Sissien seksiorjana - Deborah Paul-Kabare auttaa nyt kohtalotovereitaan
Sissien raiskaama Deborah Paul-Kabare selvisi Kongosta Suomeen. Sitten hän palasi synnyinmaahansa.
Deborah Paul-Kabare, 34, vietti kaksi vuotta sissien vankina Itä-Kongossa. Kuva Marjo Tynkkynen.
Hän oli kaksitoistavuotias koulutyttö, kun hänet maattiin väkisin.
Se oli isä – tai niin hän luuli.
Sitten, kesken perheriidan, hän kuuli äidin sanovan, että isäksi kutsuttu mies ei ollut hänen oikea isänsä.
Deborah Paul-Kabare tunsi itsensä yksinäiseksi ja juurettomaksi. Hän oli syntynyt 1977 Kinshasassa Kongossa, lähtenyt kuusivuotiaana Sorotiin Ugandaan, päätynyt kahdeksanvuotiaana Ilorin kaupunkiin Kwaran osavaltioon Nigeriaan.
Pian äiti erosi isäpuolesta, ja Deborah muutti nigerialaisten ystävien luo. Jos käyn koulua, hän ajatteli, voin selviytyä, tulla joksikin.
Kwaran polyteknisen opiston ovet avautuivat. Opiskelu maksoi, jostain piti saada rahaa. Hän möi torilla keitettyjä munia. Oli päiviä, jolloin hän oli liian väsynyt raahautuakseen kouluun. Silti hän sinnitteli, valmistui taloushallinnon linjalta.
Salaisuus ei ollut jättänyt rauhaan.
”Jos et kerro isästäni”, hän sanoi äidilleen, ”en tule koskaan takaisin.”
Viimein äiti taipui.
Joulun alla 1998 he ylittivät Kongojokea. Keski-Afrikan valtasuonen pohjoisrannalla sijaitsi Kongon tasavallan pääkaupunki Brazzaville, vastakkaisella puolella Kongon demokraattisen tasavallan pääkaupunki Kinshasa. Siellä, kuhisevassa metropolissa, hän oli syntynyt.
Tuolloin Kongoa oli kutsuttu Zaireksi, jota oli johtanut leopardihattuinen Mobutu Sese Seko. Itsevaltainen johtaja oli varastanut maan vaurauden. Jättivaltio oli jätetty heitteille; tiet olivat kuluneet ajokelvottomiksi, puhelinverkot romahtaneet, postinkulku paikoin lakannut.
Kun 21-vuotias Deborah palasi äidin kanssa synnyinkaupunkiinsa, Mobuto oli kukistunut, ja maan nimi oli taas Kongo.
Hän katsoi lautalla miljoonakaupungin siluettia. Jossain siellä oli isä, ehkä.
Äiti ja tytär asettuivat tuttavien luo ja aloittivat etsinnän. Viikkojen jälkeen taksi pysähtyi lopulta Malukon esikaupunkialueelle.
Siellä heitä oli vastassa mies, joka oli pukeutunut perinteiseen afrikkalaiseen asuun. Äiti esitteli Deborahin: ”Tässä on tyttäresi.”
Hän halusi tietää kaiken isästään.
Yllätys: Paul Kabare oli syntynyt naapurimaa Ruandassa. Deborah tunnisti itsestään isän piirteet, leveän nenän ja litteän otsan.
Isän perhe oli tutseja. Belgian siirtomaavallan aikana tutsit olivat olleet vähemmistö, mutta he olivat hallinneet hutuja, toista alkuperäisväestöä. Kun Ruanda itsenäistyi 1962, hutut ottivat vallan. Tutseja vainottiin, Paulin vanhemmat surmattiin.
Poika tarttui kapinallisten aseisiin. Hän halusi kostaa. Silmittömän raivon vallassa kyliä tuhottiin, miehiä tapettiin, naisia raiskattiin. ”Emme olleet enää ihmisiä”, isä tunnusti tyttärelleen.
