Kaaos

Teksti on julkaistu alun perin Suomen Kuvalehden olympialaisia käsittelevässä erikoisnumerossa 32 E/1996.

Kun Kansainvälinen Olympiakomitea valitsi kuusi vuotta sitten Atlantan vuoden 1996 kesäkisojen isäntäkaupungiksi, kaikki näytti paperilla hienolta. Yhdysvaltain dynaamisimman kasvukeskuksen piti tarjota olympiahistorian satavuotisjuhlille parhaat puitteet mitä rahalla saa, oli kyse sitten suorituspaikoista, majoitustiloista tai kisoissa yhä suuremman merkityksen saaneista oheistapahtumista. Jopa säätilastoja vääristeltiin todellista viileämmiksi, jotta kisat olisi voitu pitää televisioyhtiöiden toivomusten mukaisesti keskellä kesää.

Rajatonta itsevarmuutta uhkunut olympiahankkeen puuhamies Billy Payne ei arastellut julistaa, että Atlanta tarjoaisi maailmalle kaikkien aikojen parhaat olympiakisat, ”ihmiskunnan suurimman kohtaamisen toisen maailmansodan jälkeen”. Satavuotisjuhlasta Centennial Olympic Games -muistutettiin kaikkialla, sillä amerikkalaiset janoavat ainutkertaisia, historiallisia hetkiä, joista saa itselleen kotiin vietäväksi unohtumattoman muistomuovimukin.

Pelkkä uskonvoima ei kuitenkaan riittänyt tuhansien urheilijoiden ja miljoonien turistien vyöryessä kaupunkiin. Atlanta oli kuin kömpelö teini, joka ei hallitse äkkiä pitkiksi venähtäneitä raajojaan.

Kilpailupaikat oli sentään saatu häthätää valmiiksi, mutta niistäkin ja varsinkin niiden ympäristöstä näkyi kiire ja viimeistelemättömyys. Sieluttomat lasi- ja betonikolossit toivat erehdyttävästi mieleen toisen maanosansa herruutta tavoittelevan suurkaupungin, Brysselin.

Tehokkaaksi mainostettu joukkoliikennejärjestelmä tukkeutui heti alkuunsa.

Mullistavaksi julistettu tietokoneverkko reistaili sekoittaen täydellisesti kisojen tulospalvelun.

Ja vapaaehtoistyöntekijät olivat yhtä hämmentyneitä ja eksyksissä kuin vieraatkin.

Viikon kestäneiden ankarien vetoomusten ja vaatimusten jälkeen isännät alkoivat juuri saada rutiinit toimimaan, kun olympiapuistossa räjähti. Nauloilla täytetty putkipommi tappoi yhden ja haavoitti kymmeniä rock-yhtye Heart Attackia kuuntelemaan tulleita kisavieraita.

Kysymykset tekijästä ja motiivista kiersivät rauhatonta kehää pommieksperttien haravoidessa yleisöltä suljettua olympiapuistoa. Mutta olympialippujen lepattaessa puolitangossa esiin nousi yhä väistämättömämmin yksi suuri kysymys: oliko satavuotiskisojen antaminen Atlantalle historiallinen virhe?

Vapaaehtoiset raatoivat nälkäpalkalla

Pommijulkisuus paljasti selvästi Atlantan kisajärjestäjien voiman ja heikkoudet. Lehdistön eteen ilmestyi hellittämättömän itsevarmoja miehiä, jotka julistivat papillisella nuotilla atlantalaisten kerääntyvän kasvavalla päättäväisyydellä yhteisen missionsa läpiviemiseen.

Henki oli vahva, mutta organisaatio oli heikko.

Kisakoneiston selkärankana olivat kymmenet tuhannet vapaaehtoiset, joita oli saapunut ympäri maata kokemaan satavuotiskisojen tunnelman. Suurin osa heistä ei ehtinyt saada mitään koulutusta. Järjestäjien mielestä koulutus olisi tullut liian kalliiksi.

Yleensä vapaaehtoinen oli juuri ja juuri oppinut, minkälaisella kaulakortilla hänen vartioimastaan ovesta sai kulkea, muttei saattanut edes aavistaa, mitä kulman takaa löytyisi. Siksi vapaaehtoiset olivat määräysten suhteen yhtä joustavia kuin entiset neuvostobyrokraatit:

”En minä tiedä miksi, mutta sellainen on määräys. Todella mukavaa päivän jatkoa teille, herra!”

Ympäri maata värvätyt bussinkuljettajat harhailivat kaupungissa yhtä eksyksissä kuin muutkin kisaturistit. USA:n ja Nicaraguan välistä baseball-ottelua jouduttiin siirtämään, kun joukkueita ei saatu kuljetettua ajoissa pelipaikalle. Yksi avajaisvieraita kuljettanut linja-auto löysi perille vasta, kun matkustajat neuvoivat kuljettajaa seuraamaan maratonreitin sinistä viivaa.

