Pääministerin bailaus, kohujen mykät pakot ja uusi totuudenjälkeisyys
Sanna Marinin bilevideot ovat odotetusti herättäneet laajaa yhteiskunnallista debattia pääministeri-instituutiosta, sosiaalisesta mediasta ja perinteisestä mediasta. Kohu ilmentää uutta sosiaalisen ja perinteisen median mykkiä pakkoja.
Marinin estottomat tanssiliikkeet käynnistivät villit spekulaatiot pääministerin mahdollisesta huumeidenkäytöstä. Raskauttavaksi evidenssiksi tuntui riittävän se, että videoilta kuultiin sana jauhojengi.
Kun media oli tarpeeksi monta kertaa kysynyt huumeista, Marin päätti lopettaa spekulaatiot menemällä huumetesteihin. Marin kävi kuitenkin virtsatestissä, joka ei välttämättä kerro paljoakaan huumeiden käyttämisestä tai käyttämättä jättämisestä videoiden kuvaushetkellä.
Marinin vastustajille bilevideot ja tissikuvat ovat jälleen todiste, joka osoittaa pääministerin vajavaisen harkintakyvyn ja laajemmin punavihervasemmiston henkisen rappion. Marinin puolustajille kohu puolestaan osoittaa median oikeistolaisen ajojahtia, sukupuolittuneisuutta ja kaksinaismoralistista tanssikieltoa.
Ja niin edelleen, ikiliikkuja on valmis.
Kuten kulttuurisodissa yleensä, tämäkin kohu tarjoaa kaikille sen osapuolille kokemuksen oman elämänsä merkityksellisyydestä, osallistumisesta historialliseen kulttuuriseen kamppailuun. Kohut tarjoavat Jumalan ja ideologioiden hylkäämille ihmisille kokemuksen, että heidän mielipiteillään on jotain väliä. Jatkuviin kohuihin liittyvät kulttuurisodat ovat alistetun kansan viimeinen kapina, jossa palvomme ennen kaikkea itseämme.
Paljon on ihmetelty sitä, miksi Marin bilettää some-julkkisten kanssa ja alistaa itsensä ehdoin tahdoin skandaaleille. Ehkä hän viihtyy heidän seurassaan, rakentaa brändiä ja laskee nuorentavansa demarien äänestäjäkuntaa. Mene ja tiedä, joka tapauksessa riskialtis strategia.
Sen sijaan some-julkkisten ja median toiminta kohussa on päivän selvää.
Some-julkkikset joutuvat monetisoimaan koko elämänsä vauvoista biletykseen, koska heidän elinkeinonsa perustuu tunnettuuteen ja sosiaaliseen pääomaan. Kännitilejä ei perustella siksi, että voitaisiin kertoa omasta päihteidenkäytöstä vaan siksi, että voidaan kertoa keiden kanssa juhlitaan. Pääministerin bailaus tai Ruisrockin jatkot Kesärannassa ovat asioita, joita ei voi yksinkertaisesti jättää somettamatta, seurauksista viis. Kyse on elinkeinoon liittyvistä mykistä pakoista, josta Ken Loach voisi tehdä todella surullisen elokuvan.
Mykät pakot selittävät myös median toimintaa. Vaikka tiedetään, että huumeiden käyttö on Suomessakin varsin yleistä ja erityisen yleistä julkkisten bileissä, huumeet ovat kuitenkin edelleen yhteiskunnallinen tabu. Kuten Arto Salminen kirjoitti jo vuonna 2001 kirjassaan Paskateoria – joka on yksi tärkeimmistä 2000-luvun sosiologisista teoksista – journalismin on oltava oikealla tavallaa paskaa, jotta se myy. Pelkkä sosiaalisesta mediasta alkanut huhumylly pääministerin huumeidenkäytöstä on asia, josta media ei voi olla repimättä kaikkea iloa irti, oli se sitten kuinka paljon tahansa hyvien journalististen ohjeiden vastaista.
Tapaus ilmentää uutta totuudenjälkeisyyttä, jossa ihmiset, some-julkkikset ja media ovat pakotettuja hulinoimaan ja heittelemään kakkapusseja juoksuhaudoissa.
Se, onko joku vetänyt huumeita vai ei, on lopulta sivuseikka.