Ukrainan vapaaehtoiset taistelijat: Meillä pitäisi olla oma Mannerheim

Nuoret miehet haluvat henkensä kaupalla etulinjaan. Mutta miksi he vertaavat itseään perussuomalaisiin?

Asovan pataljoona
Teksti
Aurora Rämö

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

UKRAINA – Pojat tunsivat toisensa jo kotikylässään Länsi-Ukrainassa. He kävivät samoissa juhlissa, opiskelivat samoissa kouluissa, tapailivat samoja tyttöjä.

Toinen piti hevimusiikista ja oli kiinnostunut historiasta, toinen opiskeli yliopistossa oikeustiedettä. Mutta he olivat vain kavereita.

Sodan alettua heistä tuli veljiä.

Heillä ei ole enää etunimiä, on vain itse keksityt lempinimet, Horvat ja Bogdan. He ovat aitoja patriootteja, Asovan vapaaehtoispataljoonan sotureita Itä-Ukrainassa. He seisovat asemissaan loppuun saakka.

Niin he sanovat, niin kuuluu sanoa.

 

Hiekka pöllyää auton perästä niin sakeana, että on vaikeaa hengittää. Auringonkukkapeltoa on loputtomiin, kaukaiseen horisonttiin saakka.

Kaksi vanhusta myy tien reunassa peräkärrystä arbuuseja. He kuuluvat tänne ja eivät kuulu. He ovat ainoa helpottava elonmerkki ja samasta syystä väärässä paikassa.

Kuski pitää ikkunoita auki ja huudattaa AC/DC:tä. Highway to Hell. Toisinaan hän nostaa älypuhelimen ratin päälle ja lähettää sydämiä chatissa. Rekisterikilvet ovat laittomat, niissä lukee vain Asov, mutta niillä pääsee jokaisesta tiesulusta jonottamatta ja ilman papereita.

Kenttä on aivan Asovanmeren rannalla, viitisen minuuttia rantakaupunki Urzufista ja pataljoonan tukikohdasta. Kranaattikuopista ja joka paikkaan sotkeutuvasta ohjuslangasta näkee, että täällä on harjoiteltu ennenkin.

Kolme uutta tulokasta asettuu riviin maalitaulujen eteen. Kouluttaja, vanha möhömahainen mies nimeltään Bor, korjaa heti yhden asentoa. Ei lantio edessä vaan ylävartalo edessä, yrittäisit vähän.

Horvat, 27, puhuu jatkuvasti puhelimeen. Hänellä on pitkäksi venähtänyt siilitukka ja tietokoneella istuneen ryhti.

Lehdistövastaavan ominaisuudessa hän kulkee mukana kaikkialle, esittää pataljoonan virallisen kannan. Juttelee talvisodasta aina kun ei muuta keksi. Kroatialaisille hän puhuisi varmasti Balkanin sodista, täällä on tapana nähdä yhtäläisyyksiä kaikkiin maailmankolkkiin.

Laukauksen äänen kuulee samaan aikaan kun se osuu. Bor mittaa aikaa ja tuhisee.

”Nämä aseet ovat kyllä todella vanhaa vitun paskaa, mutta niin olet sinäkin”, hän sanoo alokkaalle leppoisasti. Mies on selvästi yli kolmikymppinen.

”Muista, että kun vihollinen katsoo silmiin, on tasan kaksi sekuntia aikaa ampua.”

Vaikka eivät vapaaehtoiset enää katso silmiin kuin toisiaan.

Edellispäivänä Ukrainan presidentti Petro Porošenko on ilmoittanut, että kaikki vapaaehtoispataljoonat vedetään etulinjasta.

 

Bogdan kiinnostui Ukrainan historiasta yhdeksännellä luokalla.

Hän istui länsiukrainalaisen Lutzin kaupungin kirjastossa ja arkistossa ja huomasi, ettei se mennyt ihan niin kuin koulukirjoissa kerrottiin.

Tuntui epäreilulta, että Neuvostoliitosta oli pakko lukea sata sivua eikä yhdelläkään rivillä mainittu, että oli sitä vastustettukin. Että kansallisuusaate oli ollut voimissaan Ukrainassa jo 1800-luvulla, ihan niin kuin muuallakin Euroopassa.

