Kenen joukoissa seisot?
Ukrainan sota on lisännyt huolta Afrikan maiden luisumisesta Venäjän ja Kiinan syliin.
Ukrainan sota on lisännyt Euroopassa huolta Afrikan luisumisesta Venäjän ja Kiinan leiriin. Länsi ei ole saanut alueen maita puolelleen, sillä Venäjän hyökkäyssota nähdään Afrikassa eri tavalla kuin Euroopassa.
Suuri osa Afrikan valtioista on ottanut sotaan neutraalin kannan ja äänestänyt tyhjää YK:ssa. Eritrea ja Mali liittyivät Venäjää tukevien maiden ryhmään, kun YK sodan vuosipäivän aattona helmikuussa vaati Venäjää vetäytymään ”välittömästi ja ehdoitta” Ukrainasta. Päätöslauselmaa vastaan äänesti Venäjän lisäksi kuusi maata. Kiina, Intia ja 30 muuta maata pidättäytyivät äänestämästä.
Päätöslauselman merkitys on symbolinen, sillä se ei sido Venäjää mihinkään.
EU tekee nyt hartiavoimin töitä tehdäkseen oman versionsa Ukrainan sodasta tunnetuksi Afrikassa. Geopoliittisen tilanteen kiristyminen ja diplomatian tarve ovat pistäneet vauhtia myös Suomen Afrikka-politiikkaan. Viime marraskuussa Mosambikin presidentti Filipe Nyusi vieraili Suomessa. Presidentti Sauli Niinistö puolestaan on valtiovierailulla Etelä-Afrikassa ja Namibiassa 25.–28. huhtikuuta.
”Omaa diplomatiaamme tarvitaan paitsi Euroopassa myös Afrikassa, Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. On puhuttava myös niiden, ehkä ennen kaikkea juuri niiden kanssa, jotka näkevät maailman toisin kuin me”, Niinistö perusteli valtiopäivien avajaisissa 13. huhtikuuta.
Etelä-Afrikka on Nigerian ohella afrikkalainen suurvalta. Namibia taas on Suomelle läheinen kumppani kehitysyhteistyössä. Presidentti Martti Ahtisaarella oli YK:n Namibia-valtuutettuna merkittävä rooli maan itsenäistymisessä.
Toisin kuin Suomi, Etelä-Afrikka ja Namibia eivät ole tuominneet Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Vierailullaan Niinistö tapaa muun muassa Etelä-Afrikan presidentin Cyril Ramaphosan ja namibialaisen kollegansa Hage G. Geingobin.
”Suomella on uskottava tarina kerrottavanaan. Ei se välttämättä meitä suurempien päätä käännä, mutta kuulemisen arvoinen se on”, Niinistö totesi valtiopäivien avajaisissa.
Suomen näkemyksen kertomista Afrikassa pitää tärkeänä myös EU:n kansainvälisistä kumppanuuksista vastaava komissaari Jutta Urpilainen. Suomella ei ole entisten siirtomaavaltojen taakkaa suhteissaan Afrikan maihin.
”Suomella itsellään ja aktiivisena EU-maana on hyvä maine. Uskon, että presidentti Niinistön sanoja kuunnellaan tarkalla korvalla”, Urpilainen sanoo.
Sota on lisännyt varsinkin Venäjän mutta myös muiden suurten kansainvälisten toimijoiden kuten Kiinan ja Turkin aktiivisuutta Afrikassa. Urpilaisen mukaan Ukrainan sota näyttäytyy Afrikassa etäisenä, kylmän sodan kahtiajakoa toistavana.
”Afrikkalaiset myös kysyvät, kiinnittääkö kansainvälinen yhteisö yhtä paljon huomiota muihin, pitkäänkin jatkuneisiin konflikteihin”, Urpilainen sanoo.
”Viestimme sodan ensimmäisestä päivästä lähtien on ollut, että vankkumaton tuki Ukrainalle ei tarkoita selän kääntämistä muulle maailmalle. Päinvastoin, EU on kaikin mahdollisin keinoin lievittänyt sodan globaaleja heijastuksia, kuten ruokaturvan heikentymistä.”
Afrikan maiden haluttomuudella asettua suoraan Venäjää vastaan on historiallisia syitä. Yksi niistä on pitkä eurooppalainen siirtomaahistoria Afrikassa. Raaka sorto kesti sukupolvia, eivätkä kolonialismin haavat ole täysin umpeutuneet.
Venäjällä on vanhastaan pitkä side moniin Afrikan maihin. Neuvostoliitto tuki esimerkiksi Namibian itsenäisyysliikettä ja auttoi Etelä-Afrikan kansalliskongressia (ANC) apartheidin vastaisessa taistelussa. Monet afrikkalaiset eivät näe Venäjää kolonialistisena, vaikka se alistaa naapurimaitaan kuten nyt Ukrainaa.
EU:hun verrattuna Venäjällä on Afrikassa yksi etu, sanoo tutkija Katariina Mustasilta Ulkopoliittisesta instituutista.
”Sillä ei ole ei rasitetta moraalisesta ylemmyydestä tai arvoista, ja siksi sen toimet omien intressiensä ajamisessa ovat suorasukaisempia. EU ei aina systemaattisesti toimi arvojensa mukaisesti, ja joskus se aiheuttaa uskottavuusongelman.”
Suomi on ilmoittanut olevansa ehdolla vuonna 2028 YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi. Tavoitteena on paikka kaudelle 2029–2030.
Turvallisuusneuvosto on YK:n tärkein elin, ja sen päätökset ovat jäsenvaltioita sitovia. Jäsenyys antaa poikkeuksellisen vahvan kansainvälisen aseman, ja siksi paikasta käydään kovaa kilpailua. Edessä on vuosia kestävä kampanjointi.
Edellisen kerran Suomi oli ehdolla turvallisuusneuvostoon kaudeksi 2013–2014, mutta monen yllätykseksi joutui pettymään. Luxemburg nappasi paikan toisessa äänestyksessä selkein luvuin.
Suomen epäonnistumisen syynä on yleisesti pidetty liiallista ihmisoikeuksien korostamista, ”besserwisseröintiä”. YK-tematiikkaan perehtynyt tutkija Tarja Seppä Tampereen yliopistosta ei kuitenkaan jaa näkemystä.
”Syy on oikeastaan päinvastainen. Ihmisoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteen korostaminen on tärkeää pohjoismaisille valtioille. Kyse on näiden maiden ja Suomen identiteetistä. Tämä tulisi pitää selkeänä ja terävöittää sitä myös tulevassa kampanjassa”, Seppä sanoo.
Suomi on toiminut YK:n turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä kahdesti, vuosina 1969–70 ja 1989–90. YK:n yleiskokous valitsee vuosittain viisi turvallisuusneuvoston vaihtuvaa jäsentä kaksivuotisiksi kausiksi.