Sotilaan tarina: Kyle Bohrnsenin elämä ja kuolema
Philipsburg, Montana. Asukasluku 914. Kuvat Kaisa Rautaheimo.
Valkoinen Ford kääntyi pihatielle. Äiti näki ohjauspyörän takana sotilaan vihreässä palveluspuvussa. Hän tiesi, että hänen poikansa oli kuollut.
Hän avasi oven ennen kuin miehet ehtivät koputtaa.
”Oletteko rouva Lisa Bohrnsen, korpraali Kyle Geoffrey Bohrnsenin äiti?”
Hän nyökkäsi jäykästi.
”Armeijaministeri on pyytänyt minua välittämään syvimmät pahoittelunsa, että poikanne on tänään 10. huhtikuuta kaatunut Irakissa.”
Sanat olivat virallisesta kaavasta, ne oli lausuttu tämän sodan aikana tuhansia kertoja.
Äiti kuunteli ääneti. Hänen takanaan portailla hänen 19-vuotias tyttärensä seisoi jähmettyneenä.
”Ministeri esittää surunvalittelunsa teille ja perheellenne murheellisen menetyksenne johdosta.”
Äiti tiesi, että hänen pitäisi pyytää miehet sisään – istuttaa heidät sohvalle, tarjota heille kahvia.
Hän ei halunnut liikahtaa portailta.
”Rouva, voimmeko auttaa jotenkin?”
Äiti veti henkeä.
Ilta oli keväinen: tähtitaivas, leuto tuuli, tutun puron solina.
Lisa Bohrnsen on järjestänyt muistosillan, muistolaatan ja muistorannekkeet.
***
En koskaan tavannut Kyle Bohrnsenia. Mutta näin hänen kuolevan.
Hänet tuotiin Bagdadin amerikkalaiseen sotasairaalaan auringon laskiessa 10. huhtikuuta 2007. Hän oli ollut Humveen ratissa, kun tienvarsipommi oli räjähtänyt partioauton alla.
Nuorimies makasi takapenkillä tajuttomana. Hän oli iso, ja panssaroidun auton oviaukko oli ahdas. Sairaanhoitajat yrittivät kiskoa häntä ulos. Paarit kaatuivat. Hänen likaiset toverinsa itkivät raivosta.
Juoksin hoitajien perässä ensiapupoliklinikan ovesta. Sotilas nostettiin hoitopöydälle. Hänen saappaidensa nauhat katkottiin saksilla. Hänen paljas yläruumiinsa oli kelmeä.
En nähnyt hänen kasvojaan. Plasmapussit, letkut, johdot ja huiskivat kädet peittivät näkyvyyden.
Roteva hoitaja aloitti elvytyksen. Tatuoidut käsivarret liikkuivat rytmikkäästi. Hetken kuluttua vaihdettiin vuoroa.
En tiennyt, mihin sotilasta oli osunut. Kaikki raajat olivat tallella. Mutta hänen altaan valui verta lattialle.
Hoitaja pyyhkäisi kämmenselällä otsaansa. Maastopukuinen sotilaspastori astui huoneeseen.
***
Philipsburg on pieni kaupunki suurten vuorten juurella.
Etelässä kohoavat Montanan lumihuiput. Pohjoisessa kaartaa highway kohti Kanadaa. Idässä, metsäisillä kukkuloilla, ovat suljetut hopeakaivokset.
Pääkatu on suora. Hotelli, postitoimisto, matkamuistokauppoja, kolme kapakkaa.
Piirikunnan ainoa liikennevalo vilkuttaa punaista. Lyhtypylväissä liehuvat tähtiliput.
Autot ovat järeitä. Miehillä on lippalakit. Asukkaita on 914.
Bohrnsenin perheen musta Dodge pickup pysähtyy yskähtäen kahvilan eteen.
Äiti, isä ja tytär.
Kättelemme.
Kyle Bohrnsenin kuolemasta on tänään kulunut 194 päivää.
