SK Lesboksen pakolaissaarella: Tämä on ovi Eurooppaan, pian se on kiinni

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aluksi taivaanrannassa näkyy pieni musta piste.

Tuulen ujeltaessa nyppylä katoaa myrskyaaltojen väliin mutta pulpahtaa kohta takaisin horisonttiin kuin ongenkoho.

”Nyt se hävisi…”

”Nyt se on siellä taas…”

Rantakielekkeellä kiikarit kiertävät tähystäjältä toiselle.

”En näe mitään.”

”Tuolla, vasemmalla.”

Kymmenen silmäparia tuijottaa merelle, missä musta piste tanssii vaahtopäillä.

”Se kulkee pohjoiseen.”

Joku juoksee käynnistämään auton.

 

Jo kaukaa näkyy, että kumivene on pulassa. Matkustajia on liikaa, vene ui syvällä eikä perämoottorin tankoa pitelevällä tunnu olevan aavistustakaan, mihin keula pitäisi suunnata.

Kaiken lisäksi vene on täynnä naisia ja lapsia. Pelastusliivit lepattavat tuulessa. Joillakin on turvana pelkkä auton sisäkumi.

”Tännepäin!”

Rannalle kerääntyneet vapaaehtoiset – kreikkalaisia, saksalaisia, hollantilaisia – heiluttavat lakanoita ja vilkuttavat auton valoja, mutta vene jatkaa siksakkiaan.

”Sammuttakaa moottori!”

Hengenpelastajat kahlaavat tulijoita vastaan. Moottori yskäisee viimeisen kerran, kädet tarttuvat köyteen, vene pysähtyy.

”Älkää hypätkö laidoilta! Kaikki edestä maihin!”

Lapset kiljuvat hädissään, väkijoukko puskee eteenpäin. Vanha nainen työntää auttajalle vauvan, jonka iho sinertää uhkaavasti.

 

Rannalla viluiset saavat huovat, janoiset vettä, pelokkaat halauksen.

Pikkutytön yltä leikataan puhallettavat leikkiliivit, jotka on kiinnitetty kehoon askarteluteipillä. Liiveissä lukee suurin kirjaimin: EI VENEILYYN.

Pian lapsilla on tikkarit ja aikuisilla teetä. Joku painaa otsansa hiekkaan kännykkää puristaen.

”Jumala on suuri…”

Syrjemmällä nuori mies puhuu matalalla äänellä puhelua: ylitys onnistui, kukaan ei hukkunut, salakuljettajalle voi maksaa.

”Syyrialainen, irakilainen, syyrialainen”, kirjaa pakolaisjärjestön edustaja.

Väkijoukon laidalla vanha mies yrittää vapisevin käsin kiskoa märkiä sukkia jaloistaan.

Leuka painuu, lakin lipasta rapisee hiekkaa. Itku tulee käheänä puuskana.

 

Linja-auton ikkunasta saari näyttää paratiisilta: vehreitä kukkuloita, pieni valkoinen kaupunki, onnellisia ihmisiä arkiaskareissa.

Pakolaiset tuijottavat maisemaa. Kasvoille pyrkii epäuskoinen hymy. Oliko se siinä? Onnistuttiinko me?

Bussi ryömii läpi aamuruuhkan, ohittaa niemenkärkeä vartioivan linnoituksen, kääntyy sisämaahan ja alkaa kivuta ylös vuorenrinnettä.

Vasemmalla on tienviitta: Leiri.

Kaukana alhaalla siintää meri, edessä kohoavat oliivilehdot. Pilvien välistä pilkistää aamuaurinko.

Sitten bussi pysähtyy.

Teräsportti, piikkilanka-aita, vartiotorni. Betonimuurissa mustalla maalilla sudittu protesti: Kukaan ei ole laiton.

Bussissa kasvot liimautuvat ikkunoihin. Joku hymyilee vielä.

Poliisit avaavat portin, bussi peruuttaa sisään, jarrut suhahtavat.

Pakolaiset astuvat ulos. Väsyneitä silmiä, liian isoja pipoja, lapsilla pallotikkarit.

Kovaäänisistä kajahtavat ohjeet arabiaksi: ”Kerätkää tavaranne! Muodostakaa jono!”

 

Varhain aamulla rantatietä päristelee yksinäinen kuorma-auto.

Aina välillä kuormuri pysähtyy ja kuljettaja kömpii ulos. Harjaantunut katse löytää rannalta oranssin röykkiön, ja siivous voi alkaa.

Edellisenä yönä hylättyjä pelastusliivejä on jokaisessa poukamassa, jonne kumivenekansa on rantautunut.

Eikä vain pelastusliivejä vaan kaikkea muutakin, mitä merestä hoiperteleva ihminen sattuu taakseen jättämään: kenkiä, kaulaliinoja, pillifarkkuja, tuttipulloja, kellukkeita joita ei uskaltaisi antaa lapselle edes kahluualtaaseen.

