WTC-iskusta kahdeksan vuotta: Lue viiden selviytyjän tarina

New York
Teksti
Jari Lindholm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kuulas syysaamu kahdeksan vuotta sitten muutti maailman. Se muutti myös näiden newyorkilaisten koko elämän. Viisi kertomusta World Trade Centerin raunioista.

World Trade Centerin rakennustyömaa New Yorkissa 11. syyskuuta 2009. Kuva Mark Lennihan / AP / Lehtikuva.

Lue koko juttu pdf-tiedostona tästä.

Tim Duffy. Entinen palomies, pelastusyksikkö 153, Brooklyn

Loistava hetki rassata pyörää.

Tim Duffy avasi autotallin ovet ja työnsi pihalle silmäteränsä, punaisen Harley-Davidson Dyna Super Gliden. Hän polvistui ajotielle ja veti sytytystulpan irti.

Kello 8.46.

Hän nousi seisomaan. Jyrähdys oli kuulunut pohjoisesta. Hän höristi korviaan. Sireeni.

Toinen. Kolmas. Luultavasti Manhattanilla.

Hän kyykistyi takaisin asvaltille. Käsi hamusi toista tulppaa. Mutta palomies hänessä oli valpastunut. Taas hän kuunteli.

Sireeneitä oli yhä enemmän, ulvonta oli nyt jatkuvaa.

Hän meni sisään. Keittiön puhelin soi. Se oli hänen vaimonsa.

World Trade Center. Lentokone. Duffy ei saanut kaikesta selvää.

Hän kääntyi ikkunaan päin. Pohjoisessa, Verrazano-sillan takana, sylki pilvenpiirtäjä taivaalle mustaa savua.

Keskustelu oli lyhyt.

“Mun tarvii mennä.”

“Et mene, sä olet vapaalla eikä sun…”

“Mun tarvii mennä.”

Hän juoksi ulos, työnsi tulpan pyörään ja kaasutti matkaan.

Tom Canavan. Arvopaperiasiantuntija, First Union -pankki

Tom Canavan avasi silmänsä pimeydessä. Hän ajatteli: Olen kuollut, mutta se ei sattunut yhtään.

Hän sylkäisi kiviä suustaan ja pyyhkäisi naamaansa. Hän imaisi happea keuhkoihinsa ja haistoi savun. Hän tajusi hikoilevansa.

Äkkiä pimeydessä kipunoi. Rakennusmurskaan sekoittunut paperisilppu, etelätornin pankkien ja vakuutusyhtiöiden kuolemanjäte, leimahti liekkeihin.

Canavan käänsi päätään. Hänen housunlahkeensa olivat tulessa. Hän kouraisi betonipölyä ja heitti sitä roihuun. Liekit sammuivat.

Hän hamuili ympärilleen. Hänen yläpuolelleen vain muutaman sentin päähän oli pudonnut betonilaatta, joka oli suojannut häntä kuin teltta.

“Älä jätä!”

Ääni kuului läheltä.

“Kuka siellä?”

“Älä jätä!”

Canavan alkoi repiä romua syrjään. Huutaja tarttui häntä nilkasta. Hän jatkoi raivokasta kaivamista. Hän työnsi palkkeja, hakkasi kipsilevyjä ja heitteli kattolaattoja.

Lopulta hän näki pienen valopisteen. Hänen kätensä riuhtoivat spagetiksi taipunutta raudoitetta haavoista piittaamatta. Hän saavutti aukon, tarttui sen reunoihin ja pusersi verisen päänsä läpi.

Ulkona pauhasi savumyrsky. Kaukana ylhäällä, tavoittamattomissa, pilkotti sinitaivas.

Canavan ulvaisi tuskasta. Hänen paljaat käsivartensa sihisivät punahehkuisella teräspalkilla kuin käristyvä pekoni.

Pat Moore, neulesuunnittelija

Pat Mooren muistikuva on kirkas. Hän räpäyttää silmiään. Ja räpäyttää uudelleen.

Tämän täytyy olla näköharhaa.

Hän seisoo 12. kerroksen ikkunassa ystävänsä asunnossa, jonne hän ja Andy Jurenko ovat paenneet kodistaan etelätornin juurelta mukanaan vain päällään olevat vaatteet, pari luottokorttia ja kännykkä, mutta ei laturia.

Täältä, korkealta kaupungintalon takaa, hän näkee ensimmäisen kerran tornien valtavat, rosoiset haavat, ja ne näyttävät kuolettavilta.

Hän räpäyttää silmiään.

Etelätornin huippu valahtaa hiukan alaspäin.

Se kallistuu itään päin, ja sen jälkeen etelään.

Ja sitten torni sortuu laajenevaan pölypilveen, kerros kerrokselta, kunnes kattoristikoiden ja kannatinpalkkien ja julkisivupilareiden massa, 250 000 tonnia, saavuttaa maanpinnan ja rutistuu 21 metriä syvään perustusmonttuun, suoraan Manhattanin uumeniin.

Kymmenessä sekunnissa kaikki on ohi.

Pat Moore ajattelee: Meidän koti.

Bonnie Giebfried. Entinen ensihoitaja, ambulanssi 52 Frank, Queens.

Bonnie Giebfried painoi jarrua.

He olivat kääntyneet savussa WTC-kompleksin kaakkoiskulmasta West Streetille, kun jokin oli rusahtanut ambulanssin etupyörien alla.

Giebfried avasi oven.

“Mitä siellä on?” kysyi hänen työparinsa Jennifer Beckham.

“Jonkun jalka”, Giebfried vastasi. “Ajoin juuri reisiluun yli.”

Ensihoitaja koulutetaan kestämään järkytystä. Ja mitä pelastuskoulussa ei kerrota, sen elämä täydentää. Giebfried ja Beckham olivat hoitaneet ampumahaavoja keskellä jengisotaa ja liukastelleet verilammikoiden yli noutamaan kolmoismurhan uhreja.

He tiesivät, miten ihmiskeho voi hajota, miten monella tavalla painovoima ja väkivalta runtelevat lihaa.

Mutta liika on liikaa.

Andy Jurenko, taidemaalari

Andy Jurenko kömpi sängystä. Hän oli tuntenut, kuinka maa vavahti. Pelätä hän ei kuitenkaan osannut. World Trade Centerin etelätorni oli asunnosta vain sadan metrin päässä, melkein olohuoneen jatke, mutta räjähdys – tai mikä se sitten olikaan – tuntui sattuneen kaukana sen takana.

Kello 9.03.

Tällä kertaa räjähdys kuului läheltä.

Ensimmäinen tulipallo iskeytyi ikkunaan.

Lue koko juttu pdf-tiedostona tästä.