Vapaaehtoiset vastasivat turvallisuudesta yhdessä palkatun työvoiman ja poliisin kanssa. Jokaisella portilla oli väkeä kaikista kolmesta ryhmästä, mikä lisäsi enemmän sekavuutta kuin turvallisuutta.

Aseistetun miehen ilmestyminen avajaisjuhliin ei ollut satunnainen yksittäistapaus vaan osoitus turvaverkon hataruudesta. Sattumaa oli vain se, ettei miestä huvittanut ruveta ammuskelemaan.

Kisojen aikana poliisille tuli lähes 200 pommiuhkausta.

Palkatun työvoiman hankkiminen oli annettu yksityisille työvoimatoimistoille. Niiden joukossa oli puolirikollisia pikkupuulaakeja, jotka katosivat kisojen aikana työntekijöiden palkkarahojen kanssa. Lisää turvamiehiä palkattiin puolipaniikissa vielä kesken kisojen.

Vapaaehtoiset taas raatoivat pitkiä päiviä kirjaimellisesti nälkäpalkalla. Heidän kisapakettiinsa kuului t-paita, yksi ateria päivässä ja ilmaiset Coca-Colat. Jopa asumisensa vapaaehtoiset joutuivat maksamaan itse, eivätkä he saaneet kisojen pääsylipuista edes alennusta.

Järjestäjät olivat voineet kuitenkin luottaa nuorten seikkailunhaluun ja erityisesti etelän perinteiseen vieraanvaraisuuteen, joka oli saanut tuhannet harmaapäiset isoisät istumaan ovivahteina ja yhtä monet sydämelliset mummot myymään ylihintaisia suolarinkeleitä. Vanhusvapaaehtoiset saivat olympiakisat ajoittain tuntumaan kirkon sunnuntaipiknikiltä, jonne on vain sattunut tupsahtamaan pari miljoonaa vierasta.

Kisojen järjestelykoneistossa mustille oli varattu omat kiintiönsä, mutta hyvätkään periaatteet eivät riittäneet tasoittamaan arjen rotukuilua. Mustat nuoret tekivät siivoustöitä, vahtivat ovia ja huitoivat metroasemilla ihmisiä busseille päin, kun taas valkoiset hoitivat siistit sisätyöt. Kilpailuissa mustia riitti kentälle, muttei katsomossa, sillä liput olivat kalliita.

Sponsorit näkyivät kaikkialla

Vapaaehtoisen ilmaistyön vastakohtana oli suuryritysten ujostelematon rehentely. Maailmanlaajuiset sponsorit Coca-Cola, Visa, Xerox, Sports Illustrated, Panasonic, Kodak, John Hancock, UPS ja IBM näkyivät kisoissa kaikkialla paitsi siellä missä olisi pitänyt.

Billy Payne on tuskin koskaan kuullut KOK:n säännöstä, jonka mukaan olympialaiset eivät saa tuottaa taloudellista voittoa järjestäjäkaupungille, sillä hän myi kisat atlantalaisille käteisellä. Järjestäjien mukaan kisojen piti tuottaa Atlantalle muutamassa vuodessa yli viisi miljardia dollaria.

Atlantan kisoja oli monen muun asian ohella mainostettu maailmanhistorian ensimmäisinä internet-kisoina, joissa tiedon oli määrä kulkea reaaliajassa kaikkiin maailman kolkkiin. Tietoverkon sydän oli uusi IBM-supertietokone, jolle kisojen piti olla lähtölaukaus maailman internet-markkinoiden valloittamiseen.

Toisin kuitenkin kävi. Tietokonejärjestelmä reistaili kisojen aikana niin pahasti, että tulospalvelun hitauteen tuskastuneet uutistoimistot vaativat siirtymistä faxien ja lähettien käyttöön. Megajulkisuutta hamunnut IBM sai oppia olympialaisten karun kääntöpuolen: jos asiat eivät toimi, megajulkisuudesta tulee hetkessä negajulkisuutta.

Kisapuistosta tuli krääsäkylä

Kisajärjestäjien etukäteen paljon mainostama Olympialaisten satavuotispuisto oli ruma ja sekava telttakylä, joka oli rakennettu maan tasalle jyrätyn mustien slummin paikalle, keskustan pilvenpiirtäjien juurelle.

Kaikessa kaaosmaisessa kaupallisuudessaan alue oli kuin tärähtänyt pienoiskuva Amerikasta: krääsäkauppiaita, nauravia valomainoksia, inhimillisiä colapulloja, käveleviä kisamaskotteja ja suunnaton määrä järjettömästi hymyileviä ihmisiä, joista kaikki oli kerta kaikkiaan great.