Siitä huolimatta, että maa oli aina ollut muiden vallan alla, oma kulttuuri oli olemassa, Bogdan päätteli. Nyt vain kaikki suuret kirjailijat ja runoilijat, sellaiset kuin Taras Ševtšenko, olivat kuolleet. Musiikkikin oli pelkkää amerikkalaisvaikutteista poppia.

Lukioikäisenä hän alkoi jutella aiheesta netissä. Foorumeita ei ollut vaikeaa löytää, ne suorastaan tyrkyttivät itseään.

Nopeasti hän päätyi selaamaan Patriot of Ukraine -nimisen järjestön sivuja. Se ilmoitti puolustavansa yksirotuista ja yksikulttuurista yhteiskuntaa. Johtaja, Andrei Biletski, kirjoitti valkoisen rodun viimeisestä ristiretkestä juutalaisia ali-ihmisiä vastaan.

Sellaista puhetta oli kuultu Ukrainassa jo pitkään, ja se vain voimistui. Kun tunnettu äärioikeistojohtaja Maksim Tšaika tapettiin keväällä 2009, silloinen presidentti Viktor Juštšenko kutsui häntä sankariksi, joka joutui Venäjä-mielisten militanttien uhriksi.

Vuonna 2012 äärioikeistolainen Svoboda-puolue sai kymmenen prosenttia äänistä parlamenttivaaleissa. Sillä on tiiviit yhteydet Patriot of Ukrainen tapaisiin katupartioihin, jotka ilmoittavat avoimesti pahoinpidelleensä ulkomaalaisia sairaalaan.

Bogdan ei koskaan liittynyt järjestöön, mutta osallistui toimintaan: marsseille ja suunnittelukokouksiin.

Kun johtaja Biletski joutui vankilaan pommi-iskun suunnittelusta – kohteena oli Leninin patsas – Bogdan lähetti hänelle rahaa ja tupakkaa.

Hänestä ukrainalaisilla oli moraalinen oikeus omaan historiaansa.

Viime keväänä, Maidanin vallankumouk sen jälkeen, Biletski vapautettiin, kuten kaikki poliittisiksi vangeiksi kutsutut. Sisäministeri Arsen Avakov oli juuri antanut luvan muodostaa vapaaehtoisjoukkoja Itä-Ukrainan kapinallisia vastaan, ja muodostettiinhan niitä, paikallisia ja ideologisia, yli kolmekymmentä erilaista.

Biletski oli heti asialla. Hän nimesi omansa Asovan pataljoonaksi.

Oli itsestään selvää, että Bogdan liittyisi siihen. Oikeustieteen opinnot saivat jäädä, tyttöystävä sai jäädä. Hän sai päättää itse, olihan hän 18-vuotias.

 

Aluksi pataljoonassa oli vain vähän yli sata jäsentä ja kolme autoa. Aseet ostettiin itse, jos ostettiin. Harva oli koskaan edes ampunut. Oli vain poikia kypärät päässä.

Entisiltä pataljoonalaisilta kuulee tarinoita, miten asovalaiset saarsivat suuren rakennuksen molemmilta puolilta ja ampuivat kohdatessaan toisiaan.

Mutta ei Bogdan sellaisia kerro, hän puhuu mainosjulisteiden kieltä. Niissä seisoo seitsemän mustiin pukeutunutta miestä huivit naamalla ja Kalašnikovit kädessä. Alla lukee arvokkuus, kansa, isänmaa. Rohkeita ja miehekkäitä miehiä, kovimpia kaikista.

Sellaisia, joille lapset lähettävät piirustuksia, joissa lukee isolla ”kiitos”. Piirustuksia, joiden alle nuoret tytöt kirjoittavat puhelinnumeronsa.

Koristeltuja kirjeitä on kymmeniä ja kymmeniä. Kaikki on liimattu Urzufin tukikohdan ruokalaan, vaaleanpunaseinäiseen halliin, jossa mummot annostelevat makkaraa ja ohraryynejä kukallisille lautasille.

Jos piha ei olisi täynnä panssarivaunuja, tukikohta olisi kuin parantolaan sijoitettu jenginuorten kesäleiri.

Yksi miehistä, lempinimeltään Hudoznik, taiteilija, on maalannut rautaporttiin sapeleita piteleviä sotureita ja Asovan pataljoonan logon. Portin ulkopuolella myydään kojussa rantaleluja.