Nyt hän oli entinen sotilas, joka hankki elannon välittämällä kultaa Itä-Kongon kaivoksista. Mutta turvassa hän ei ollut – eikä Deborah.
Vähän aiemmin, loppukesästä 1998, oli alkanut sota. Kongon uusi johtaja Laurent Kabila oli kukistanut Mobutun Ruandan ja Ugandan avulla. Kun hän oli vaatinut naapureita vetämään joukkonsa Kongosta, ystävät olivat kääntyneet vihollisiksi.
Sodan taustalla kyti etninen jännite. Kongo tuki maan itäosiin paenneita äärihutuja, jotka olivat osallistuneet tutsien joukkomurhaan Ruandassa vuonna 1994. Ruanda aseisti Kabilaa vastustavia tutsikapinallisia.
Deborahin isä oli merkitty mies Kinshasassa, sillä hän oli ruandalainen tutsi. Paul Kabare oli nyt Gautier, ja myös tytär sai uuden sukunimen. Ikivanhaa tutsinimeä oli uskaliasta käyttää.
Elämä Kinshasassa oli kuin suljetussa pullossa. Pimeällä nuori nainen ei voinut kulkea yksin ulkona, eikä Deborah ymmärtänyt ranskaa, virallista kieltä. Syksyllä 1999 äiti sairastui ja kuoli.
Alkuvuonna 2001 isä päätti häipyä levottomasta pääkaupungista. Hän vetosi tyttäreen: palaa Nigeriaan, älä lähde Itä-Kongoon. Mutta Deborah piti päänsä. Hän halusi tutustua isän uuteen perheeseen. Vaimoja oli kaksi ja heillä kahdeksan lasta.
Kinshasa loittoni, kun jokilaiva puski Kongojokea ylävirtaan. Deborah ja hänen isänsä kulkivat ikivanhaa reittiä. Sata vuotta sitten, Belgian kuningas Leopold II:n aikana, norsunluuta ja kumia oli riistetty ja rahdattu sademetsien kätköistä.
Paikallista väestöä oli alistettu asein, niin nytkin. Kongo oli jakautunut kolmeen osaan. Presidentti Kabilan armeija valvoi pääkaupungista käsin länttä ja etelää, ugandalaiset hallitsivat maan pohjoisia alueita, ruandalaiset itäisiä maakuntia.
Kun Deborah ja hänen isänsä saapuivat Siraron kylään Pohjois-Kivuun, asukkaat olivat varpaillaan. Itä-Kongon rajaseudulla huhuttiin julmuuksista ja pelättiin hyökkäyksiä.
Miehiä oli neljä. Mustat t-paidat, lippalakit, vain yhdellä sotilaspuvun housut. Aseet heillä oli, kalašnikovit, venäläiset sotilaskiväärit.
Deborahin sieppaus oli tapahtunut äkkiä. Mutta matka tuntemattomaan paikkaan kesti autolla päivän, tie oli töyssyinen.
Perillä hän näki talon. Se oli vuorattu savella ja katettu kuivilla lehdillä.
Hänet suljettiin sisälle.
Kun oli vessahätä, toimitettiin astia. Kun oli aika syödä, ruoka kannettiin eteen. Hän eli leivällä ja vedellä. Ruoka, joukossa papuja, oli niin pahaa, että sitä ei voinut niellä.
Talossa asui kaksi muuta naista. He puhuivat swahilia, kieltä jota hän ei ymmärtänyt.
Ainoa yhteys oli käsimerkit. Päivät, viikot, kuukaudet hämärtyivät. Päiväntasaajan aurinko hehkui zeniitissä. Kun yöt viilenivät, hänelle annettiin suojaksi pitkiä vaatteita.
Ulos ei päästetty. Laukauksia – jossain taisteltiin. Huutoja – joku oli ehkä tapettu.
Huoneessa ei ollut sänkyä, pöytää, tuolia, pesu-allasta. Ei mitään.
Lika pinttyi ihoon kiinni.
