Syyria: Kansainvälinen yhteisö ei halua puuttua verilöylyihin

Bashar al-Assad
Teksti
Hannu Pesonen
Syyria
Missä YK? Mielenosoittajien viesti Homsista kulki maailmalle kännykkäkameralla, sillä hallitus pyrkii estämään ulkomaisten tiedotusvälineiden pääsyn Syyriaan. Kuva AP / Lehtikuva.

Syyrian armeijalla on 5 000 panssarivaunua ja saman verran panssaroituja miehistönkuljetusvaunuja. Ne on pääosin sijoitettu vastaamaan Israelin uhkaan. Se on ollut Syyrian maanpuolustusopin ydin niin kauan kuin maat ovat olleet sotatilassa eli Israelin itsenäistymissodasta 1948 asti.

Nyt tankit ajavat ympäri Syyriaa omia kaupunkeja saartaen, tykinputket kansalaisia kohti. Presidentti Bashar al-Assadin hallinto on surmannut kohta kaksi kuukautta jatkuneen mielenosoitusaallon aikana yli 800 ihmistä, valtaosan heistä ampumalla. Noin 10 000 on pidätetty.

Turvallisuusjoukkojen toimet mielenilmausten tukahduttamiseksi raaistuvat sitä mukaa kuin ne laajenevat.

Presidentti al-Assad toistaa yksivakaisesti muiden Lähi-idän yksinvaltiaiden eleitä: kansannousun alussa luvataan näennäisiä pikkumyönnytyksiä mutta jatketaan mielenosoittajien pidätyksiä ja kovakouraista kohtelua. Kun kansalaiset eivät taivu, annetaan käsky ampua kovilla kohti ”ulkomaisten juonittelijoiden ohjailemia terroristeja ja rikollisia”.

Al-Assadin toiminta on räikeä ihmisoikeusloukkaus, mutta diktaattorin näkökulmasta looginen. Hänen on ”pakko” puolustaa yli 40 vuotta vallassa ollutta perhedynastiaa, jonka asemaa kansanvallan kasvu nopeasti murentaisi.

Lisäksi Libyan esimerkki osoittaa, että diktaattori voi taipumattomuudellaan voittaa lisäaikaa ja ehkä nujertaakin vastarinnan. Muammar Gaddafin tyly tapa kieltäytyä kuulemasta vaatimuksia kansanvallan kasvattamisesta on jo jäädyttänyt arabimaiden kevään takatalveksi.

Eikä Syyria ole Libya. Viestit ulkomaailmasta antavat al-Assadin hallinnolle vahvoja viitteitä, ettei Yhdysvalloilla, Natolla, EU-mailla tai YK:lla ole halua, kykyä eikä voimia puuttua Syyrian tapahtumiin aseellisesti.

Niillä on kädet täynnä kehnosti eteneviä kriisinhallintaoperaatioita, joista tuorein, Libya, on osoittautunut juuri niin hankalaksi pattitilanteeksi kuin saattoi pelätä (SK 12/2011).

Monimutkaisia riskejä

Syyrian tilanteeseen puuttuminen sisältää vieläpä Libyaa paljon monimutkaisempia ja vaarallisempia riskejä.

Osallistujat vedettäisiin vääjäämättä syvälle Israelin ja Syyrian välillä jomottavaan kylmään sotaan, ikuisesti räjähdysherkkään Libanoniin, jossa Syyria jatkaa kummisetänä, sekä yhä jyrkempään vastakkainasetteluun Syyrian perinteisen yhteistyökumppanin Iranin kanssa.

Syyrian johto voi kiristää kansainvälistä yhteisöä myös sillä, että se on Lähi-idän rauhanratkaisun avainpelureita.

Pelkästään Syyrian toimet tuomitsevan YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman laatiminenkin on vaikeaa. Pysyvistä jäsenmaista Venäjä ja Kiina eivät halua olla mukana missään, mikä avaa valtuutuksen uusille Libyan-vastatoimien kaltaisille toimille.

Yhdysvaltain ja EU:n keinoksi jää asettaa taloudellisia täsmäpakotteita ja matkustuskieltoja. Ne eivät hillitse väkivallan käyttöä tai sen laajentamista.

Niin kauan kuin kansainvälisen yhteisön haluttomuus jatkuu, al-Assadin lähipiiri laskee saaneensa valtakirjan jatkaa kansalaistensa tappamista. Baniasin ja Daraan kaltaisten kaupunkien saartaminen tankein ja tarkka-ampujin sekä niiden sähkön, veden ja tietoliikenneyhteyksien katkaiseminen kertoo, että hallinto on jo sodassa kansalaisiaan vastaan.

Myös mielenosoittajien panokset ovat koventuneet. Kansanvallan lisäämisen sijaan valtaosa heistä vaatii al-Assadin hallinnon syrjäyttämistä.

Kansannousulla ei ole yhtenäistä keskusjohtoa, mutta sen kannustajiin on liittynyt äskettäin myös Muslimiveljeskunta, jolla ei ole ollut sanansijaa maallisesti hallitussa, muodollisesti arabisosialistisessa Syyriassa.

Kun Muslimiveljeskunta viimeksi yritti ottaa osaa Syyrian sisäpolitiikkaan, Basharin isä Hafez al-Assad teurastutti 20 000-40 000 sen kannattajaa Haman verilöylyssä 1982.

Veriteon suunnittelijoita ja toteuttajia on yhä asevoimissa, turvallisuuskoneistossa ja valtionhallinnossa, jotka al-Assad on täyttänyt sukulaisillaan ja uskontokuntansa alaviitti-muslimien edustajilla. Syyrian kamppailusta on tulossa kivulias ja pitkä.

Isänsä poika

Kun Bashar al-Assad vuonna 2000 peri vallan isältään, hän pääsi aikakauslehtien kansikuviin esimerkkinä länsimaissa opiskelleesta, uuden ajan valistuneesta arabijohtajasta.

Tosiasiassa hän on ollut täysiverinen isänsä poika, joka on hallinnut Syyriaa turvallisuusjoukkojen tuella yhtä kovakätisesti kuin tämäkin. Assad haki länsimaista ennen kaikkea taidon lukea läntisten poliitikkojen ja yhteiskuntien arvomaailmaa sekä kyvyn toimia näiden kanssa, kun edut menevät ristiin.

Al-Assad on jatkanut yhteistyötä Iranin kanssa sekä tukea Israelin pahimmille vastustajille, Libanonin šiiamuslimien poliittiselle taistelujärjestölle Hizbollahille sekä Gazaa hallitsevalle Hamasille.

Syyria itse on pysynyt päällisin puolin vakaana ja rauhallisena, koska kaikki mielenilmaukset on tukahdutettu armottomasti.

Aiheesta lisää
Uudistaja vai rautanyrkki? Bashar al-Assadista ei pitänyt tulla Syyrian presidenttiä (Suomenkuvalehti.fi 12.5.2011)