Terroristit levittävät kauhua ja hysteriaa – Iskujen tavoitteet jäävät useimmiten saavuttamatta
Menestyneimiä terroristijärjestöjä ovat sellaiset, jotka luopuvat terrorismista.
’Jumala on puolellamme. Periksi emme anna. Vapaus tai kuolema. Taistelevat nuoremme eivät kyyristy uhrausten ja kärsimysten, veren ja piinan edessä.”
Kannustus voisi kaikua suoraan ääri-islamilaisen Isis-järjestön nettivideoilta. Niiden sävy on muuttunut sitä uhmakkaammaksi ja epätoivoisemmaksi, mitä tiukemmaksi saartorengas on kiristynyt omatekoisen islamilaisen kalifaatin viimeisten merkittävien linnakkeiden ympärillä Irakin Mosulissa ja Syyrian Raqqassa.
Viestin lähettäjä oli kuitenkin juutalainen vastarintajärjestö Irgun Zvai Leumi. Se ruokki kannattajiensa intoa tehdä aseellisia iskuja nykyisen Israelin ja Palestiinan brittiläistä siirtomaahallintoa vastaan 1940-luvun jälkipuoliskolla.
Britannia piti Irgunin veristen pommi-iskujen ja teloitusten tekijöitä murhanhimoisina terroristeina. Järjestön etsintäkuulutettujen johtajien riveistä nousi kuitenkin aikanaan itsenäisen Israelin pitkäaikainen pääministeri Menachem Begin.
Begin sai vuonna 1978 Nobelin rauhanpalkinnon. Se myönnettiin 16 vuotta myöhemmin myös hänen arkkiviholliselleen, Palestiinan vapautusjärjestön PLO:n johtajalle Jasser Arafatille.
Begin puolestaan piti Arafatia pahimman luokan terroristina – samoin kuin Etelä-Afrikan valkoinen rotuerotteluhallinto Nelson Mandelaa, joka niin ikään kruunattiin valtaannousunsa jälkeen Nobelilla.
Beginin, Arafatin ja Mandelan elämänpolut kuvaavat, miten häilyviä ja poliittisilla arvolatauksilla varustettuja käsitteitä terroristi, terrorismi ja terroristijärjestö ovat.
”Yhden terroristi on toisen vapaustaistelija” -ajatus yleistyi, kun Euroopan siirtomaavallat määrittelivät toisen maailmansodan jälkeen terroristeiksi minkä tahansa niitä vastaan ja alueensa itsemääräämisoikeuden puolesta toimineen vastarintaliikkeen.
Nämä taas ottivat periaatteekseen, että ulkomaista alistamista vastaan oli oikeus käyttää kaikkia keinoja.
”Vallankumouksellisen ja terroristin ero on taistelun syissä. Ketään, joka toimii oikeudenmukaisen asian puolesta ja taistelee vapauttaakseen maansa valloittajilta, ei voi kutsua terroristiksi”, perusteli Arafat puheessaan YK:n yleiskokoukselle marraskuussa 1974.
Oli terrorismi oikeutettua tai ei, sen nimissä kylvetään nykyisin enemmän kuolemaa, tuhoa, kauhua ja epävarmuutta kuin koskaan aiemmin.
Maailmassa tehdään joka päivä yli 30 terrori-iskua, joissa kuolee 80 ihmistä. Näin Global Terrorism Databasen (GTD) luvut osoittavat.
Marylandin yliopiston yhteydessä toimiva GTD on terrorismista tehtävien tilastojen ja indeksien päälähde. Se kirjasi vuonna 2015 kaikkiaan 12 089 terrori-iskua. Niitä teki 274 terroristijärjestöä 92 valtiossa. Iskuissa kuoli 29 376 ihmistä ja loukkaantui yli 40 000 ihmistä.
Kaikkiaan tällä vuosituhannella on tehty vuoden 2015 loppuun mennessä yli 72 000 terrori-iskua, jotka ovat vaatineet noin 170 000 uhria
GTD:n aineisto osoittaa, että terroritekojen määrä ja tuhovoima ovat kasvaneet selvästi vuodesta 1970, jolloin sen tutkijat alkoivat kattavasti ja järjestelmällisesti tilastoida niitä.
Terrori-iskujen uhrien määrä oli vuonna 2015 yhdeksän kertaa suurempi kuin vuonna 2000.