Horvat esittelee paikkoja. Katukivetys on poppeleiden ja bulevardilamppujen reunustama, sadunkaltainen puistotie, joka vie yksityiselle hiekkarannalle.

Pataljoonan pojat hyppivät köyden päästä veteen, Asovanmeri on lämmin. Tupakkapaikalta kuuluu naurua, ukrainankielinen räppi soi.

Tenniskenttäkin löytyy. Viktor Janukovytšin poika kuulemma tapasi harjoitella siellä rystylyöntejä. Tämä on entisen presidentin kesäpaikka. Nyt kenttä on kasattu täyteen ammuslaatikoita.

On niin kuuma, että pataljoonalaiset käyskentelevät ilman paitaa. Jäntevästi, ylävartalo keinahdellen.

Tatuoinnit näkyvät: Ukrainan vaakunoita, nyrkkirautoja, natsilippuja. Jollain lukee selässä I Kill You All, toisella ranteessa Fuck You Putin.

 

’Voinko sanoa, että olen natsi?” venäläinen poika kysyy Horvatilta matalalla äänellä.

Ympärillä seisova poikaporukka remahtaa nauruun. He varmaankin luulevat kysymystä vitsiksi, sillä sen jälkeen, kun komentaja Biletski valittiin parlamenttiin viime syyskuussa, Asovan pataljoona on yrittänyt kaikin tavoin kiemurrella irti taustoistaan.

Logokaan ei ole kuulemma SS-miesten hihoista tuttu Wolfsangel, vaan kirjaimet N ja I päällekkäin: lyhenne sanoista ”nationalistinen idea”.

”Eikun oikeasti”, venäläinen, Andrei nimeltään, sanoo vakavana.

”Sano, että olet sionisti?” yksi pojista ehdottaa.

Kaikkeen löytyy selitys, mutta jos ideologiaa ei ole, siltä on vaikeaa välttyä.

Ulkomaalaisille tulokkaille järjestetään keskusteluiltamia, joissa kysellään heidän poliittisia suuntauksiaan. Heitä on paljon: varovaisen arvion mukaan yli sata, rohkeamman mukaan lähes 300. Passeja on ainakin 18 eri maasta. Suomalaisiakin, muutamia.

Suurin osa sanoo olevansa nationalisteja, vaikkei olisikaan. Tänne tullaan yhtä lailla seikkailunhalusta, kuolemanhalusta ja oikeudentunnosta.

Ja rahan takia – kun Asovan pataljoona hyväksyttiin vuodenvaihteessa Ukrainan kansalliskaartiin, palkka nousi 4 000 hryvniasta 10 000:een. Se on yli 400 euroa kuussa, paljon enemmän kuin muissa vapaaehtoisjoukoissa ja puolet enemmän kuin hallituksen armeijassa.

Horvat sanoo kaiken rahan tulevan hallitukselta, samoin aseiden. Oligarkkitukijat hän kieltää.

Hän antaa Andrein puhua, ei jää edes kuuntelemaan.

Karhumainen tatuoitu 25-vuotias on tullut tänne melkein suoraan Venäjän asepalveluksesta. Häntä oltiin jo lähettämässä taisteleman kapinallisten puolelle, mutta määräys peruuntui.

Vielä viime vuonna Andrei kertoo uskoneensa, että Krimin valtaaminen oli oikein. Kun palvelus loppui, hän alkoi selvitellä asioita. Netistä, mistä muualtakaan.

Mieli muuttui. Andrein mukaan Putinin tukijat eivät huomaa, että samalla kun Putin on nostanut Neuvostoliiton rauniot pystyyn, hän on varastanut kansalta ja rikastunut itse. Silti Andrei kannattaa totalitaarista valtiojärjestystä; kaukasialaisista, armenialaisista ja aasialaisista pitäisi päästä eroon.

Kulttuurit tulisi pitää erillään, etniset sukulaiskansat yhdistää, Andrei sanoo.

 

Virsi on tuttu toiselta puolelta linjaa, vaikka Asovan venäläisillä vapaaehtoisilla on tuskin pitkään aikaan menemistä takaisin kotimaahansa.

Kapinalliset nimittelevät ukrainalaisia fasisteiksi, hallituksen joukot kapinallisia kommunisteiksi, mutta nähtävästi ääripäiden puheissa ei ole muuta eroa kuin poliitikkojen nimet.