Paikalla olivat kaikki Amerikan ikonit. Ensimmäisessä kadunkulmassa kisaturisteja tervehti kaksi kertaa luonnollisen kokoinen Marilyn valkoinen hame tuulessa liehuen. Vastapäätä Elvis soitti kitaraa, ja Clark Gable ja Vivien Leigh suutelivat. Entisistä olympiavoittajista kutsuttuna oli vain Johnny Weissmüller, ja hänkin Tarzanina.

Periamerikkalaisen rihkamakylän tuominen kisojen sydämeen osoitti atlantalaisen nousukasmaista nurkkakuntaisuutta: tällaisia me olemme, jos ei kelpaa niin sopii häipyä. Atlantan suosittu musta pormestari Bill Cambell kommentoi kisajärjestelyihin kohdistunutta kritiikkiä suoraviivaisesti: ”Kriitikoista pitäisi hankkiutua eroon viemällä heidät kaikki ampumapaikalle.”

Etukäteen paljon puhuttu helle pelotteli kisakansaa ensimmäiset päivät, mutta viilensi sitten itsensä kääriytymällä paksuihin ukkospilviin.

Psykologit kuitenkin varoittivat lämmön ja tungoksen synnyttävän aggressioita ja neuvoivat ihmisiä rauhoittumaan hengittämällä syvään, ottamalla päiväunet, menemällä kylpyyn tai rukoilemalla.

Uskonnosta löytyy Amerikassa patenttilääke ongelmaan kuin ongelmaan. Olympiapuistokin oli täynnä niljakkaiden tv-evankelistojen klooneja levittämässä pelastuksen ilosanomaa kaupunkiin saapuneille pakanoille. Jumaltalkoisiin oli värvätty jopa alle kouluikäisiä lapsia.

Taivasosuudet erosivat muusta kauppatavarasta vain siinä, että niistä ei pyydetty käteismaksua. Virallinen kisalippalakki maksoi 27 dollaria eli noin 150 markkaa, olympiajuliste ja Atlanta-aiheinen t-paita pari dollaria vähemmän, ja kisamaskotti Izzyä esittävä nukkekin 15 dollaria. Poliisit partioivat herkeämättä myyntikojujen keskellä varmistamassa, ettei tiskeille ilmesty luvattomia piraattituotteita.

Erityisesti paikallisia tyrmistytti kotikaupungin oman juoman kiskurihinta. Tavallisesti Coca-Colan saa kahdella markalla, mutta kisojen aikana siitä saattoi joutua maksamaan jopa 15 markkaa.

Ahneus sai kuitenkin nolon lopun. Myymättömät kisarihkamat päätyivät alennusmyynteihin, jotka alkoivat jo ennen kuin kisat olivat edes puolessavälissä. Mustan pörssin lippuja myytiin kaduilla ohjehintaan, ja jopa stripparit valittivat julkisesti, etteivät saa kisojen aikana takaisin edes niitä rahoja, jotka kuluivat saksan- ja japaninkielisten käytösohjeiden painattamiseen.

Olympiapuiston sulkeminen pommi-iskun jälkeen lisäsi entisestään katukauppiaiden tuskaa.

Todellisuus hautasi vision

Jos Amerikkaa yhdistää unelma, niin Atlantaa yhdistää visio. Visio, näkemys hyvästä Atlantasta ja hyvästä maailmasta oli juuri se pieni ero, jolla Atlanta itselleen kisat hankki.

Atlantan visio on amerikkalainen unelma laajennettuna maailmanlaajuiseksi. Maailmassa ilman rajoja erilaiset kansat, rodut ja uskonnot istuvat tasavertaisina ja onnellisina yhdessä juomassa Coca-Colaa.

Yksi Atlantan juhlituimmista suurmiehistä on yhä Jimmy Carter, pähkinäfarmari ja presidentti, joka uskoi, että maailma muuttuu paremmaksi ja oikeudenmukaisemmaksi, jos päättäjillä vain on riittävästi tahdonvoimaa.

Mutta aivan kuin Carter aikanaan, Atlantakin sai huomata, että visioiden muuttaminen todellisuudeksi on usein vaikeaa.

Valitessaan Atlantan satavuotiskisojen isännäksi KOK valitsi tulevaisuuden ennen perinteitä, tehokkuuden ennen kulttuuria ja rahan ennen olympiaihanteita. Mutta KOK:ta huijattiin, kuten kisatorin turisteja. Unohtumattomien satavuotiskisojen sijasta se sai kisat, joista muistetaan rihkama, kaaos ja väkivalta.

Ja Atlanta sai maksaa kovan hinnan siitä, että kiilasi suurilla puheillaan Ateenan ohi.

Jumalia ei uhmata rangaistuksetta, ei ainakaan Olympos-vuoren jumalia. Hybriksen ainoa käypä rangaistus on nemesis. Billy Payne ei sitä tiennyt. Ehkä hänen olisi kannattanut käydä kysymässä kreikkalaisilta.