Modernin opportunismin mallikappale

Kansainväliseen Olympiakomiteaan tiivistyy se, minkälaisella logiikalla, arvomaailmalla, ihmiskäsityksellä ja toimintamalleilla ihmiskunta on modernisaatiovaiheensa läpäissyt. Se on kuin peili, josta maailma voi katsella kehitystarinaansa 1800-luvun lopulta lähtien.

Olympialiike syntyi 1900-luvun taitteessa vauhdittuneiden nationalismin, militarismin, indus­trialismin ja loputtoman kehitysuskon – sekä näi­hin kaikkiin liittyneen mekanistisen ihmiskäsityksen – ilmentäjäksi, edistäjäksi ja tuottajaksi. Elettiin aikaa, joka julisti tieteen voittoa uskonnosta, ihmisen voittoa luonnosta ja ajatusta, että ihmiskunnat ja yhteiskunnat tuli nähdä koneiden kaltaisina mekanismeina, joissa ihmisyksilöitä tuli kehittää tätä koneistoa parhaalla mahdollisella tavalla palveleviksi.

Lisäksi taustalla kihisi nationalismin ja sosiaalidarwinismin hengessä ajatus siitä, että tämä uusi ja uljas mekanistinenkin maailma jalostui ja kehittyi viidakon lakien idealla. Käynnissä oli kansakuntien ja yksilöiden kilpailu, jossa heikkoudet ja heikommat karsittaisin pois perimää pilaamasta. Kilpailu jalosti ihmistä ja ihmiskuntaa, erotti terveen ja epäterveen, hyödyllisen ja hyödyttömän.

Tämä ajatus, jota samassa ilmapiirissä muotoutuva moderni kilpaurheilu konkretisoi, johti upeisiin kehitysaskeliin teknologiassa, tieteissä ja taiteissa. Se johti kuitenkin myös maailmansotiin, keskitysleireihin, ympäristöongelmiin ja kaikkeen siihen sekasotkuun, jota ideologinen puhdasoppisuus, kilpailueetos ja loputon kehitysusko sivutuotteenaan tuotti.

Hieman myöhemmin se tuotti ihmiskuntaan myös kaikkeen idealismiin turhautuneen postmodernin tunnelman, jossa toistensa kanssa kilpailleet ideologiat latistuivat ja jättivät maailman strategiseksi pyörittäjäksi pelkän taloudellisten ja valtapoliittisten etujen maksimoinnin idean. Hipit saattoivat osoittaa mieltään, aktivistit tehdä tempauksiaan ja kolumnistit paheksua mediassa, mutta se ei globaaliin valtapelin perusdynamiikkaan vaikuttanut. Globaalin valtapelin kentillä ihmisoikeuksilla, ympäristönsuojelulla tai ylipäänsä millään arvopohjaisella puheella ei ole ollut kuin korkeintaan pesu- ja kiillotusaineen merkitys.

Siinä missä 1900-luvun alun edistysuskoisessa maailmassa kilpailtiin ideologisten tai nationalististen ismien vauhdittamana, 2000-luvun vaihteessa ismit ja ideologiat oli pitkälti korvattu kyynisellä talousmatemaattisella opportunismilla, jossa globaalit talousyksiköt ottivat yhä vahvemmin pelitilaa kaikelta muulta.

Olympialiikkeen mottoon citius, altius, fortius tiivistyy koko 1900-luvun idea. Koko ajan nopeammin, korkeammin ja voimakkaammin. Niin jalostuu parempi ihminen ja parempi ihmiskunta.

Olympialiike syntyi ajatusmallin palvelijaksi, edustajaksi ja vauhdittajaksi. Sen jälkeen liikkeen historiassa on tapahtunut monenlaista, mutta johtamisen peruslinja on säilynyt. Ylevien puheiden ja korulauseiden sisällä on piinkova ydin: olympialiike hakeutuu aina edustamaan voimia, jotka käyttävät maailmassa todellista valtaa.

Ne ovat voimia, joiden kanssa pitää liittoutua, jos on tarpeen kasvaa koko ajan isommaksi ja vahvemmaksi.