Ihminen, joka ei ole koskaan menettänyt läheistään, kuvittelee surun puolessa vuodessa jo laantuvan.
Nähdessäni heidät ymmärrän erehtyneeni.
Istuudun heitä vastapäätä. Pakotan itseni katsomaan heitä silmiin.
Olen harjoitellut tapaamista mielessäni. Silti sanat kuulostavat kömpelöiltä.
”Haluaisitteko, että kerron, kuinka poikanne kuoli?”
Lisa Bohrnsen nyökkää. Tytär Danielle katsoo muualle.
Geoff Bohrnsenin ääni on tukahtunut.
”Tiedämme mikä häneen osui, emme muuta.”
Kahvilassa on hiljaista.
”He toivat hänet takaportista”, aloitan.
Danielle Bohrnsen ja veljen viimeinen video.
***
Tila on laaksossa kahvinruskeiden kukkuloiden välissä. Kaksituhatta hehtaaria, viisisataa päätä karjaa. Hiekkatien molemmin puolin sorkka-aita. Tilukset halkaisee kirkasvetinen puro.
Talo on valkoinen. Pihassa on lippu. Ovella vastassa kaksi koiraa.
Talossa asuu neljä ihmistä – kolme elävää ja yksi kuollut.
Olohuoneen seinät on koristeltu valokuvilla. Kyle vauvakylvyssä. Kyle moottorikelkkailee. Kyle ja kalansaalis.
Pöydällä on Kylen metsästysjousi. Makuuhuoneen seinältä tuijottaa uroshirven pää.
Sängyn alla on kaksi M4-karbiinia ja kiikaritähtäimellä varustettu Remington-kivääri.
Isä nostaa asetta ylpeänä.
”Kylen silmäterä.”
Tien toisella puolella, portin takana, nököttää sininen parakki. Siellä Kyle asui.
Olohuoneen seinän täyttää tähtilippu.
Pöydällä on cd, johon on tekstattu säntillisin tikkukirjaimin: ”iPod mix.”
Kyle piti mustasta metallista, sisko sanoo.
”Mutta myös Johnny Cashistä”, isä murahtaa.
Eteisen hyllyssä ovat mutaiset patikkakengät, kokoa 48.
Makuuhuoneessa seisoo tammipuinen asekaappi. Kyle teki sen käsityötunnilla lukion viimeisellä luokalla.
Kaappi on kaunis. Pinta on petsattu huolellisesti. Kulmissa on pikkutarkat lohenpyrstösalvokset.
Kyle ei ollut kirjamiehiä. Mutta hän osasi rakentaa.
Takahuoneessa ovat laukut. Niissä on omaisuus, joka palautettiin perheelle, kun Kyle kaatui. Pyyhkeitä, alusvaatteita, kello ilman ranneketta.
Toukokuussa, kuukausi kuoleman jälkeen, posti toi viimeiset tavarat. Niiden joukossa oli kameran muistikortti.
Kyle ei ollut ehtinyt sensuroida otoksiaan kotiväkeä varten. Kuvissa on palaneita poliisiautoja, monttu asvaltissa, repaleinen irakilainen yläruumis.
Bohrnsenien pihassa liehuu erikoislippu asepalveluksessa kuolleen perheenjäsenen kunniaksi.
Kyle oli ulkoilmamies, he kertovat. Kyle rakasti metsästystä ja äidin lasagnea ja Amerikkaa.
Istumme olohuoneessa kahvimukit kädessä ja katsomme televisiosta huojuvaa, rakeista kuvaa.
Bagdadissa kuvatulla videolla vilahtaa pyöreäposkinen sotilas, jolla on tuuheat, mustat kulmakarvat.
Poika katsoo kameraan. Kasvoilla ei näy virnettä. Ilme on arvoituksellinen, melkein uhmakas.
***
Tilalta pohjoiseen, mailipylväs 14:n kohdalla, kulkee Rock Creekin yli vaatimaton silta.
