Särkynyt unelma: Syrjään jäänyt keskiluokka on ymmällään presidentinvaalien alla
Kuka varasti Amerikan unelman?
General Motorsin ”unelma-autoja” vuonna 1956. Kuva Corbis / SKOY.
The New York Timesin veteraanireportteri ja tv-dokumentaristi Hedrick Smith vastaa tähän kysymykseen syyskuussa ilmestyneessä samannimisessä kirjassaan. Hän kirjoittaa samalla käynnissä olevien Yhdysvaltojen presidentinvaalien juonen. Kummatkin ehdokkaat panostavat keskiluokkaan, johon kuuluu puolet kansasta. Mutta se on supistunut viidenneksen, ja sen unelmat haudattu.
Unelmat ja toiveet ovat ohjanneet Yhdysvaltojen politiikkaa siitä saakka kun ”oikeus onnen tavoitteluun” kirjoitettiin sen itsenäisyysjulistukseen vuonna 1776. Muutos on maan geeneissä ja unelmat pysyvät politiikan välineinä. ”Minulla on unelma” julisti Martin Luther King johtaessaan 200 000 ihmisen mielenosoitusmarssia Washingtonissa vuonna 1963. King sai Nobelin palkinnon ja vuonna 1965 muutettiin Yhdysvaltojen vaalilainsäädäntö.
Vuoden 2008 vaaleissa Barack Obama julisti kampanjassaan toivon sanomaa. Untuvikko senaattori valittiin presidentiksi historian korkeimmalla äänimäärällä. Nyt on innostus haihtunut, investoinnit hyytyneet eivätkä työpaikat ole palanneet. Äänestäjät ovat ymmällään. Obama ja Mitt Romney ovat käyttäneet kampanjoihinsa miljardi mieheen, mutta useampi ilmoittautuu sitoutumattomaksi kuin kummankaan valtapuoleen kannattajaksi.
Demokratialla on vaikeaa. Yhdysvaltojen perustuslain vallanjako edellyttää valtioelinten yhteistyötä ja kompromisseja, mutta kongressi on jakautunut tyystin. Puolueet eivät kykene yhteistyöhön ja republikaanien piirissä oikeistoryhmittymällä on ohjakset käsissään. Kongressiin luottaa enää yksi kymmenestä.
Seuraus on, että puntit ovat tasan vielä muutamaa viikkoa ennen vaaleja, vaikka presidentti on aina vahvoilla. Republikaanikilpailija on syrjäyttänyt istuvan demokraattipresidentin vain kerran sadan vuoden aikana. Ronald Reagan voitti kertomalla ”Amerikan uuden aamun” koitosta.
Sopimuksen varassa
Hedrick Smith on palkittu journalisti ja dokumentaristi.
Hedrick Smithin ura on komea. Hän raportoi kansalaisoikeusliikkeestä 1960-luvulla ja toimitti 1970-luvulla Daniel Ellsbergin vuotamat Pentagonin asiakirjat, jotka The New York Times julkaisi. Presidentti Richard Nixon vei asian oikeuteen ja hävisi. Smith sai Pulitzerin palkinnon ja toisen Moskovan raportoinnistaan. Hän on tuottanut palkittuja tv-dokumentteja ja julkaissut useita politiikan harrastajan peruskirjoja, nyt taas yhden.
Hänelle Amerikan unelma on yhteiskuntaa koossa pitävä sopimus. Sata vuotta sitten Henry Ford päätti suunnitella auton, johon ihmisillä on varaa ja maksaa työntekijöilleen sen verran, että ostaminen onnistuu neljän kuukauden palkalla. Syntyi yhden yrityksen tulosopimus.
Vuoden 1929 pörssiromahduksen, sitä seuranneen vuosikymmenen mittaisen talouden laman ja toisen maailmansodan jälkeen tarvittiin taas unelma, nyt valtakunnan tasolla.
Lehtimagnaatti Henry Luce valitsi ”Amerikan vuosisadan” vertauskuvaksi General Motorsin teknologiakeskuksen. Sen suunnitteli 1950-luvulla maanmiehemme Eero Saarinen ja antoi samalla muodon Amerikan uudelle tulemiselle.
Sodan jälkeisen yhteiskuntasopimuksen pohjaksi tuli niin sanottu Detroitin sopimus. General Motorsin ja autoteollisuuden työntekijäliiton kesken sovittiin työntekijöiden palkoista, nyt myös eläkkeistä sekä omistajien ja johdon eduista siten, että teollisuuden tuottavuus ja työmiehen palkka kehittyivät samaa tahtia. Säädettiin minipalkka ja korkein tuloveroprosentti oli 92. Kaikki kantoivat kortensa kekoon.
Unelman ainekset olivat koossa; ahkeralla työllä hankittu paraneva elintaso, oma koti, parempi tulevaisuus lapsille ja vanhuuden turva. Kasvavan keskiluokan kulutus piti talouden pyörät pyörimässä.
Uusi valtapeli
Minne unelma hävisi? Smithin vastauksen juoni on siinä, että kakku jaettiin sovinnolla 1970-luvulle saakka. Meno muuttui 1980-luvulla, tulonjaon vauhti kiihtyi, keskiluokka jäi sivuun, syntyi niin kutsuttu yhden prosentin talous. Vuonna 2010 ylin yksi prosentti haali yli 90 prosenttia yhteisen kakun kasvusta. Se oli liikaa, mielenosoittajat valtasivat Wall Streetin ilmoittaen edustavansa vähäosaista 99 prosenttia väestöstä.
Syntyi uusi valtapeli, joka alkoi kun vaikutusvaltainen liikejuristi ja myöhemmin Korkeimman oikeuden jäsen Lewis Powell sai demokraattipuolueen 1950-luvulta jatkuneesta vallasta tarpeekseen ja kirjoitti manifestin, jossa vaati elinkeinoelämää huolehtimaan tosissaan eduistaan Washingtonissa.
Tulos ylitti hänen odotuksensa. Poliittinen valta tosin vaihtui edustajainhuoneessa vasta vuonna 1994, mutta edunvalvonnassa tapahtui vallankumous. Elinkeinoelämää palvelee tätä nykyä ammattiyhdistysliikkeeseen verrattuna 30-kertainen, myös K-kadun varjohallitukseksi kutsuttu lobbareiden armeija. Se käyttää 60 kertaa enemmän varoja ja rahoittaa politiikkaa 16 kertaa avokätisemmin kuin ammattiyhdistysliike.
Toinen vallanjako koski omaisuutta ja sen suurinta erää, asuntoja. Asunnonomistajat omistivat siitä kaksi kolmasosaa ja pankit loput. Pankkijärjestelmän suitsien höllentämisen jälkeen 1980-luvulta alkaen asunnoista tuli kasvaneen lainanoton vakuuksia. Asunnonomistajilta siirtyi vähitellen pankkien taseisiin kuusi biljoonaa dollaria kiinteistöpääomaa. Kulutuksen pyörät pysyivät liikkeessä, maailmantalous hyötyi, mutta turvallinen vanhuus jäi monelta kokematta.
Kolmas koski työpaikkoja, jotka jakautuivat uudelleen maailmanlaajuisesti. Kiina voitti ja teollisuusmaat hävisivät. Smithin mielestä Kiina veti ja Yhdysvallat työnsi. Teknologiateollisuudelle syy on Yhdysvaltojen koulutusjärjestelmässä, joka ei tuota riittävästi insinöörejä. Kauppaketjujen kuten Walmartin strategiana taas oli markkinaosuuksien kasvattaminen ulkoistamalla ja hintoja painamalla. Inflaatio aleni ja omistajat vaurastuivat.