Olympialiike haluaa aina olla vahvimman puolella – ja vaihtaa nopeasti puolta, jos suhdanteet muuttuvat. Se on kumarrellut milloin natsi-Saksaa, Kiinaa, Venäjää, pohjoisamerikkalaisia mediajättejä tai Meksikon autoritääristä hallintoa, joka murhasi demokratiaa vaativia opiskelijoita verilöylyssä ennen Meksikon kisojen avajaisia. Se myötäili myös Neuvostoliiton johtamaa kommunistista blokkia vaiheissa, joissa näytti, että itäinen blokki voisi haastaa lännen taistelussa maail- man herruudesta.

KOK on kasvanut tätä reittiään maailman suurimmaksi järjestöksi. Jäsenmaita on enemmän kuin YK:lla. Tätä kasvua ei olisi nähty, jos komiteaa johdettaisiin niin menneisyyteen unohtuneella ajattelulla kuin olympiakritiikki usein väittää. Olympialiikettä kritisoidaan perustellusti monesta, mutta ajatus siitä, ettei KOK:ssa ymmärrettäisi maailman muuttuvan, menee metsään. Asia on päinvastainen. Olympialiikkeessä ollaan hyvin selkeästi perillä siitä, minkälaisten voimien kanssa sen kannattaa globaalissa todellisuudessa liittoutua ja minkälaisten ei. Yhteistyösopimuksia, kisapaikkojen valintoja, kannanottoja, henkilövalintoja, siis kaikkea, säätelee ajatus siitä, että on syytä olla väleissä niiden voimien kanssa, jotka globaalissa todellisuudessa ovat kulloinkin nosteessa.

Virallisessa liturgiassa olympialiike on puolueeton maaperä, joka tarjoaa levottomassa maailmassa neutraalin pelikentän koko maailman urheilevalle nuorisolle. Viesti ei ole aivan väärä, mutta silti korulauseet ovat lähinnä sumuverhoa. Sen suojissa pelataan peliä, jossa kaikkea ohjaa tarve turvata ja kasvattaa olympiarenkaiden näkyvyyttä, merkittävyyttä ja tuloksellisuutta.

Tämä selittää sen, miksi KOK hurmaantui 1930-luvulla yhteistyöhön saksalaisuuden kanssa niin, että vuoden 1936 kisojen jälkeen pohdittiin jopa kisojen siirtoa pysyvästi Saksaan. Samasta valtapoliittisen realiteetin kunnioittamisen syystä kummankaan maailmansodan jälkeinen Saksa ei kelvannut kisoihin edes osallistujaksi.

Yksi keskeinen syy sille, miksi Suomi sai kisansa vuonna 1952, johtui toisen maailmansodan jälkeisestä realismista. Vaikka KOK:ssa ei ollut yhtäkään kommunistia tai minkään muunkaan sortin sosialistia, uusi kommunistinen blokki nähtiin sodan jälkeisen maailman uudeksi valtapeluriksi. Sen kanssa oli oltava suhteet, jos KOK pyrki aidosti olemaan globaali toimija – ja juuri Helsingin kautta oli Neuvostoliitto ja koko itäblokki saatavissa olympiaperheeseen. Helsingin kanssa kilpailleisiin amerikkalaisiin kaupunkeihin Neuvostoliittoa ei olisi saatu. Naapurimaan pääkaupunkiin, joka sijaitsi tykinkantaman päässä omasta Porkkalan tukikohdasta ja tuhansien omien sotilaiden turvallisesta selkänojasta, Neuvostoliitto saatiin.

Kaikkien kisapaikkojen valinnassa poliittistaloudelliset intressit eivät näy yhtä vahvasti, mutta silti ne ovat aina taustalla. Kisapäätöksillä olympialiike on hakenut itselleen eniten etua tuottavaa ratkaisua. Käytännössä tämä on tarkoittanut päätöksiä, jotka ovat palvelleet erityisesti KOK:n pääyhteistyökumppaneiden etua.

Olympiarenkaiden mukana on saatavissa poikkeuksellinen näkyvyyspiikki markkinoilla, joilla maailmantalouden paras kasvupotentiaali on. Näin ollen on vain loogista, että kun nähtiin mahdollisuus vahvistaa kumppaneiden bisnesmahdollisuuksia Kiinan markkinoilla, ei uiguurien asiaa tai muutakaan eettistä pohdiskelua otettu KOK:n agendalle, kun päätettiin Pekingin valinnasta vuosien 2008 tai 2022 olympiakaupungiksi.