Iskuissa kuolleiden ja loukkaantuneiden määrät kääntyivät vuonna 2004 eli Yhdysvaltain Irak-miehitystä seuranneena vuonna. Sitä ennen ne olivat pysyneet suunnilleen samalla tasolla 1980-luvulta asti.
Euroopassa kuoli 1970–1986 enemmän ihmisiä terrorismin uhreina kuin 2000–2016.
Uusi piikki ylöspäin on vuodelta 2007. Tuolloin aseellinen vastarinta Yhdysvaltain miehitysjoukkoja vastaan riehui Irakissa kiivaimmillaan.
Tuorein nousu on jyrkin. Se käynnistyi Syyrian sodan laajetessa vuonna 2012 ja Isisin alkaessa vallata alaa siellä ja Irakissa.
Samalla aikavälillä länsimainen mielikuva terroristeista on muuttunut itsemurha-iskuja ”meitä” vastaan ”meidän kaduillamme” tekeviksi äärimuslimeiksi.
Tilastot tukevat uhkakuvaa osittain. Kaikki neljä tappavinta terroristijärjestöä ovat ääri-islamilaisia: Isis (6 141 uhria vuonna 2015), sen länsiafrikkalainen liittolainen Boko Haram (5 478), Afganistanin Taliban (4 502) ja al-Qaida (1 620). Ne surmasivat toissa vuonna kolme neljästä terrorismin uhrista.
Toisaalta kaikista terrorismin uhreista 72 prosenttia koki kohtalonsa vain viidessä maassa: Irakissa, Afganistanissa, Nigeriassa, Syyriassa ja Pakistanissa.
Peräti 93 prosenttia 25 viime vuoden aikana tehdyistä terrori-iskuista on tehty maissa, joissa oma armeija ja turvallisuuspoliisi tappavat aseellisia ja poliittisia vastustajia ilman oikeudenkäyntiä. Niissä maissa kidutus sekä vangitseminen ilman oikeudenkäyntiä ovat yleisiä, muistuttaa terrorismin rakenteita yli 40 vuotta selvittänyt yhdysvaltalainen tutkimuslaitos Rand.
Uhka joutua iskun kohteeksi länsimaissa on siten yhä matalalla tasolla. Vuosina 2000–2015 terrori-iskuissa kuolleista vain 2,6 prosenttia eli 4 000 kuoli ”länsimaiksi” usein yleistetyissä kehittyneiden teollisuusmaiden järjestön OECD:n jäsenmaissa.
Näistä iskuista 70 prosenttia oli yksin toimineiden syrjäytyneiden tekoja. Vain yhdessä viidestä heidän teoistaan ääri-islamilaisuus oli määräävä tekijä. Lisäksi Euroopassa kuoli vuosina 1970–1986 enemmän ihmisiä terrorismin uhreina kuin vuosina 2000–2016.
© Paul McErlane / AP / LK
Tilastot ovat aina jälkijättöisiä ja suuntaa antavia eikä niistä ole lohtua, jos sattuu olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Painopisteet myös muuttuvat.
Ydinkysymys onkin, miten terroristijärjestöt ovat onnistuneet, jos niiden tavoitteita ja tekoja vertaa todellisiin saavutuksiin.
Huonosti, on Randin tutkijoiden johtopäätös. Tutkimuslaitos on eritellyt syitä, joiden takia yli neljänsadan terroristijärjestön toiminta on päättynyt vuoden 1968 jälkeen. Sen mukaan vain alle yksi kymmenestä on lopettanut siksi, että on saavuttanut tavoitteensa.
Tänä aikana terroristijärjestöillä ei ole ollut kykyä tuottaa sellaista väkivaltaa ja sekasortoa, joka pystyisi ravisuttamaan demokraattisen yhteiskuntajärjestelmän perusteita tai edes uhkaamaan niitä merkittävällä tavalla.
Tuskin kykyä on lähitulevaisuudessakaan.
Terrorismin riski ja vaikutukset pysyvät pieninä valtioissa, jotka kunnioittavat asukkaittensa oikeuksia, pitävät hyviä välejä naapureihinsa ja välttävät poliittista pakkovaltaa, tiivistää Rand.
Hysterian ja mediakohun alle jää se, että terroristit eivät yleensä pääse tavoitteisiinsa.
