Blogit

Tutkija Antti Ronkainen seuraa maailmantalouden murrosta.

Alistetun kansan viimeinen kapina – kulttuurisodissa palvomme itseämme

Blogit Vallan mahotonta! 23.11.2021 11:35
Antti Ronkainen
Antti Ronkainen - avatar
Kirjoittaja on poliittisen talouden väitöskirjatutkija Helsingin yliopistolla.

Lueskelin kesällä Mitchell Deanin ja Daniel Zamoran tuoreen teoksen The Last Man Takes LSD – Foucault and the End of Revolution, joka summailee Michel Foucaultin (1926-1984) elämänvaiheita, mutta myös ymmärrettävästi Foucaultin poliittista ajattelua.

Foucaultin valta-analyysien lähtökohta oli Neuvostoliiton ja Ranskan kommunistisen puolueen älyllinen vastustus. Erityisen tärkeää oli valtion vastustaminen ja yhteiskunnallisten liikkeiden korostaminen. Vallankumouksen tuli muuttaa paitsi yhteiskuntaa, mutta myös siihen osallistuvia.

Dean ja Zamora kuvaavat, kuinka Foucault vuoden 1975 LSD-trippiensä jälkeen sukelsi amerikkalaiseen individualismiin. Foucault piti vuosina 1978-1979 luentosarjan uusliberalismista, jossa hän hän korosti vapaan markkinatalouden, mahdollisimman pienen valtion ja yksilön autonomian vapauttavia vaikutuksia.

Luonnollisena jatkeena tälle Foucault piti tietysti myös ajatollah Khomeinin johtamaa Iranin kansannousua esimerkillisenä vallankumouksena. Janet Afary ja Kevin B. Anderson ovat käsitelleet tarkemmin, miten Foucault näki Iranin kansannousussa uutta poliittista hengellisyyttä, jossa elämä asetettiin alttiiksi autenttisen olemassaolon etsimisille. Foucault esimerkiksi uskoi, miten homoseksuaalit olisivat Iranissa vapaampia vallankumouksen jälkeen.

Samalla logiikalla Foucault olisi varmaankin innoissaan Euroopan kansallismielisistä populisteista nykyajan todellisina vapaustaistelijoina. Vaikka ajatus tuntuu ensipuraisulla nurinkuriselta, siinä on kuitenkin tietty selitysvoimansa nykypäivän kulttuurisodille, jos korostaa Foucaultin tavoin yksilön kokemuksellisen vallankumouksen merkitystä.

Näihin liikkeisiin osallistumalla voi näyttää keskisormea paitsi poliittiselle eltaantuneelle rälssille, myös laajemmin koko modernille ajalle: vittuun globalisaatio, ihmisoikeudet, ilmastonmuutos ja varsinkin tasa-arvo! Ja mitkä sävärit siitä saakaan, kun suvakit, kulttuurimarxistit ja media alkavat vainota ja purra niskaan näiden kiellettyjen mielipiteiden takia!

Kansallismieliset populistit ja uuskonservatiiviset liikkeet ovatkin todellinen yksilöä korostavan vallankumouksen uusliberaali huipentuma.

Eikä siinä vielä kaikki. Näiden liikkeiden vastustus antaa myös aidon foucaultilaisen kokemuksen vallankumouksesta. Sitä tietää elävänsä, kun kertoo muille mitä mieltä minä milloinkin olen joulukirkosta, Päivi Räsäsestä, Afrikan tähdestä ja N. Valtaojasta. Samalla eriarvoisuus, rasismi, lisääntyvä pahoinvointi ja muut yhteiskunnalliset ongelmat jäävät iloisesti taka-alalle.

Juuri kokemus vallankumouksesta on tämän päivän kulttuurisotien taustalla oleva ikiliikkuja. Koska vallankumous pitää toistaa joka viikko, kohut muuttuvat kiihtyvällä tahdilla typerimmiksi. Vallankumoukseen voi heittäytyä parhaiten, kunhan unohtaa ideologiat, historian, luokat ja kytkee lehtipuhaltimen vain mahdollisimman massiiviseen trumpettiin.

Vaikka media on pyrkinyt järjestämään näennäisiä debatteja eri ääripäiden välillä, tämän sekoilun tarkoituksena ei ole enää pitkään aikaan ollut julkinen keskustelu. Tekemällä tehdyt kohut tarjoavat meille Jumalan ja ideologian hylkäämille kurjille sieluille viimeisen oljenkorren lämmitellä tuulettimen lämmittämässä lannassa ja palvoa 15 minuuttia lisää itseämme.

Todistamme tänään foucaultilaista vallankumousta, jossa yhteiskunnalla, luokilla, taloudella, tiedolla tai ylipäätään yhtään millään ei ole mitään merkitystä. Kyseessä on korona-ajan fomo, jossa hulinaan osallistuminen on keino olla olemassa, todistaa itselle, että elää. Mikä parasta, koska millään muulla kuin minulla ei ole väliä, emme voi koskaan saavuttaa tämän alistetun kansan viimeisen kapinan aallonpohjaa.