Samoin on loogista, että olympialaisten satavuotisjuhlakisoja ei kreikkalaisten, ja pitkälti koko urheilevan maailman, ihmetykseksi järjestettykään kisojen henkisillä syntysijoilla Ateenassa. Kisat annettiin KOK:n pitkäaikaisimman yhteistyökumppanin Coca-Colan kotikaupunkiin Atlantaan, ja samalla paikkaan, joka mullisti kisojen mediaoikeuksien hintalapun ja nosti järjestön talousluvut uudelle kasvu-uralle.

Moni KOK:n päätös on herättänyt närkästystä tai vähintään ihmetystä, mutta taustalla on aina ollut sama ajatus. Yhteistyötä voidaan tehdä kenen kanssa tahansa, jos tuo taho edustaa voimaa, jonka poliittinen tai taloudellinen merkitys on globaalilla pelikentällä kasvussa.

Kun Venäjän presidentti Vladimir Putin lensi 2007 Guatemalaan, jossa KOK teki päätöstään vuoden 2014 talvikisojen pitopaikasta, valmiiksi juntattu valinta meni Putinin puheenvuoron jälkeen uusiksi. Venäjä oli voimiensa tunnossa ja läntinen maailma haistoi bisnesmahdollisuuksia. Kun Putin lupasi Venäjän valtion takaavaan tolkuttomuuksiin nousevan kaikkien aikojen kisabudjetin, ei KOK:n ja sen avulla bisnesetuja kärkkyneiden yhteistyökumppanien houkutteluun muuta tarvittu.

KOK oli tuolloin juuri saanut agendaltaan aikaisemmat kiusalliset lahjusskandaalinsa ja vakuuteltua, etteivät äänet olisi jatkossa ostettavissa. Se ei estänyt tarttumasta Putinin tarjoamaan rahakasaan. Otettiin pikavoitto pois. Vastaehdokkaan Pyeongchangin tarjoamaa reittiä Etelä-Korean ja Aasian markkinoille ei väheksytty, mutta niille nähtiin ehdittävän neljä vuotta myöhemminkin. Putinin jättipottia ei silloin välttämättä olisi enää ollut tarjolla.

Toki kisoja on välillä annettu Lontoon tai Pariisin kaltaisille perinteisille olympiakaupungeille, mutta ei sitäkään nostalgiahöyryn vuoksi ole tehty. Maailman merkittävimpiin kuuluva turistikohde ja viihdeteollinen keskittymä ei ole koskaan huono valinta bisnesmielessäkään. Lisäksi välillä on hyvä olla läsnä myös olympialiikkeen henkisten kotimaiden kamaralla. Läntisen maailman kisat voi myös ääntää ikään kuin askeleena ekologisesti tai eettisesti kestävämpään suuntaan, olipa siihen aidosti mitään perusteita eli ei.

On näkökulmakysymys, näkeekö tämän kaiken merkkinä fiksusta strategisesta johtamisesta vai kyynisen opportunistisesta ja selkärangattomasta taipuilusta. Tulosta se on kuitenkin tuonut. Niin kuin sama asenne on tuonut monelle muullekin 1900-luvulla merkittäväksi globaaliksi toimijaksi kasvaneelle järjestölle, instituutiolle tai yritykselle. Tämä on ollut pelin henki pelissä, jossa modernin maailman valtapaikat on vallattu ja saavutetut asemat pidetty. KOK on osannut sen pelin hyvin.

Kun olympialiikkeen pitkän iän ja menestyksen keskeinen tausta on ollut kyvyssä liittoutua milloin minkäkin vallassa olevan globaalin voiman kanssa, mihin se ohjaa jatkossa?