”Emme me mitenkään peittele ajattelutapaamme”, Horvat sanoo ja potkii hiekkaa vanhan leikkipaikan kupeessa.

Hän ei polta, mikä on suoranainen ihme, kaikki täällä polttavat. Vapaa-ajalla ei ole muutakaan tekemistä.

”Me olemme nationalisteja ja patriootteja, mutta positiivisella tavalla, emme fasisteja tai natseja. Emme me ole jalostamassa mitään sinisilmäistä superrotua. Se on venäläisen propagandan keksintöä.”

Hän vertaa eri kansallisuuksia kukkaketoon, jossa jokaisella kukalla on omat erikoispiirteensä, joita tulee varjella. Ukrainan erikoisuuksia ovat kieli, kulttuuri ja keskiajasta saakka kukoistanut demokratia-ajattelu, jota Putin ja Janukovytš yrittävät murtaa.

Euroopan unionia voisi harkita, jos se muodostettaisiin uudelleen. Rajat ovat liian hämärtyneet, ja islaminuskoiset tekevät Euroopalle samaa kuin venäläiset Ukrainalle.

”Emme me ole yhtään sen rasistisempia kuin perussuomalaiset”, Horvat sanoo. Eikä pataljoona mitään aseellista vallankaappausta suunnittele, hän jatkaa. Tehtävä on seisoa rajoilla, ei hallitusta vastaan.

”Meillä vain pitäisi olla oma Mannerheim.”

 

Vaikka pataljoona oli aluksi pieni, sodassa oppii nopeasti. Bogdania on pelottanut usein, hallitsemattomastikin, mutta hän on tottunut peilaamaan tilanteita aseveljien kasvoilta.

Niitä hän tuijotti tiiviisti ensimmäisessä oikeassa taistelussa vuosi sitten kesäkuussa, kun asovat auttoivat valtaamaan Urzufin lähimmän suurkaupungin Mariupolin takaisin kapinallisilta.

Muiden kasvoilta kyllä näkee, milloin on oikeasti syytä huoleen.

Ja kun hän sitten katsoi ympärilleen kahden kuukauden kuluttua elokuussa, ei näkynyt muuta kuin puhdasta paniikkia.

Taistelu Ilovaiskissa oli silkkaa teurastusta. Kapinalliset väittivät avanneensa käytävän ulos saarretusta kylästä. Kun Ukrainan joukot lähtivät poistumaan osoitettua reittiä pitkin, venäläiset tappoivat matkalla melkein kaikki.

Ilovaiskin jälkeen Bogdan ryyppäsi kaksi päivää putkeen. Se on ainoa kerta: Asovan pataljoona kieltää alkoholin ankarasti.

Hän ei halunnut puhua kenellekään ulkopuoliselle, ei sellaista voi kuvailla. Bogdanilla oli aiemmin ollut suunnitelmia opintojen jatkamisesta, ajatuksia siitä mitä tekisi, kun sota loppuu, vaan ei enää. Enää hän ei kerro edes perheelleen, mitä päivisin tapahtuu. Se ei kuulu siviileille, ja pataljoonahan on hänen perheensä.

Mukana juhlissa oli vain muutama muu taistelusta pelastunut, eikä kukaan maininnut tapahtumia sanallakaan. Se oli sanaton sopimus. Puhuttiin vain tytöistä ja pikku ongelmista, yritettiin pitää hauskaa. Juotiin kaikkea mitä kaupasta sai, paitsi vodkaa.

 

Pataljoonan piti ryhtyä järjestelmällisemmäksi, oli opittava taistelemaan kunnolla. Samalla tavalla kuin Yhdysvaltojen laivaston erikoisjoukot. Kaikki Urzufissa ihailevat Navy Sealia.

Kiovaan perustettiin koulutusleiri, josta tulokkaat nykyään aloittavat. He saavat vaatteet ja saappaat, sitten totutellaan kahden viikon ajan käskyihin.

Heräät seitsemältä, juokset tunnin lenkin.

Opettelet vetämään vatsan sisään ja joustamaan polvista kun ammut.

Punnerrat, juokset, raahaat kuolleita esittäviä alokkaita, kuuntelet luentoja.

Järjestyt muotoon ja lausut Ukrainan kansallishymnin sanat yhteen ääneen muiden kanssa.