Puolikuivassa uomassa liplattaa jäinen noro. Rapaisella penkalla douglasinkuuset vapisevat tuulessa.
Eräänä torstaina viime heinäkuussa Bohrnsenin perhe katseli vierestä, kun Montanan kuvernööri Brian Schweitzer nykäisi nauhasta ja muovipeitteen alta paljastui vihreä kyltti.
”Korpraali Kyle G. Bohrnsenin muistosilta”, taulussa luki.
Nimen alla olivat päivämäärät:
”16.2.1985-10.4.2007.”
Kun Kyle syntyi, Lisa Bohrnsen oli 22, saman ikäinen kuin Kyle oli kuollessaan.
Vauva painoi 3,8 kiloa. Päivä oli leuto.
Äidin ja pojan suhde oli maanläheinen. Karjatilallisen lapselle äiti oli emo, järjestelijä.
Kyle kutsui Lisaa äidiksi, ja Lisa kutsui Kylea pojaksi. Se oli Bohrnsenien tapa.
Äiti muistaa Kylen elämän lähes minuutilleen: juhlat, haaverit, ensimmäiset askeleet.
Mutta muistellessaan poikaansa hän ei itke.
Hän uskoo, että kohtalo ohjasi Kylen tielle kohti Bagdadia – että tämä hinta oli perheen maksettava vapaudesta.
Muistosilta oli äidin hanke. Hän hoiti puhelinsoitot, anomukset ja paperisodan. Hän sopi aikatauluista ja järjesti seremonian. Ja kun kaikki oli tehty, hän aloitti seuraavan työn.
Hän on teettänyt Kylen kunniaksi muistolaatan ja muistorannekkeen. Hän on kehystänyt valokuvia ja painattanut surunvalittelut kirjaksi.
Samaan aikaan hän on yrittänyt pitää koossa perheensä, joka on sulkeutunut kuin simpukka.
Hän on ollut kiireisempi kuin koskaan, mutta myös väsyneempi.
Valoisia päiviä ei ole ollut.
Mutta jotkut päivät ovat olleet parempia kuin toiset.
Aurinkoisena heinäkuun torstaina hän kuunteli Rock Creekin sillalla, kun kuvernööri ylisti hänen poikansa saavutuksia.
”Kyle antoi suurimman uhrin maansa ja osavaltionsa puolesta. On kunnia omistaa tämä silta hänen muistolleen.”
Se oli hyvä hetki.
Karjatilallinen Norman Bohrnsen kasvatti pojanpojasta työlleen jatkajaa.
***
Keltainen koulubussi. Pimeä maantie. Idässä, vuorten takana, aamun puna.
Joskus tähän aikaan saattaa nähdä suden jolkottavan kukkulanrinnettä bussin vieressä.
Mutta useimmiten kuljettajan seurana on vain asvaltin apea viiva.
Pysäkki on karjatilan portilla. Pikkupojilla on punaiset posket ja pipot silmillä. Kuljettaja tuntee jokaisen.
”Ammuitko sen hirven, Jimmy?”
”Joo.”
Pitkä, pölyinen suora. Rock Creek Roadin vasemmalla puolella on Bohrnsenien talo.
Tästä Kyle nousi kyytiin.
Pysäkillä piti olla 7.23. Matkaa kouluun oli 32 kilometriä.
Uninen seitsemänvuotias on helppo kuvitella käytäväpaikalle kaverinsa Carl Sandersin viereen.
Iso poika, päässä lippis, selässä reppu. Paperipussissa äidin pakkaamat eväät: sipsejä, maapähkinävoileipiä, pillimehu.
Ala-aste on mäellä kaupungin keskustassa. Vieressä on leikkipuisto, takana jalkapallokenttä. Bussista nousevia tervehtii satavuotias kellotorni.
Raskaat ovet, pitkä käytävä. Siinä hän varmaan maleksi välitunnilla.
Ehkä seinällä oli jo silloin oppilaiden tekstaamia iskulauseita, kuten: ”En aina ole paras, mutta voin tehdä parhaani.”