Läntisessä maailmassa kasvaa kriittisyys koko liikettä ja sen arvomaailmaa kohtaan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi KOK ei näytä reagoivan mihinkään siihen kohdistuvaan kritiikkiin. Se, että nyt on päätetty antaa muutamat kisat vanhoihin olympiamaihin, ei kritiikkiä poista. KOK:n suhtautumisessa Venäjä-pakotteisiin on ollut hämmentävän epämääräinen sivumaku, kaikesta KOK:n taloudelliseen toimintaan liittyvästä ihmettelystä ja epäselvyydestä puhumattakaan. Myös suhtautumisessa antidopingiin on ollut vaiheita, jotka eivät kaikilta osin vakuuta.

Läntinen kritiikki on äänekästä ja varmasti hetkittäin kiusallista. Se, että KOK on ehtinyt histo- riassaan niin moneen kertaan osoittaa moraalikoodinsa onttouden, tuo yhä suurempia vaikeuk- sia olla uskottava, kun se perustelee päätöksiä omilla pyhillä peruskorulauseillaan. Olympia- ihanteet ovat kauniita, niitä tarvittaisiin tässä ajassa, mutta KOK itse ei ole enää aikoihin ollut niiden uskottava edustaja. Yli vuosisadan mittainen näyttö kyynisestä opportunismista on tehnyt tehtävänsä.

Silti on kokonaan toinen asia, vaikuttaako tämä jatkossakaan päätöksenteossa. Nopeammin, korkeammin, voimakkaammin -ajattelu on kääntynyt yhä paljaammin muotoon näkyvämmin, isommin ja rahakkaammin. Tästä kumpuavia päätöksiä ei ohjaa mikään ihmisoikeusajattelu tai huoli luonnon sietokyvystä, vaan viileä analyysi globaalien valtavirtojen muutoksista.

Se analyysi on jo pitkään kertonut perustrendistä. Globaalin talouden valtavirta hakee yhä vahvemmin voimansa idästä ja hiljalleen myös etelästä. Pohjoinen ja läntinen ulottuvuus ovat 1900-luvun ilmansuuntia. Se, joka haluaa kasvaa 2000-luvun todellisuudessa, hakee kasvuunsa tukea idästä ja etelästä.

Samalla tulee eteen se, että perinteisten olympiamaiden käsitykset demokratiasta ja ihmisoikeuksista eivät ole vahvistuva globaali trendi. Päinvastoin. Maailma menee suuntaan, jossa yhä harvempi ihmiskunnan jäsen elää demokratiassa. Yhä merkittävämpi osuus maailmantalouden dynamiikasta tulee seuduilta, jotka eivät läntisen käsityksen mukaan edusta demokratiaa tai eettisesti kestävää hallinto- ja ihmisoikeuskulttuuria.

Erilaisten tutkimustahojen, viimeisimpänä globaalia demokratiakehitystä vuosittain raportoivan Economist Intelligence Unitin, mukaan noin 45 prosenttia maailman väestöstä elää jonkin asteen demokratiassa, mutta vain kahdeksan prosenttia täydessä demokratiassa. Demokraattisia maita on KOK:n jäsenistä noin viidennes. On turha ihmetellä, miksi KOK – ja siinä sivussa moni muukin kansainvälinen urheilujärjestö – toimii näissä oloissa niin kuin se toimii. Ne epäkohdat, joista KOK:n johtoa vanhoissa olympiamaissa kritisoidaan, eivät uuden dynamiikan kotimaissa ihmetystä herätä.

Päätöksenteon eettisen ja ekologisen kestävyyden painottaminen ei siksi ole hyvä taktiikka, kun taistellaan kasvusta globaalissa valtapelissä. Ei, vaikka läntisessä mediassa kuinka kiljuttaisiin protestia ja somessa vaadittaisiin milloin mitäkin. Ei etenkään järjestössä, jonka jäsenmaiden enemmistö tulee sellaisista maista kuin ne tulevat ja jonka bisneskumppanien paras kasvupotentiaali on siellä missä se on.

Vaikka globaalin talouden ja demokratiakehityksen trendi ei ohjaa muutoksiin, on 2000-luvun ihmiskunta nopean ja syvällisen kulttuurimurroksen kourissa. Se pakottaa myös KOK:n olemaan hereillä samalla tavalla kuin se oli aiem- milla kriittisillä hetkillään molempien maailmansotien jälkeen sekä 1980-luvun mediateknologisen ja globaalien talouselämän vapautumisen tuomien paineiden kanssa.

