten voi käydä. Kun valtion tai vakuutuksen piikki on auki, syntyy kuluautomaatti, jossa sekä lääkäreiden että potilaiden intressissä on määrätä mahdollisimman paljon hoitoja ja tutkimuksia.
Eetoksen rakentaminen voi viedä vuosisadan, mutta sen murtaminen voi käydä paljon nopeammin. Jos eetos alkaa rapautua, hyvät lääkärit tai opettajat hakeutuvat yksityiselle sektorille. Jos keskiluokka maksaa yksityisistä palveluista, se ei enää halua maksaa julkisista palveluista ja ne heikkenevät entisestään.
Järjestelmää on vaikea kelata taaksepäin, jos se kerran pääsee murentumaan, yhteisvastuullisia ammattilaisia ei kasva puussa. Siksi on hyvä miettiä, miten pitää julkiset ammatit kilpailukykyisinä uravalintoina – varsinkin, kun maailma näyttää seuraavan esimerkkiämme.