Kun kaikki kasat on siivottu ja lava on täynnä, kuljettaja kääntää kuormurin nokan kohti pohjoisrannikkoa.

Tunnin matkan päässä nousee maantieltä mutainen kärrypolku, joka päättyy kukkulan huipulle.

Oranssi jätevuori näkyy jo kaukaa. Kansainvaelluksen hylkytavaraa on silmänkantamattomiin: pelastusliivejä, autonrenkaita, perämoottoreita, kokonaisia kalastuslaivoja joilla on turkkilaiset nimet.

Kuormuri puuskuttaa kaatopaikan reunalle. Kuljettaja hyppää ulos.

Yksi toisensa jälkeen liivit lentävät kasan päällimmäisiksi. Muuta muistoa ei edellisyön saapujista jää.

 

Joka aamu ennen kukonlaulua Giorgios Maurapidis käynnistää laivansa moottorin ja suuntaa keulan merelle.

Laiva on nimeltään Arkkienkeli Mikael. Oikeastaan se on pelkkä vene, väsynyt ja heiveröinen. Mutta vanhaa kalastajaa se on palvellut hyvin.

Giorgios kokee verkkonsa leppeässä kaakkoistuulessa. Joskus meri antaa vain mutaa ja kiviä. Nyt saaliiksi nousee turskaa ja hammasahventa.

Parhaita hetkiä ovat ne, jolloin aallot rauhoittuvat. Paikallisilla on tyynelle oma nimi: kalosyni, lempeys.

Mutta lempeyttä seuraa näillä vesillä aina julmuus: varoittamatta iskevä pohjoistuuli, ulvoen saapuva eteläpuhuri.

Sellaisina päivinä kalastajan työ muuttuu. Silloin hän nostaa merestä ihmisiä, eläviä ja kuolleita.

Pakolaiset ovat kulkeneet tätä reittiä niin kauan kuin Giorgios muistaa. Ensimmäiset irakilaisensa hän noukki aalloista vuonna 1996.

Silti mikään ei vedä vertoja viime vuodelle.

Jo yhdeksän kuukautta heitä on saapunut joka päivä milloin mitenkin: natisevilla troolareilla, ikälopuilla jahdeilla, omatekoisilla kumiveneillä joiden surkeat moottorit tukehtuvat 50 matkustajan painosta.

Syyrialaisia, irakilaisia, afgaaneja. Iranilaisia, pakistanilaisia, jemeniläisiä. Nuoria poikia Bangladeshistä, lapsiperheitä Ghanasta. Puoli maailmaa Giorgios Maurapidisin verkoissa.

Ja sitten ovat ne, jotka eivät selvinneet. Muistot, joista ei puhuta. Näyt, jotka tulevat uniin: pelastusrengasta hamuavat kädet, syvyyteen vajoavat kasvot.

Joskus Giorgioksen apuna on vävypoika Stratis Valiamos. Toista käsiparia tarvitaan, sillä aaltojen noustessa haaksirikkoisia on paljon.

Isot herrat Ateenassa ovat kaikessa viisaudessaan päättäneet ehdottaa Stratisille Nobelin rauhanpalkintoa pakolaisten pelastamisesta.

Arkkienkeli Mikaelin kannella, kalojen ja ruumiiden keskellä, asia tuntuu melko joutavalta.

 

Myrskypäivän jälkeen tuuli hiljenee, pilvet repeytyvät ja meren ylle syttyvät tähdet.

Ensimmäinen kumivene karahtaa hiekkaan heti keskiyön jälkeen. Viisikymmentä hölmistynyttä afgaania kahlaa maihin.

Pian veneitä on kaikkialla. Meri on tänään lempeä, se on huomattu vastarannalla. Satoja matkalaisia harhailee hietikolla onnesta itkuisina.

”Tulkki! Tarvitaan tulkkia!”

”Lisää huopia tänne!”

Vapaaehtoiset kiikuttavat lapsille myssyjä. Raskaana oleva nainen kiemurtelee synnytyskivuissa.

Pakolaisjärjestön bussi poimii tulokkaat ja siirtyy seuraavaan paikkaan.

Kun rannikkovartioston partioalus aamun valjetessa ilmestyy paikalle, ainakin tuhat ihmistä on ehtinyt maihin.

Kapteeni purkaa ärtymystään kurvaamalla täyttä vauhtia viimeisen kumiveneen vierestä. Ison laivan peräaalto töytäisee venettä, ja laidalla istunut mies tippuu mereen.

 

Ylhäällä vuorella pakolaisleiri paisuu. Sade painaa telttoja, ulosteet haisevat, oliivipuut vapisevat tuulessa.