Vaikka on kyyniset syynsä sille, että KOK suhtautuu varauksellisesti kaikkeen saamaansa kritiikkiin, se ei silti tarkoita, etteikö se olisi valmis päivittämään toimintaansa. KOK:ssa kyllä seurataan suhdanteita.

Erityisen herkkiä ollaan havainnoimaan voimia, jotka muokkaavat koko urheilukulttuurin reunaehtoja. Ne liittyvät pitkälti kysymyksiin siitä, minkälaisia yhteisöjä 2030-luvun urheilumaailman ympärille muotoutuu, mitä kiihtyen etenevä digitalisaatio tuo tullessaan, miten urheiluun liittyvän viihde- ja välineteollisuuden asiakaskunnan kulutustottumukset muuttuvat ja mihin urheilun kulttuuria 2030-luvun maailmassa tarvitaan.

Toki myös ekologisuuden ja ihmisoikeustekojen merkitys kasvaa, mutta ne ovat sittenkin vain yleistä taustakohinaa. Niitä ei voi sivuuttaa, mutta ne eivät muuta toiminnan perusdynamiikkaa.

Olympiabisneksen kannalta olennaisinta on se, minkälainen olympiatuote kiinnostaa myös 2030-luvun elämäntapaan kasvaneita sukupolvia. Erityisen tärkeää on, miten olympialiike kohtaa kehitykseen, joka tuottaa maailmaan paradoksia: samalla kun globalisaatio yhdistää ja yhdenmukaistaa maailmaa, vanhat yhtenäiskulttuurit pirstoutuvat ja erilaiset alakulttuuriyhteisöt voivat koko ajan paremmin.

Ei ole sattumaa, että KOK on jo päivittänyt mottonsa muotoon citius, altius, fortius – communis. Communis – yhdessä – alleviivaa, että bisnespotentiaali on yhä selkeämmin urheilemisen ympärille muotoutuvissa yhteisöissä, ei niinkään siinä miten kauas keihäs lentää.

Mitä muutoksia se jatkossa tuo? Onko olympialiike paikka, johon kootaan urheileva maailma, vai sittenkin lähinnä verkosto, jossa erilaiset alakulttuurit elävät omaa elämäänsä yhä löyhemmässä yhteydessä toisiinsa?

Jo nyt näkyy, että olympialaisten lajivalikoimaan on radikaaleja muutospaineita. Näitä päätöksiä ohjaa se, minkälaisia yhteisöjä KOK haluaa kytkeä itseensä. Urheilu on vain urheilua, ei sillä niin väliä ole millä muodoilla sitä tehdään. Se on elintärkeää, että olympialiike kytkee itseensä kasvussa olevia lajiyhteisöjä ja osoittaa olevansa urheiluympäristöissä, joiden taloudellinen ja yhteisöllinen merkitys kasvaa.

Myös kisaformaatti on murroksessa. Kisat ovat joka neljäs vuosi, mutta käytännössä ne ovat erilaisten karsintareittien kautta käynnissä koko ajan ja sitouttavat siten lajiensa toimijat rakentamaan kalentereitaan olympialaisten ehdoilla. Yhä kiivasrytmisemmässä maailmassa olympialiikkeellä lienee kiusauksia olla yhä näkyvämmin urheilun arjessa myös varsinaisten kisojen välissä ja laajentaa sitä kautta bisneksensä mahdollisuuksia varsinaisten kisojensa välivuosina.

Olympialaisilla on ollut suhteettoman iso rooli suomalaisen huippu-urheilun identiteetin määrittelyssä, tavoitteissa ja painotuksissa. Se näkyy myös mediahuomiossa ja ylipäänsä käsityksissä siitä, mitä huippu-urheilu on.

Tähän on niin totuttu, ettei sitä ole 2000-luvullakaan osattu kunnolla haastaa, vaikka jo jonkin aikaa olisi ollut tarve laajaan kansalaiskeskusteluun siitä, mitä suomalainen huippu-urheilu tavoittelee ja minkälaisten kansainvälisten tahojen kanssa. Voi olla, että on perusteita olla jatkossakin innokkaasti olympialiikkeessä, mutta silti olisi hyvä hetkeksi pysähtyä miettimään mihin osallistumme, kun olympialaisiin osallistumme.