Hän istui luultavasti takarivissä.
Koulu ei maistunut. Ajatukset olivat muualla.
Aseet olivat aina läsnä. Hän sai syntymäpäivälahjaksi ensin leikkipyssyjä, sitten ilmakiväärin.
Seitsemänvuotiaana hän jo ampui kotipihalla maaoravia. Ensimmäisen hirvensä hän kaatoi 11-vuotiaana.
Lukiossa hänelle opetettiin historiantunnilla, että juuri aseilla oli rakennettu moderni Montana – että valkoinen mies oli tullut turkisten perässä ja hävittänyt intiaanit, että kaivoskaupungeissa riidat oli ratkottu reikäraudoilla, että kiväärein oli puolustettu omaisuutta ja pönkitetty ideologiaa ja valloitettu valtakuntia merten takana.
Voi olla, että sillä tunnilla hän nuokkui.
Mutta astuessaan aamuisin koulun ovesta hän ei voinut olla näkemättä muistolaattaa, joka oli kiinnitetty kunniapaikalle palkintokaapin viereen.
Taulussa oli sanat ”Ettemme unohtaisi” ja alla viisi tuntematonta nimeä: Wingfield Brown, Harold McDonel, Michael Duffy, John McDougal ja Thomas Parfitt.
Nämä Philipsburgin miehet, saman koulun poikia kaikki, oli ensimmäinen maailmansota vienyt.
Muistosillan avasi osavaltion kuvernööri.
***
Kyle oli ukin poika.
Ukki opetti Kylen ratsastamaan. Ukki opetti Kylelle, kuinka paalataan heinää. Ukki oli vieressä, kun Kyle ruokki vuosikkaita ja auttoi ensimmäisen kerran lehmää poikimaan.
Ukki teki Kylesta työnsä jatkajaa, mutta nyt tulevaisuus on hämärä. Ja ukki on vihainen.
Norman Bohrnsen on 80-vuotiaana yhä sitkeän näköinen cowboy. Hän on käynyt vain kansakoulun mutta lukee paljon, ja ajatus kulkee sähäkästi.
Hänen isänsä Henry Böhrnsen tuli Amerikkaan pojankoltiaisena 1898 Rendsburgista, Schleswig-Holsteinista, jossa suku viljeli maata.
Montanassa kielitaidoton Henry ajelehti hanttihommasta toiseen, kunnes päätyi työnjohtajaksi safiirikaivoksille.
Kun pörssiromahdus 1929 sysäsi Yhdysvallat lamaan, Henry menetti kaikki säästönsä, 7 000 dollaria.
Vastineeksi pankki tarjosi hänelle maapalaa Willow Creekin laaksosta läheltä Philipsburgia. Siitä tuli perheen ensimmäinen karjatila.
Henryllä oli kolme poikaa, Norman, Edward ja John. Norman ja Ed olivat 40-luvulla piirikunnan maineikkaimpia rodeoratsastajia. John joutui armeijaan ja soti Koreassa.
Vuonna 1951 Norman ja Ed ostivat vanhempiensa naapurista 110 000 dollarilla tilan ja alkoivat kasvattaa karjaa.
Paikka oli huonossa kunnossa ja velkaa piti lyhentää 25 vuotta, mutta vastoinkäymisistä huolimatta elämä asettui uomaansa.
Sitä tilaa Norman hoitaa yhä.
Hän on ikäisekseen vahva, mutta voimat eivät riitä ikuisesti.
Tilasta saa helposti kymmenen miljoonaa. Ehkä Geoff ja Lisa eivät pysty vastustamaan kiusausta hänen kuoltuaan. Philipsburgissakin perheranchit katoavat yksi toisensa jälkeenkorporaatioiden kitaan.
Jos Kyle eläisi, kaikki olisi toisin.
Kun eräänä koleana aamuna ajamme kuhmuisella pickupilla katsomaan Bohrnsenien lehmiä, ukki istuu hiljaa ratin takana.