Äärioikeistolainen italialaisjärjestö Nuclei Armati Rivoluzionari surmasi Bolognan rautatieasemalla räjäyttämällään aikapommilla 85 ihmistä elokuussa 1980. Se on enemmän kuin Nizzan rantabulevardin kuorma-autoverilöylyssä heinäkuussa 2016 tai Brysselin pommi-iskuissa saman vuoden maaliskuussa.
Kuka muistaa italialaisterroristien tavoitteita?
Lähes yhtä vähän jälkiä ovat jättäneet heidän kanssaan samaan aikaan toimineet äärivasemmistolaiset Italian Punaiset Prikaatit ja Länsi-Saksan Punainen Armeijakunta eli Baader–Meinhof-liike, vaikka ne olivat eurooppalaisen kaupunkiterrorismin pahamaineisimpia ja pelätyimpiä ilmentymiä.
Ne jäivät historiaan Italian entisen pääministerin Aldo Moron ja saksalaisen teollisuusjohtajan Hans Martin Schleyerin murhilla, mutta niiden todellinen merkitys jäi mitättömäksi verrattuna niiden maineeseen.
Niiden ja useiden nykyistenkin ryhmittymien nousu mielikuvissa todellisia kykyjään paljon suuremmiksi johtuu terroristijärjestöjen perustavoitteesta.
Nimensä mukaisesti ne pyrkivät kohdentamaan iskunsa siten, että ne tuottavat mahdollisimman laajaa järjenkäytön ja maltin lamauttavaa pakokauhua, terroria.
Vasta vahva kauhun ilmapiiri luo edellytykset esitellä tehokkaasti terroristijärjestön sanomaa. Mitä jyrkemmin vallanpitäjät ja julkisuus tuomitsevat ja demonisoivat ne, sitä vahvemmiksi ne mielikuvissa käyvät. Hysterian ja mediakohun alle pyyhkiytyy se, että todelliset tulokset ovat sittenkin vaatimattomia.
Kauhun teatteria ohjaavien ei tarvitse aina edes pyrkiä tappamaan herättääkseen huomiota. Esimerkiksi Korsikan vapautusrintaman FNLC:n vuosina 2000–2012 tekemissä 116 pommi-iskussa kuoli vain yksi ihminen.
Myös baskialueiden itsehallintoa ajavan ETA:n tapoihin on kuulunut varoittaa teoistaan etukäteen siviiliuhrien välttämiseksi.
Huomio ei silti ole yhtä kuin tulos. Pysyviä vaikutuksia ovat saaneet aikaan lähinnä vain ne ryhmittymät, jotka ovat liittyneet mukaan tai sulauttaneet toimintansa lailliseen poliittiseen toimintaan ja rauhanprosessiin.
Näin on menetellyt 43 prosenttia Randin tutkimista toimintansa lopettaneista terroristijärjestöistä. Niistä suuri osa kuului ”yhden terroristi on toisen vapaustaistelija” -ryhmittymiin, joiden leimaaminen terroristeiksi oli alun alkaenkin poliittinen tulkinta.
Näkyvimpiä niistä ovat Etelä-Afrikan valkoista rotuerotteluhallintoa vastaan toiminut Afrikan kansalliskongressi ANC, Pohjois-Irlannin brittivallan purkamista ja katolisen kansanosan tasaveroista asemaa ajanut Irlannin tasavaltalaisarmeija IRA sekä Palestiinan vapautusjärjestö PLO.
Niistä selvimmin tavoitteensa on saavuttanut ANC. Se toteutti täydellisen muodonmuutoksen lainsuojattomasta terroristijärjestöstä Etelä-Afrikan valtapuolueeksi. Ryhmä on hallinnut maata siitä lähtien kun Etelä-Afrikka vuonna 1994 täysin ANC:n tavoitteiden mukaisesti purki rotuerottelujärjestelmän ja siirtyi enemmistövaltaan.
IRA ja PLO sen sijaan eivät ole yltäneet kaikkiin tavoitteisiinsa. Ne ovat kuitenkin vakiinnuttaneet keskeisen asemansa vallankäyttäjinä. Asemansa avulla ne pyrkivät edistämään päämääriään: IRA Pohjois-Irlannin laajempaa itsehallintoa suhteessa Britanniaan, PLO itsenäistä palestiinalaisvaltiota Israelin miehittämille alueille.