Öisin sotilaat tulivat. Heitä oli kaksi, kolme tai neljä. Usein eri miehiä. Joku seisoi talon ulkopuolella, vahdissa.
Ei ystävällistä sanaa, silmissä hullun kiilto. Miehet raiskasivat, vuorotellen. Kun he lähtivät, huoneeseen jäi kipu. Ja pelko. Olenko terve? Milloin minut tapetaan?
Hän rukoili ja rukoili.
Se oli ainoa mihin turvautua. Äiti oli opettanut hänet hartaaksi kristityksi.
Pian hän tajusi, että odotti vauvaa. Toinen talon naisista elehti, veti käden kurkun yli. Lapsi tarkoittaisi kuolemaa.
Deborah oli pakahtua kauhusta.
Hän oli lukossa. Vaikka selviytyisi ja lapsikin pelastuisi, mitään valoa ei ollut. Opinnot, kaikki minkä eteen hän oli nähnyt vaivaa, oli valunut hukkaan. Perhe, kaikki mistä oli haaveillut, oli mennyttä.
En ole enää nainen, hän ajatteli, en ihminen, en mitään.
Lapsi syntyi. Äiti katsoi sitä: viaton lapsi. Öisin sotilaat palasivat, niin kuin ennen.
Hän ei uskaltanut paeta. Entä jos ulkona olisi vartija? Ja minne hän juoksisi?
Tuli kevät 2003. Deborah vapautui yllättäen: isän ystävä oli löytänyt talon. Alkoi pakomatka halki Kongon, piilossa pick-upin lavalla. Isä oli käärinyt paperinipun väliin 220 dollaria.
Vihdoin raja, lautalla Kinshasasta Brazzavilleen, Kongon tasavaltaan. Hän oli turvassa – ja odotti toista lasta.
Kadulla partioivat nunnat ja lääkärit neuvoivat Deborahia lähtemään Suomeen. Loppukesästä 2004 hän saapui Helsinkiin. Minun on päästävä sairaalaan ja testeihin, hän hoki itselleen.
Hän ja lapset olivat terveitä.
Turvapaikka myönnettiin kolmessa kuukaudessa. Hän muutti Tampereelle: oma asunto, kaksi huonetta ja keittiö.
Deborah oli 27-vuotias. Hän ei halunnut tavata ketään. Hän pelkäsi yhä.
Sota Kongossa, ”Afrikan ensimmäinen maailmansota”, oli päättynyt keväällä 2003. Viitisen miljoonaa kuollutta, pääosin nälkään ja tauteihin menehtyneitä siviilejä. Enemmän kuin kertaakaan sitten toisen maailmansodan.
Itä-Kongon lumoavan vehreillä kukkoilla liikkuivat armeijat ja kapinalliset, jotka valvoivat alueen kaivoksia. Maaperän rikkaudet – kulta, tina, kupari, koltaani – olivat väkivallan polttoainetta. Sodan langat johtivat länsimaihin; mineraalit päätyivät lentokoneisiin, autoihin, kännyköihin.
Deborahilla ei ollut aavistustakaan, kenen puolesta hänet vanginneet asemiehet taistelivat. Olivatko he taikauskoisia mai mai -sissejä, jotka kuvittelivat raiskauksen suojaavan taisteluissa? Vai Ruandan hallitusta vastustavia äärihutuja? Vai Ugandasta operoivia kapinallisia?
Vaihtoehtoja, sissiryhmien outoja kirjainyhdistelmiä, oli paljon: AFDL, RCD, MLC, UPC, FLC, FDLR, ADF, LRA, CNDD.
Taistelevat joukot olivat kurittomia, nälkäisiä ja huonosti palkattuja. Kylistä ryöstettiin ruokaa, naisia kohdeltiin sotasaaliina.
Mutta raiskaukset levisivät poikkeuksellisen laajoiksi, järjestelmällisiksi, julmiksi.
Kaikki raiskasivat, armeijat ja kapinallisjoukot.