Sitten sappi kiehahtaa.
”Pojanpoikani oli hieno nuorimies. George Bush on tapattanut tuhansia poikia sodassa, jonka itse aloitti. Ja minkä takia? Vapauden? Minkä vapauden?”
Hyytävä tuulenpuuska tempaisee pölyä vanhan miehen silmille.
”Olen lakannut uskomasta Jumalaan. En enää usko taivaaseen enkä helvettiin. Olemme vain yksi eläinlaji muiden joukossa, kuin dinosaurukset.”
Kyle Bohrnsen pelasi linjamiehenä koulun jalkapallojoukkueessa.
***
Hauta R5-45 on pitkän rivin keskellä. Vasta hiottu graniitti välkkyy auringossa. Paikka on niin hiljainen, että joskus aamuisin peurat pitävät kuolleille seuraa.
Poika on vertaistensa joukossa.
Oikealla on laivaston mies James McKoy, joka kuoli 85-vuotiaana 17. huhtikuuta, viikko Kylen jälkeen.
Vasemmalla lepää toinen ikämies, 86-vuotias maavoimien kersantti Herbert Rolfes.
Danielle asettaa kukat.
Hän on Bohrnsenin perheestä ainoa, jonka kasvoja väsymys ei varjosta.
Silti hänkin säpsähtää öisin hereille ja valvoo levottomana.
Hän ei muista, millaista unta näki. Ehkä hänet herätti ikävä. Kokemuksesta hän tietää, että uni ei enää tule.
Kun suruviesti oli huhtikuisena iltana saapunut Rock Creek Roadin taloon, Danielle pani pitkäkseen ja yritti nukahtaa.
Hän makasi selällään ja tuijotti kattoon.
Hän oli kahta kuukautta vaille ylioppilas. Hän ei jaksanut palata kouluun. Päästötodistuksen hän sai rehtorin armosta.
Elokuussa hän pääsi opiskelemaan Montanan yliopistoon Missoulaan.
Siellä, punatiilisessä asuntolassa, hän ajattelee öisin veljeään.
Ja sitä, mitä häneltä nyt odotetaan.
Miten perheen tilan käy, jos hän ei löydä aviomieheksi cowboyta?
Mitä Kyle tekisi?
Hän muistaa Kylesta ensimmäiseksi veljellisen höykytyksen.
Kun Kyle ja naapurin Carl halusivat mennä kahdestaan uimaan, he jättivät piipittävän pikkusiskon sidottuna olohuoneen lattialle.
Kun hän halusi viedä Kylen hevosen harjoittelemaan tynnyriratsastusta, Kyle pakotti hänet maksuksi hyppäämään kastelukanavaan.
Kyle alkoi ajaa itse kouluun 14-vuotiaana, mutta pikkusisko ei tietenkään päässyt kyytiin.
Eikä pikkusisko saanut lainata Kylen moottorikelkkaa – paitsi jos ulkona oli 20 astetta pakkasta.
Mutta sisko muistaa myös, kuinka Kyle jouluaattoisin nosti hänet olkapäilleen ja kuinka he yhdessä kiinnittivät tähden kuuseen.
Ja kuinka isoveli lukiossa veti vitsiniekkaa köniin, kun siskon autosta oli löytynyt mäyränraato.
Sitä luotettavaa kaveria hän seurasi bussissa jalkapallomatseihin, satoi tai paistoi.
Nyt sen pelipaita roikkuu muistoesineenä koulun aulassa ja se itse makaa silkkikukkien alla kalmistossa, jossa pitäisi olla vain vanhoja miehiä.
Tuuli nykii haudalle asetettua tähtilippua. Danielle suoristaa kukat.
Kylen kuoleman jälkeen hän on miettinyt suuria asioita: vapautta, velvollisuutta, isänmaata.
Hänen päätöksensä on kypsynyt hitaasti unettomina öinä.
