Jörn Donner: Suomen ainoa ja paha vihollinen on Suomi itse
Suomen suurin uhka on poliittisen johdon likinäköisyys ja näköalattomuus, kirjoittaa Jörn Donner.
Media kaipaa uutisia ja tapahtumia.
Niinpä talvisodan syttyminen hetkenä, jolloin Euroopan muilla rintamilla oli suhteellista hiljaiseloa (Hitler ja Stalin olivat ehtineet ryöstää Puolan), aiheutti sen, että Suomeen saapui suuri määrä kansainvälisiä toimittajia.
Moskovan rauhan jälkeen he taas lähtivät paremmille apajille.
Joissakin maissa Suomi tuli tunnetuksi maana ”joka maksaa velkansa”. Sellaiset maat ovat tällä hetkellä harvassa.
Sotiemme jälkeen astui voimaan suomalainen toteamus ja toivomus, että olisi parasta maallemme mitä vähemmän meistä puhutaan ja kirjoitetaan.
Hyvin erilaatuiset kotimaiset vaikuttajat ovat eri aikoina yrittäneet mainostaa Paasikiven-Kekkosen-linjaa tai ”Suomen linjaa”. Tuloksena kaikesta tästä oli suomettuminen, joka iskostui mediatodellisuuteen vaikka emme sitä halunneet. Tämä jos mikään todistaa, ettei mikään maa voi itse ja yksin päättää ulkoisesta kuvastaan.
Kaikkea hyvää tarkoittava Jorma Ollilan johtama brändityöryhmä onnistui kiteyttämään Suomi-sanomansa muutamaan sataan liuskaan, mutta kohderyhmä oli lähinnä kotimainen.
Tuloksena oli itsestäänselvyyksillä höystetty keitos sillä perusolettamuksella, että voitaisiin kehittyä maailman parhaaksi maaksi. Sitähän edesauttoi tieto siitä, että olemme onnellisuusasteikon huipulla.
Uutiskynnyksen yli nouseminen eri aloilla on hankalaa, kun kyseessä on pieni, pohjoinen ja harvaanasuttu maa, jonka kautta suuret matkailijavirrat eivät kulje ja jossa taloudellinen kehitys on ollut, nimenomaan ollut, vakaata. Nykytieto rakenteellisesta vajeesta ei kiinnosta, kun Euroopassa on useita konkurssikypsiä maita.
Urheilu (formulakuljettajat), klassinen musiikki (Mattila, Salonen, Saraste ja monet muut) ylittävät alallaan uutiskynnyksen, samoin Angry Birds.
Nokian nousu tuntemattomuudesta kiinnosti, sen vajoaminen kiinnostaa, ainakin taloustoimittajia.
Maailmalle ja nimenomaan kuluttajille leviäviä brändejä meillä ei ole, vastakohtana Ruotsi; Ikea, H&M, Victoria, Nobel-palkinnot.
Suomalaisten perustama Millennium-palkinto ei kiinnosta.
Tällä vakaalla ja ikävällä maalla ei onneksi ole ulkoisia vihollisia, mehän olemme melkein kaikkien ystäviä, naapurimme ostavat meidän tuotteitamme. Ja periferinen sijainti johtaa siihen, että aika harvat pakolaiset ja työnhakijat tulevat tänne, vastoin kaikennäköisiä väittämiä.
Meillä on tietysti ongelmia, mutta ne ovat melkein kaikki kotitekoisia. Voidaan jopa ilmaista asia niinkin, että Suomen ainoa ja paha vihollinen on Suomi itse, eli poliittisen johdon likinäköisyys ja näköalattomuus. Viimeinen eurooppatasoinen poliitikko meillä oli Paavo Lipponen.
Nyt on kuitenkin meitä ympäröivässä todellisuudessa tapahtunut se ihme, että perussuomalaisten vaalivoitto on herättänyt Euroopan mediat otsikoimaan ”Pimeyden sydän” (Der Spiegel), viittaus Joseph Conradin romaaniin, jonka pohjalta Coppola teki kuuluisan elokuvansa.
Tähän voittoon olisi tuskin kiinnitetty samaa huomiota, jollei Portugalin avustuspaketti olisi ollut ajankohtainen. Jotkut pelkäävät Suomen uuden eduskuntaenemmistön kaatavan koko rakennelman.
Prinsessan yöunta vaivasi sadussa herne, ja samalla tavalla EU:ta vähän aikaa vaivaa tämä suomalainen iso herne, joka henkilöityy Timo Soiniin.
Tuskinpa tällainen pikkuasia kovin paljon kolhii mainettamme. Useimmat eurooppalaiset eivät välitä tippaakaan meistä, eivät ainakaan tiedä mitään. Eihän oikeistopopulismi ole uutta, Unkarissa se on jopa vallassa. Itävaltakin on selvinnyt Jörg Haiderista.
”Järjestelmän” vastaisella toiminnalla on meillä pitkät perinteet, alkaen Skdl:n voitosta vuoden 1945 vaaleissa. Soinin porukka tulee, maistettuaan vallan makeutta, sopeutumaan siihen konsensusmössöön, jossa on kauan eletty. Tai sitten se hajoaa.
Se, että Euroopan medioissa ollaan huolissaan, kestää muutaman viikon, korkeintaan kuukauden, kunnes isommat uutiset vievät mielenkiinnon. Maineellemme maailmalla se ei tee sitä eikä tätä.
Ja hyvä näin.
Kuvitus Outi Kainiemi.