Kaikkivaltias jumala, suojele kallista Ukrainaamme, joka päivä sama juttu, kuin kone.

Yhdysvallat on lähettänyt kouluttajiakin. Entisiä sotilaita, jotka kertovat taktiikasta.

Lopuksi täytyy suoriutua Sparta-nimisestä kuntokokeesta määräajassa, muuten ei pääse Urzufiin. Suorituksista on hienoja kuvia pataljoonan sivuilla, jykevällä taustamusiikilla sävytettyjä videoitakin.

Pataljoonalla on Mariupolin ympärillä kolme muutakin tukikohtaa, mutta uudet lähetetään usein nimenomaan tänne.

Vaan tekemään mitä?

On kulunut vasta päivä siitä, kun presidentti Porošenko ilmoitti vetävänsä vapaaehtoiset etulinjasta, mutta on turhauttavaa joutua istumaan paikallaan, kun on tullut taistelemaan. Tai ehkä se on huojentavaa, mutta niin ei ainakaan saa sanoa.

Horvat uskoo, että hallitus epäilee vapaaehtoisten lojaaliutta. Yhden ryhmittymän, Oikean sektorin, kanssa on ollut ongelmia. Ne tekevät mitä haluavat, eivät tottele käskyjä, mellakoivat poliisia vastaan. Aidar-pataljoona on miltei hajotettu rikollisjenginä.

Vaikka onhan ”laittomien taistelujoukkojen” poisvetäminen kirjattu helmikuiseen tulitaukosopimukseenkin, mutta eipä sitä ole paljoa luettu tähänkään asti.

Takapakkia on tullut muualtakin: Yhdysvallat päätti kesäkuussa jättää kouluttajat lähettämättä. Liikaa ääriaineksia, liian paljon porukkaa. Asovan pataljoona ei ole enää pataljoona, se on kasvanut rykmentiksi.

Miehiä on yli 1 500.

 

Bogdan syyttää edelleen Ilovaiskin tapahtumista Ukrainan hallituksen joukkojen komentajia.

Ilman heitä vapaaehtoisia ei olisi kuollut niin paljon, että nimet ovat muuttuneet vain numeroiksi tilastoissa. Kukaan ei enää muista Bratia ja Kozakia.

On väärin, ettei hänen enää anneta taistella veljiensä puolesta. Asovalla on motivaatiota, toisin kuin hallituksen sotilailla, jotka on pakotettu jättämään kotinsa ja perheensä uudelleen voimaantulleen asevelvollisuuden takia.

Ne jotka haluavat taistella, eivät saa. Ne jotka eivät halua, joutuvat. Hallitus ei pärjää ilman Asovaa. Heillä on moraalinen oikeus osallistua.

Jos Porošenko ei peru käskyään, he marssivat Kiovaan. Sen jälkeen presidentti ei elä kauan.

 

Patriotismi kuulostaa urhealta iskulauseissa ja näyttää komealta Facebook-kuvissa. Mutta paikalleen pysähtyneessä sodassa, jopa etulinjassa, jossa Horvat ja Bogdan veljineen niin kovasti haluaisivat maataan puolustaa, on tylsää. Pelkkää ajan tappamista.

Peskin kylässä Donetskin lentokentän vieressä, katsotaan telkkaria. Korsu on rakennettu kirkon alle. Vain yksi ukrainalainen kanava näkyy, sekin huonosti. Ukrainan hallituksen sotilaiden silmänaluset ovat tummuneet, mahat päässeet kasvamaan. Sottaisen punkan reunaan on kiinnitetty repaleinen lehtileike ikonista.

Ulkona on kuolemanhiljaista, mutta äänettömyyteen ei voi luottaa. Täällä lasketaan päiviä, muistetaan jokainen päivämäärä ulkoa.

Vielä kuukausi sitten sotilailla oli tapana pelata kylään jääneiden siviilien kanssa kerran viikossa jalkapalloa.

Heinäkuun 21. päivä vanha mies oli kävelemässä pelistä kotiin, kun kranaattituli alkoi. Tähtäämätön, ukkoselta kuulostava jyrinä, joka osui. Pelit loppuivat.

Enää ei ole mitään muuta tekemistä kuin odottaa tulitusta ja ampua sitten takaisin. Päivästä toiseen. Korsussa ei katsota enää edes kavereita silmiin.