Tammikuussa hän liittyy kansalliskaartiin. Ennen pitkää hän päätyy veljensä jalanjäljissä johonkin sotaan, mutta vanhemmat tukevat häntä sataprosenttisesti.
Carl Sandersin ystävät lähtivät sotaan.
***
Sodan käyneet kutsuvat sitä tuhannen mailin tuijotukseksi.
Katse on pistävä ja iloton. Silmät katsovat maailmaan, johon muilla ei ole pääsyä.
Irak teki Matt Mickelsonista miehen. Mutta ei ehkä sellaista kuin hän itse olisi toivonut.
Vanhoissa valokuvissa hymyilee vilkkaan näköinen poika, jolla on silmäkulmassa hilpeä pilke.
Sen hän menetti väistellessään 13 kuukautta tienvarsipommeja Bagdadin ja Mosulin välisellä valtatiellä.
Hän istuu pöydän takana olkapäät lysyssä. Lauseet ovat lyhyitä. Hän on suostunut tapaamiseen pelkästään kunnioituksesta Kyle Bohrnsenin perhettä kohtaan.
Hän tekee Kylen vanhaa työtä metsästysoppaana, mutta lähtö saattaa tulla pian. Armeija voi kutsua hänet uudelleen sotaan 13 kuukauden levon jälkeen.
”En halua lähteä”, hän sanoo häpeilemättä.
Matt oli Kylen paras kaveri.
He kävivät yhdessä jousimetsällä, pyysivät yhdessä taimenta ja tuunasivat yhdessä Ski-Dooitaan, kun lumi peitti Antilooppivuoret ja houkutus kaahaukseen alkoi kiihottaa mieltä.
Viikonloppuisin he jurnuttivat pickupeillaan kuoppaista kärrypolkua juomaan kaljaa mäennyppylälle, jonka ristivät paikallisen oluen mukaan Buschvuoreksi.
Siellä he puhuivat naisista ja autoista ja opiskelusta, enimmäkseen siitä, miten se ei maistunut.
Ja armeijasta.
Yhdessä he tekivät tutkimusmatkan kaupungin keskustaan Club-baariin, jonka perällä, tupakansavun tummentamalla paneeliseinällä, oli kuudessa pitkässä rivissä 157 valokuvaa.
Kuvissa oli hymyileviä nuorukaisia seitsemältä vuosikymmeneltä: asevoimissa palvelleita paikkakunnan poikia.
He tunnistivat tuttuja nimiä ja naureskelivat jäykille hymyille.
Mietteliäinä he tuijottivat kuvia, joihin oli liimattu punainen tähti, kaatuneen merkki.
”Joseph Henry ’Toby Joe’ Marlin, Pearl Harbor, 7.12.41.”
”Lester Paul ’Dyke’ Kerr, Korea 1950.”
Buschvuorella he kuuntelivat autoste-reoista heavymetalia ja nukahtivat pickupin lavalle bensakanisterit päänalusinaan.
He puhuivat rahasta mutta myös vakaumuksesta.
Koulussa suurin osa oppilaista uskoi, että Saddam Hussein oli ollut syypää World Trade Centerin tuhoon. Vaikka työttömyys oli kova, Philipsburg oli äänestänyt George Bushin kahdesti valtaan.
Kyle oli heistä idealistisempi. Mutta Mattista tuli ensimmäisenä sotilas.
Lukion viimeisellä luokalla hän ryhtyi juttusille koulussa vierailleen värvärin kanssa ja sai lupauksen 20 000 dollarin palkkiosta.
Se oli iso raha nuorelle miehelle, jolle Philipsburgilla ei ollut paljon muuta tarjottavaa kuin työttömyys.
Hän liittyi maavoimien reserviin juuri ennen valmistumistaan huhtikuussa 2004.
Irakissa taisteltiin verisesti. Sinkkiarkkuja rahdattiin kotiin sellaisista paikoista kuin Falluja ja Najaf. Tavallinen amerikkalainen ei vuotta aiemmin olisi osannut sijoittaa niitä edes oikeaan maanosaan.