Uusin tähän puolitien ryhmään liittynyt järjestö on Kolumbian vasemmistolainen sissiliike Farc. Kolumbian hallitus solmi sen kanssa syyskuussa 2016 rauhansopimuksen yli 50 vuotta jatkuneen tuhoisan sisällissodan päättämiseksi. Aseistariisunnan ja rauhanomaiseen poliittiseen toimintaan siirtymisen edellytyksiksi Farc vaati ja sai takeet päätavoitteisiinsa kuuluvasta laajasta maauudistuksesta.
Myös Espanjan ja Ranskan baskialueiden itsemääräämisoikeutta ajava ETA näyttää ainakin kokeilevan tätä tietä. Vuonna 1968 pommi-iskut ja salamurhat pääasiassa Espanjassa aloittanut ETA ilmoitti 17.4. luopuneensa kaikista aseistaan ja räjähteistään ja hajottavansa välittömästi sotilaallisen siipensä. Kuinka päätös pysyy, riippuu paljon siitä, miten Espanjan hallitus ottaa ETA:n mukaan poliittiseen toimintaan.
Gazan aluetta hallitseva palestiinalaisjärjestö Hamas horjuu yhä välitilassa. Se on omalla alueellaan enemmistön valtaan äänestämä poliittinen puolue, mutta ei ole luopunut iskemästä pommein tai ohjuksin israelilaisiin siviilikohteisiin tai tavoitteestaan tuhota Israelin valtio.
Hamasin tavoin toimii myös Libanonin šiiamuslimien Hizbollah-järjestö. Se jatkaa aseellisia iskuja Israelia vastaan, vaikka on noussut kotimaansa parlamentissa merkittäväksi poliittiseksi puolueeksi ja sen syntysyy eli Israelin suorittama Libanonin-miehitys 1980-luvulla on lakannut.
© AP / LK
Terroristijärjestöjen vetäminen poliittisiin neuvotteluihin, joissa niiden vaatimuksia kuunnellaan, näyttää joka tapauksesssa olevan tehokkaampi tapa vähentää väkivaltaa kuin suora sotilaallinen toiminta.
Britannian armeija ei onnistunut siinä Pohjois-Irlannissa eikä Palestiinassa, eikä Yhdysvallat Irakissa tai Afganistanissa.
Eivätkä juuri muutkaan, Rand varoittaa. Sen tutkimista terroristijärjestöistä vain seitsemän prosenttia oli lopettanut toimintansa armeijan toimien takia.
Pitäisikö siis myös Isis, al-Qaida, Taliban, Boko Haram tai Somalian ääri-islamilainen al-Shabaab sittenkin kutsua neuvottelupöytiin?
Tylymmälläkin tiellä on houkutuksensa. Noin 40 prosenttia Randin tutkimista järjestöistä lopetti, koska turvallisuus- ja tiedusteluviranomaiset olivat surmanneet tai vanginneet niiden keskeiset johtajat.
Yhdysvaltain johtamat liittoumat sekä paikalliset vallanpitäjät käyttävät sodankäynnin lisäksi myös näitä keinoja vaarallisimpia ääri-islamilaisia järjestöjä vastaan.
Rand on kuitenkin havainnut, että varsinkin uskonnollisten terroristijärjestöjen toiminnan tukahduttaminen kestää kauemmin kuin muiden.
Toisaalta ne myös saavuttavat vielä muitakin harvemmin tavoitteensa.
Isis häädetään todennäköisesti pian viimeisistä merkittävistä kaupunkikeskuksistaan. Se on kuitenkin jo nyt muuttanut peruskäsityksiä terroristijärjestön rakenteesta ja toiminnasta.
Aiemmin sissi- tai vapautusliikkeen ja terroristijärjestön peruserona on pidetty sitä, että sissit tekevät hyökkäyksiä sotilaskohteisiin, käyvät rintamataisteluja ja valtaavat tukialueita, joille pystyttävät hallintonsa.
Enää jakoperuste ei päde – ellei Isis sittenkin ole vapautusliike, vaikkakin poikkeuksellisen raaka ja väkivaltainen. Joka tapauksessa se on jo nyt saanut matkijoita, jotka myös janoavat ideologiansa todisteeksi kalifaattia tai provinssia.
Isis itse joutuu maa-alueensa menetettyään palaamaan samalle viivalle entisen isoveljensä al-Qaidan kanssa kilpailemaan kannattajista. Sen tavoitteet eivät täyty, mutta vastarinta jää kytemään ja kyky tuottaa kauhua säilyy.