Vähä vähältä toiveikkuus katoaa.

Rannalla otetussa selfiessä afgaaniperheen isällä on pikkutakki, äidillä luomiväriä, lapsilla tennarit. Nyt jäljellä ovat likaiset ryysyt ja kalpea masennus.

Eikä tylsyys edes ole pahinta, vaan voimattomuus: tunne, että ote omasta kohtalosta lipeää yhtä varmasti kuin vartiotornien valonheittimet syttyvät pimeän laskeutuessa.

Jos elämä vielä kumiveneessä oli joten kuten hallinnassa, on se nyt kokonaan sattuman käsissä, eikä sattuma ole maattoman ystävä.

Kukaan ei tiedä, kenet valitaan jatkoon, kuka pääsee pois saarelta, milloin saa ostaa lipun autolautalle ja eteenpäin Eurooppaan ja mikä siellä odottaa.

Kukaan ei ole laiton. Leirin betonimuuriin sudittu viesti suututtaa päivä päivältä yhä enemmän.

He kaikki ovat laittomia, siltä nyt tuntuu.

Pakistanilainen koodariopiskelija, jonka äidin gangsterit murhasivat. Syyrialainen hevikitaristi, joka teki kumivenematkan pummilla rahojen loputtua.

Jokainen, joka on passiaan puristaen heittäytynyt meren armoille ja kauhonut kengällä vettä puhjenneesta veneestä keskellä kaksimetristä aallokkoa.

 

Sunnuntaiaamuna saarelaisten vielä nukkuessa pieni puinen vene yrittää päästä salmen yli Turkista Kreikkaan.

Jotain tapahtuu matkalla, ja alus uppoaa.

Rannikkovartiosto kerää ruumiita merestä koko päivän. Hukkuneista kolmetoista on lapsia.

 

Hautausmaa on oliivilehdossa ruostuneen portin takana.

Aurinko leikkii valkoisilla hautakivillä. Naapurissa määkii lammaskatras.

Hautoja on 67, tuorein vain pari päivää vanha. Vieressä odottaa kaivinkone seuraavaa tehtävää.

Faizollahi Fariba, 9 vuotta.

Alo Ramadan, 3 vuotta.

Ahmad Shahd, 9 kuukautta.

Veneen upotessa pienimmät hukkuvat ensimmäisinä.

Agnostos vrefos, lukee hautakivessä. Tuntematon lapsi.

Kun ruumis löydetään merestä, se kuljetetaan kaupungin sairaalaan, missä kuolemansyyntutkija ottaa verestä dna-näytteen.

Jos vainaja on ollut vedessä pitkään, ainoa keino saada näyte on sahata pala reisiluusta. Useimmiten se ei ole vaikeaa. Lasten luut ovat ohuita.

Hautausmaalla ruumiin ottaa vastaan egyptiläinen kirjallisuuden opiskelija Mustafa Dawa, josta on olosuhteiden pakosta tullut saaren epävirallinen imaami.

Työmaakopissa on kumisaappaat, tuoksuöljyä ja kamferitikkuja. Mustafa pesee kuolleen ja käärii hänet puuvillaliinoihin.

Hauta on 160 senttimetriä syvä. Ruumis lasketaan varovasti oikealle kyljelleen kasvot kohti Mekkaa.

”Jumalan, Armeliaan Armahtajan nimeen…”

Lausuttuaan rukouksen Mustafa palaa työmaakopille ja polttaa hautausjätteet lintujen laulua kuunnellen.

 

Bussi hakee onnekkaat auringon laskiessa.

Matkalaukut ja Barbie-reput sullotaan lastiruumaan. Lapset pomppivat tasajalkaa. Aikuiset luovat viimeisen katseen vartiotorneihin.

Neljästätuhannesta leiriläisestä neljäsataa saa tänään lähteä. Kukaan ei ole varma, miksi juuri he.

Muut katsovat hiljaisina aidan takaa, kun bussi katoaa mutkan taakse.

Satamassa odottaa sinivalkoinen laiva. Rekat jyristävät jo sisään takaportista.

Poliisi ohjaa matkalaiset betoniporsaiden taakse, miehet ja naiset omiin jonoihinsa.

Kukaan ei sano mitään.

Poliisi kohottaa kätensä. Matkalaiset astuvat nostosillalle.

Sormet puristavat matkalippuja. Meri leiskuu verenpunaisena.

 

EU ja Turkki pääsivät 18. maaliskuuta sopimukseen, jonka mukaan esimerkiksi Lesbokselle tulevat turvapaikanhakijat palautetaan Turkkiin. Sopimuksen piti tulla voimaan sunnuntaina 20. maaliskuuta mutta Kreikka ilmoitti, että  sen toimeenpano ei onnistu niin nopeasti.