Presidentti tarvitsi miehiä rintamalle. Mattin osasto määrättiin taisteluvalmiuteen.
Helmikuussa 2006, ollessaan peruskoulutuksessa, hän sai puhelun ystävältään.
Kyle oli juhlinut Carl Sandersin kanssa 21. syntymäpäiväänsä kaatamalla kurkkuunsa jägermeistereita, kunnes oli tullut aika kompuroida kotiin aamuyön pakkasessa.
Seuraavana päivänä maavoimien värväri oli tullut tapaamaan Bohrnsenin perhettä, ja Matt Mickelsonin paras kaveri oli aloittanut matkansa kohti Bagdadia.
Matt Mickelson palasi Irakista muuttuneena miehenä.
***
Kyle lähetettiin Irakiin lokakuussa 2006, pahimpaan mahdolliseen aikaan.
Hänen elämästään Bagdadissa tiedetään vähän, sillä kukaan ei ole kertomassa. Useimmat hänen asetovereistaan ovat edelleen sodassa.
Se tiedetään, että ennen partioreissuja hänellä oli tapana rauhoitella itseään hypistelemällä riipusta, jonka oli saanut vanhemmiltaan lähtölahjaksi.
Kun perhe sai korun takaisin, etupuolella ollut Pyhän Kristoforoksen kuva oli kulunut pois.
Hän tuli lomalle ennen joulua.
Isä muistaa hänestä kaksi asiaa. Hänelle oli kasvanut hauikset. Ja hän oli nähnyt pahoja asioita.
Niistä hän ei halunnut puhua.
”Kerron sitten kun palaan.”
Perhe järjesti grillijuhlat hänen kunniakseen. He söivät perunasalaattia ja valvoivat pikkutunneille, jolloin kaljatynnyri jäätyi pakkasessa.
He avasivat lahjat aatonaattoiltana. Kyle oli ostanut Daniellelle pienoiskiväärin. Se oli pikkusiskon ensimmäinen ase.
***
He pitivät yhteyttä puhelimella ja videolinkillä.
Kun Philipsburgissa oli aamu, Bagdadissa oli ilta. Kyle oli väsynyt ja lyhytsanainen.
Äiti oppi nopeasti, ettei sodassa oleva halua puhua sodasta vaan kotiasioista – tulevaisuudestaan.
Sähköpostit olivat ytimekkäitä:
”Moi perhe, lennettiin Black Hawkeilla ja se oli hiton hauskaa. Huoneissa on internet se on 50 dollaria kuussa, leiri on mieletön parasta ruokaa tähän mennessä.”
Ainoat maininnat sodasta löytyvät Mattin MySpace-nettisivuilta, jonne Kyle kävi jättämässä viestejä toisella puolella Irakia palvelleelle kaverilleen.
”Hey man, mitä sinne persläpeen kuuluu? Täällä samaa vanhaa paskaa. Aattelin vaan toivottaa hyvää ystävänpäivää, karju. Ja jos joku muu lukee tätä niin me ei olla hinttejä.”
Viimeinen viesti on kirjoitettu 6. maaliskuuta, vähän ennen kuin Kylen osasto aloitti partioinnin Bagdadin vaarallisimmalla
alueella.
”Siirrytään kohta FOB Falconiin. Ikävä mesta. Ollaan menetetty siellä paljon jätkiä. Joopa joo. Ota iisisti veli ja ole ihmisiks.”
***
Eräänä sumuisena aamuna patikoimme lumisen metsän läpi erämaajärvelle korkeaan solaan.
Geoff kipuaa sohjoista polkua pipo päässä ja koirat jaloissa, vyöllä pistooli karhujen varalta.
Kahden ja puolen kilometrin korkeudessa pilvet roikkuvat silmien edessä. Aarniometsä on äänetön.