Ihmisoikeusjärjestöt ja kansainvälinen media alkoivat puhua ”raiskausepidemiasta”. Kongo oli ”maailman vaarallisin paikka naisille”, ”raiskausten pääkaupunki”. Seksuaalinen väkivalta oli osa sodan strategiaa, naisten ruumis luotiakin halvempi keino hallita siviilejä ja alueita.
Etelä-Kivuun Bukavun kaupunkiin virtasi runneltuja uhreja. Denis Mugwege, yksi harvoista kirurgeista, ei ollut uskoa silmiään. Hän näki tuskaisia, vuotavia naisia, joukkoraiskattuja naisia, asein ja kepein silvottuja naisia.
”Aseellisilla ryhmillä on oma allekirjoitus”, hän kertoi yhdysvaltalaiselle Washington Postille vuonna 2008. ”Se jälki on genitaaleissa.”
Kesällä 2008 Deborah palasi Itä-Kongoon.
Rajalla hän vaihtoi henkilöpaperit. Hän esiintyi ulkomaalaisena naisena, joka puhui vain englantia. Käsipuolessa oli yksivuotias Sara, uudessa kotimaassa solmitun avioliiton ensimmäinen lapsi.
Lääke poistaa kivun, hän tiesi, mutta ei paranna. Siksi hän oli päättänyt lähteä auttamaan saman kohtalon kokeneita naisia – ja itseään.
Deborah yritti selvittää, keitä tuntemattomat asemiehet olivat, entä naiset? Hän kulki sotilaiden suojaamana Itä-Kongossa, koetti tunnistaa paikkoja ja kasvoja. Mutta ei ketään, ei mitään tuttua.
Gomassa, Itä-Kongon suurimmassa kaupungissa, hän valokuvasi ja haastatteli raiskattuja naisia. Hän halusi tietää, mitä he olivat joutuneet kokemaan ja miksi.
Nuorin uhri oli ollut viisivuotias tyttö, vanhin iäkäs nainen. Naisia oli raiskattu aviomiesten silmien edessä, omia poikia oli pakotettu makaamaan äitejään. Raskaana olevia oli raiskattu, naiset kantoivat raiskauksista syntyneitä lapsia. Eräs mies oli pakotettu syömään sikiö, joka oli revitty vaimon auki viilletystä vatsasta. Sitten mies oli ammuttu.
Deborah järkyttyi. Hän lupasi naisille, että palaa takaisin.
Kesällä 2009 Deborah lensi Gomaan. Hän jakoi kahdelletoista naiselle ja viidelle lapselle käytettyjä vaatteita. Ja osti ruokaa, säkin riisiä, maissia, papuja.
Naiset olivat menettäneet kaiken. Kodin, terveyden, toimeentulon, itsekunnioituksen.
Miehet oli tapettu, tai he olivat hylänneet häväistyt vaimot.
Deborah kuunteli naisia. Puhetta, halauksia, kyyneliä, loputtomasti kyyneliä. Hän alkoi järjestää koulutusta, sillä ilman työtä heillä ei olisi tulevaisuutta. Naisten orpolapsille hän aikoi taata ilmaisen koulun.
Omista kokemuksistaan hän ei vielä kertonut naisille. Sen aika olisi myöhemmin.
Deborah oli palannut synnyinmaahansa, jonka rauha säröili. Ulkomaiset armeijat olivat poistuneet, mutta kapinallisjoukot olivat jääneet itäisiin ja pohjoisiin maakuntiin. Sissejä oli sulautettu Kongon armeijaan, huonoin seurauksin. Yksi pahimmista oli 14. prikaati, jonka sotilaat syyllistyivät raiskauksiin ja ryöstöihin.
Kongo oli kieltänyt lailla seksuaalisen väkivallan vuonna 2006. Mutta rangaistuksen pelko oli olematon. Kylissä, vaivalloisten taipaleiden takana, ei ollut sähköä, radiota eikä puhelinta.
