Vuosi 5

Suunnitelmaan tuli odottamaton muutos.

Joulukuussa 2025 valokuvataiteilija Jari Arffman oli lähdössä Ukrainaan ystävänsä Juha Eerolan kanssa. Eerola, Luoteis-Saksassa toimivan roomalaiskatolisen kappeliseurakunnan pastori, oli järjestämässä viidettä avustusmatkaa sotasairaaloihin ja -klinikoille.

Mutta rekkakuski katosi. Selvisi, että mies oli ratkennut juopottelemaan.

Lopulta Arffman ja Eerola päättivät lähteä Ukrainaan omin avuin. Matka eteni pitkälti päivä kerrallaan. Ei tarkkaa reittiä, ei etukäteen sovittuja tapaamisia.

Päätös oli onnekas.

”Emme jääneet rekan vangiksi, pääsimme liikkumaan paljon vapaammin”, Arffman sanoo.

Pääsiäinen lähestyi, kun he huhtikuun alussa saapuivat junalla Puolasta.

Kalenterissa oli hiljan kääntynyt viides sotavuosi.

Missä uutiskuvien sota on?

Länsi-Ukrainan Lvivissä ja Šeptytskyissä Arffman kysyi itseltään, onko hän lomamatkalla. Nuoret chillasivat kaupungilla, perheet kävivät piknikillä puistoissa, oopperan baletissa tunnelma oli suorastaan riehakas.

”Ihmiset olivat tosi läsnä, elivät sitä hetkeä”, Arffman sanoo.

Vuodet olivat opettaneet arvostamaan tavallista elämää. Sota vaani ujeltavan raketin tai pörisevän droonin äänen päässä.

Arffman taltioi arjen pieniä iloja. Kysyi kuvausluvan, kun tuli lähelle. Harva kieltäytyi. Kaduilla, kulkuneuvoissa ja asemilla näki halaavia ja suutelevia ihmisiä.

”Aistin semmoisen välittämisen ja rakkauden pohjavireen.”

Kaksikko matkasi junalla 14 tuntia itään. Ilmapiiri ei muuttunut miljoonakaupunki Dniprossa. Vasta Zaporižžjassa, lähempänä rintamaa, tunsi asukkaiden epäluulon.

Kahta päivää aiemmin Venäjä oli iskenyt kaupungin energialaitokseen.

Pitkittynyt sota on mennyt ihon alle.

Lvivissä Arffman ja Eerola tapasivat Ljudmilan, psykologian professorin. Hän kertoi, että yhä useampi paikallisen mielenterveyskeskuksen potilaista kärsii traumaperäisestä stressihäiriöstä. Sodan henkistä velkaa maksetaan sukupolvien ajan.

Ilmahälytykset olivat niin arkea, että harva reagoi. Jos tulee kaksi hälytystä peräkkäin, sitten kannattaa kiiruhtaa pommisuojaan, suomalaisille neuvottiin.

Hymyilevät koululaiset harjoittelivat puupyssyin ja tutkivat sotasaaliiksi saatua venäläistä kalustoa.

”Vaikka yritetään elää normaalisti, yhteiskunta on läpeensä militarisoitunut”, Arffman sanoo.

Pysäyttävin paikka oli Lvivin sotilashautausmaa, yli 1 200:n Ukrainan sodassa kaatuneen viimeinen leposija. Omaiset istuivat pitkiä aikoja, kaipasivat rakkaitaan.

Arffman tekee matkasta valokuvakirjan. Siinäkin on rakkaus­tarina. Kertomus onnesta, joka päättyy katoamiseen rintamalla. Jäljelle jää epätietoisuus ja lopulta suru.

Kirjalla on jo nimi: Herran haltuun. 

---