Lumisen kumpareen takana on järvi, jota lehtikuuset ja kontortamännyt reunustavat. Tyynellä pinnalla natisee tuore jää.
Näillä vuorilla Kyle ja Geoff metsästivät. Kaksi isoa miestä, selässä reput, olalla Remingtonit. Poika, 190 senttiä ja 110 kiloa, oli vielä isääkin rotevampi.
Välillä he hörppivät kahvit kannonnokassa. Geoff sytytti sätkän. Politiikkaa puhuttiin harvoin.
Valokuvassa he poseeraavat teurastamansa hirven edessä kaljatölkit verisissä kourissaan.
Ilmeet ovat karskit, mutta asennoista huokuu tyytyväisyys. Miehet ovat elementissään, kahden kesken kaukana kaikesta.
Nyt, puoli vuotta poikansa kuoleman jälkeen, isä istuu puunrungolla ja lusikoi ääneti kenttämuonaa. Ruskettuneet kasvot ovat ilmeettömät, silmät sameat.
Hän ei voi katsoa vanhoja kuvia itkemättä. Countrymusiikin hän on joutunut hylkäämään liian hilpeänä. Hänen mielessään pyörivät muistolaatat, suruliput, sankarihaudat ja kunniakomppaniat.
Hän tietää, että ne ovat pelkkiä symboleita. Mutta ne lohduttavat häntä kuin turvariepu.
Hän puraisee suolakeksiä ja katsoo järvelle.
Vastarannalla häämöttää usvasta kallionkieleke, jolta Kyle ja muut nuoret kesäisin sukeltelivat järveen. Nuotiolla kypsyi vasta pyydetty harjus. Joku kaiversi puunrunkoon viestinsä jälkipolville:
”Skippy 07”
”Ben … Charity”
Jouluaattona, kun Kyle oli lähdössä takaisin Irakiin, Geoff sieppasi hänet lentokentällä tiukkaan syleilyyn.
”Pidähän pääsi alhaalla.”
Hän muistaa poikansa rutistuksen.
Ja pitkän, maastopukuisen hahmon astelemassa huolettomasti takaisin omaan maailmaansa.
***
Kyle soitti kotiin viimeisen kerran pääsiäissunnuntaina 8. huhtikuuta.
Kello oli Philipsburgissa 11, Bagdadissa yhdeksän illalla.
”Hei, äiti.”
”Hei, poika.”
***
Hänen loppunsa tuli ilman tuskanhuutoja.
Hän makasi liikkumatta edessäni hoitopöydällä. Sotilaspastori kumartui hänen puoleensa. Lääkäri lausui kuolinajan.
Käännyin kannoillani ja kävelin ulos huoneesta.
Viimeinen, mitä Kyle Bohrnsenista muistan, on ruumispussin kahina.
Mosulissa, 400 kilometrin päässä Bagdadista Matt Mickelson teki viimeistä kertaa lähtöä partioon.
Hänellä oli palveluksesta viikko jäljellä. Hän uskoi pääsevänsä Irakista elävänä.
Hän naputteli kotinumeron puhelimeensa ja odotti.
Hänen äitinsä vastasi itkien.
***
Lisa katsoi lastaan.
Hautaustoimistossa oli hiljaista. Ulkona oli harmaa huhtikuun päivä.
Arkun pääpuoli oli auki. Luojan kiitos, pommi ei ollut turmellut häntä.
Pojalla oli yllään vihreä univormunsa, huolellisesti silitetty.
Rintamuksessa olivat kunniamerkit, jotka hän oli saanut kuolemansa jälkeen: Pronssitähti ja Purppurasydän, urheudesta ja kärsimyksestä.
Äidin katse kulki kasvoihin.
Jälkeenpäin hän ei muistanut hetkestä paljoakaan.
Mutta hän muisti yhden yksityiskohdan.
Häntä hymyilytti.
Hänen pieni poikansa oli kasvattanut sodassa viikset.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 49/2007 sekä sen jälkeen Die Welt -lehdessä Saksassa.