Ei mitään millä varoittaa ja varautua hyökkäyksiin.
Vahvimman laki yllytti raakuuksiin.
Ani harva uhri jaksoi tai uskaltautui todistajaksi oikeuteen. Tuomiolle joutui rivisotilaita, heitäkin vain kourallinen.
Toivo virisi vuonna 2009. Ensimmäinen sissijohtaja joutui kansainväliseen rikostuomioistuimeen Haagiin. Thomas Lubangaa syytettiin satojen lapsisotilaiden värväämisestä. Kolme muuta kapinallisjohtajaa seurasi perässä, heitä odottivat syytteet sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Mutta likainen sota ei loppunut.
Kesällä 2010 kolme kapinallisryhmää tuhosi 13 kylää Walikalen alueella Itä-Kongossa. Neljässä päivässä raiskattiin 235 naista, 52 tyttöä, 13 miestä ja kolme poikaa, YK raportoi.
Rauhanturvaajilla oli tukikohta 30 kilometrin päässä. Heistä ei ollut apua siviileille.
YK:n MONUSCO-operaation maine oli tahriintuneet jo aiemmin. Kun itäisiin provinsseihin oli alkanut syntyä intialaisten näköisiä lapsia, paljastui että sinikypärät olivat ostaneet naisilta seksiä. Hinta oli vaihdellut kahdesta kananmunasta viiteen dollariin.
Heinäkuu 2011. Itä-Kongossa sadekausi on päättynyt, marraskuun presidentinvaalit lähestyvät. Ihmisoikeusjärjestöt vaativat YK:ta turvaamaan vaalirauhan ja suojaamaan siviilejä.
Kaukana Suomessa, Tampereen Satakunnankadulla, toimistohotellin oven väliin on jätetty henkari. Se on merkki siitä, että paikalla ollaan.
Deborah valmistelee lähtöä uudelle avustusmatkalle Gomaan. On kerätty vaatteita, kirjoja, leluja, polkupyöriä. Paikallinen kuljetusyrittäjä on lahjoittanut ilmaisen kontin, sen vuokra maksaisi tuhansia euroa.
”My God, olen niin kiitollinen siitä!”
Peittääkseen sukutaustansa Kongossa hän on taas vaihtamassa sukunimeä. Uusi nimi on Funmi Mupapa. Funmi tarkoittaa ”Jumala on antanut minulle onnellisuuden”.
Deborah näyttää mustavalkoista valokuvaa, ainoaa muistoaan Afrikasta.
Passikuvassa tapittaa nuori nainen. Vakava katse, lyhyet hiukset, suuret korvakorut. Kuva on ajalta, jolloin hänen isänsä hankki tyttärelleen Kinshasassa uuden henkilöllisyyden turvallisuuden takia.
Nyt 34-vuotiaalla Deborahilla on olkapäiden yli laskeutuvat hiukset. Hän on pukeutunut pinkkiin, moderniin afrikkalaisasuun, jonka olkaimia koristavat keltaiset ruusut.
Vaatteissa on toteutunut lapsuuden unelma: tulla joksikin, selviytyä.
Tampereella hän on opiskellut yrittäjäksi ja kehittynyt itseoppineeksi muotisuunnittelijaksi. Hänen perustamansa kansalaisjärjestö, Empowerment of African Women pyörii yrityksen nettikaupan tuotoin ja lahjoituksin.
”Teen tätä sydämelläni.”
Deborahin käsivarsilla tuhisee unta vuoden vanha Abraham. Äiti puhkeaa hymyyn.
Hänellä on viisi lasta. Tämä on viimeisin.
Isä Paul ei ole näkemässä lapsenlapsiaan eikä tyttärensä kutsumustyötä Gomassa.
Keväällä 2003, muutama viikko vapautumisensa jälkeen, Deborah sai viestin Brazzavilleen, Kongon tasavaltaan.
Hänen isänsä oli tapettu. Toinen hänen vaimoistaan oli raiskattu ja surmattu.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 31/2011.