Sama pohdinta olisi tarpeen myös yhteiskunnan tukirahoituksen suhteen. Suomen Olympiakomitea on kiusallisen riippuvainen valtionrahoituksestaan, mutta miksi me yhteiskuntana tuemme niin vahvasti järjestöä, joka on pohjimmiltaan globaalin olympiaverkoston arvomaailman edustaja Suomessa? Myös sitä olisi hyvä pohtia, miksi koko urheilu- ja liikuntakulttuurimme johtajuus on järjestötasolla organisoitu KOK:n etäispäätteen johdettavaksi.

Suomen merkitys ei ole koskaan ollut olympialiikkeessä erityisen iso. 2000-luvulla se on su­lanut marginaaliseksi. On epärealistista, että olym­pialiike muuttuisi millään suomalaisella aloit­teella. KOK, kuten kansainvälinen huippu-ur­heilusysteemi muutenkin, etenee logiikalla, jonka määrittelyssä pohjoismaista arvomaailmaa edustava tai kannattava maailma on muutenkin vähemmistö. Tämä on nieltävä, jos olympialiikkeen mukana ollaan.

Mitä tässä tilanteessa sitten pitäisi tehdä?

Tietenkin voi heitellä äkkinäisiä ideoita, mutta ennen kuin tehdään yhtään mitään, olisi tässäkin kokonaisuus, jota suomalaisuudessa olisi syytä rauhallisesti ja avoimesti avata. Olisi aika päivittää todellisuuskuva ja oma roolimme osana sitä.

Mihin osallistumme, jos olympialaisiin osallistumme? Miksi annamme olympialiikkeen kaltaisen liikkeen ohjata niin vahvasti omaa kansallista urheiluamme?

Suomen huippu-urheilu on arjessaan jo ajat sitten tullut ulos olympiakehyksistä. Mitä tekoa olympiakomitealla on moottoriurheilun, koripallon, tenniksen, jalkapallon, jääkiekon tai golfin noususuhdanteessa? Miksi jokin olympiastatuksen laji olisi Suomessa merkittävämpi kuin vaikkapa pesäpallo, salibandy, suunnistus, jääpallo tai monet kamppailu- tai moottorilajien muodot?

Miksi olympialaisiin pääsy ja olympiamenestys ovat olevinaan niin erityisen tärkeitä?

Nämä ovat kysymyksiä, eivät vastauksia. Niistä olisi hyvä aloittaa laaja, avoin ja syvällinen keskustelu. Se kun voisi tuoda mukaan oivalluksia, jotka selkeyttäisivät suomalaista urheilutoimintaa ja tekisivät sen olemassaolon ja tarpeellisuuden perustelusta nykyistä uskottavamman.

Suomen huippu-urheilun identiteettiä ja traditiota pitkälti viimeiset sata vuotta johtaneen narratiivin perusolemus tuli määritellyksi vuoden 1924 Pariisin kisojen suomalaistriumfin – ja etenkin Paavo Nurmen myyttisten suurtekojen – kautta. Kun vuosisadan piirtynyt ympyrä sulkeutuu taas Pariisiin, moni asia on kuitenkin toisin. Maailma on muuttunut. Suomi on muuttunut. Olympialiike on muuttunut.

Mutta miten on muuttunut se tapa, jolla Suomen huippu-urheilu hahmottaa identiteettinsä sekä roolinsa osana tätä muutosta? Mihin suuntaan se tulevan sadan vuoden aikana aikoo it- seään johtaa?

Yhäkö huippu-urheilun tila määritellään sillä, montako mitalia saadaan ympäristöstä, joka arvopohjaltaan ja toiminnoiltaan on suomalaisen urheiluarjen näkökulmista on yhä vieraampi? 

Jari Kupila on Liikunta & Tiede -lehden päätoimittaja ja tietokirjailija, joka tekee väitöskirjaa urheilusta Suomessa osana yhteiskunnan modernisaatiota.

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 4/2024. Kanavan voit tilata täältä.