Murenevat kulmakivet

rauhansopimukset
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Sen enempää Pariisin rauhansopimuksen kuin yya-sopimuksenkaan  muuttamisesta ei ole koskaan vakavissaan neuvoteltu. Ongelmista on selvitty tulkitsemalla vanhentuneita kohtia uudella tavalla.

Teksti Tuomo Lappalainen
(SK 39/1990)

Suomen puolustusvoimille Pariisin rauhansopimuksessa asetettuja rajoituksia ei itse asiassa alunperinkään tarkoitettu pysyviksi. Jo elokuussa 1945, puolitoista vuotta ennen sopimuksen allekirjoittamista, Englannin sotilasjohdossa kaavailtiin rajoitusten poistamista sen jälkeen, kun entiset vihollismaat olisi hyväksytty YK:n jäseniksi. Tätä koskeva maininta otettiin myös itse sopimukseen, sen 22. artiklaan.

Varsinaisissa rauhanneuvotteluissa Suomi teki liittoutuneiden luonnostelemaan sopimustekstiin useita muutosesityksiä. Tärkeimmät niistä koskivat sotakorvausten pienentämistä ja Neuvostoliitolle luovutettujen alueiden osittaista palauttamista. Sotilaallisissa artikloissa suomalaisia häiritsivät eniten ilma- ja merivoimille asetetut määrävahvuudet, 60 lentokonetta ja 10000 tonnia, joiden kaksinkertaistamista tunnusteltiin vaivihkaa.

Ehdotukset torjuttiin kuitenkin suoralta kädeltä. Jälkeenpäin on paljastunut, että Neuvostoliitto olisi ollut valmis joustamaan aseistusta koskevista rajoituksista, mutta Ison-Britannian tiukka linja esti myönnytykset. Brittien politiikan saneli halu estää Romanian, Unkarin ja Bulgarian varustautuminen, eikä Suomelle haluttu myöntää erityiskohtelua.

Tietämättömyys suurvaltojen kulissientakaisesta pelistä johti siihen, että Suomessa suunniteltiin pitkään kääntymistä Neuvostoliiton puoleen sotilasartiklojen tarkistamiseksi. J.K. Paasikiven päiväkirjoista käy ilmi, kuinka presidenttiä askarrutti jatkuvasti Pariisin rauhan ja yya-sopimuksen ristiriitaisuus: toinen velvoitti Suomen huolehtimaan alueensa puolustamisesta, toinen ei antanut siihen kunnollisia mahdollisuuksia.

1950-luvun puolivälissä Paasikivi kaavaili rauhansopimuksen sotilasartiklojen kumoamisesta ehtoa yya-sopimuksen jatkamiselle. Hankkeesta kuitenkin luovuttiin Neuvostoliiton ilmoitettua Porkkalan palauttamisesta.

Hrushtshev joustaa

Marraskuussa 1956 puolustusministeriö esitti ulkoministeriölle laskelman, jonka mukaan puolustusvoimille asetetut miesvahvuudet jouduttaisiin ylittämään sodanjälkeisten suurten ikäluokkien tullessa asevelvollisuusikään.

Presidentti Urho Kekkonen otti ensimmäisen kerran asian puheeksi neuvostoliittolaisten kanssa vieraillessaan Moskovassa toukokuussa 1958. Isännät ilmoittivat yksikantaan, ettei rauhansopimuksen tarkistaminen ollut heidän mielestään ajankohtaista. Kekkonen ei kuitenkaan lannistunut ja saikin marraskuussa 1960 Nikita Hrushtshevin suostumaan siihen, että Neuvostoliitossa katsottaisiin läpi sormien, jos enimmäisraja ylittyisi muutamalla tuhannella miehellä.

Elokuussa 1961 silloinen yleisesikunnan päällikkö, kenraaliluutnantti T.V. Viljanen sai kutsun hallituksen iltakouluun esittelemään näkemyksiään seuraavan budjetin puolustusmäärärahoista. Berliinin kriisi oli juuri kiristynyt äärimmilleen, ja Viljanen käytti tietenkin tilaisuutta hyväkseen. Hämmentyneet ministerit saivat kuulla, ettei Suomi kykenisi riittävän tehokkaasti huolehtimaan ilmatilansa koskemattomuudesta ilman rauhansopimuksessa kiellettyjä ilmatorjuntaohjuksia.

Tuolloin ulkoministeriössä tiedettiin jo, että sotilasartiklojen virallinen muuttaminen olisi parhaassakin tapauksessa aikaa vievä ja todennäköisimmin tulokseton yritys. Monimutkaisten neuvottelujen jälkeen suomalaiset onnistuivat kuitenkin taivuttamaan muut sopimusosapuolet hyväksymään tulkinnan, jonka mukaan 17. artiklassa esitetyt rajoitukset eivät enää koskeneet puolustuksellisia ohjuksia.

Herätemiinojen hankintakiellosta Suomi onnistui vapautumaan tekemällä ostosopimukset sekä Neuvostoliiton että Englannin kanssa.

Kekkonen tulkitsee

Kun yya-sopimuksen jatkaminen tuli 1950-luvun puolivälissä ensimmäisen kerran ajankohtaiseksi, ulkopoliittisessa johdossa pohdittiin vakavasti, tulisiko Suomen pyrkiä muuttamaan ja selventämään myös sen sotilasartikloita.

Paasikivi näyttää tuolloin tutkineen erityisesti eduskunnan perustuslakivaliokunnan vuoden 1948 valtiopäiville laatimaa mietintöä, jossa mm. korostettiin, että molempien osapuolten oli oltava yhtä mieltä sopimusmekanismin käynnistävän avun tarpeellisuudesta. Neuvostoliiton ilmoitettua Porkkalan palauttamisesta presidentti tuli kuitenkin siihen tulokseen, että yya-sopimustakin oli viisainta jatkaa sellaisenaan.

Novosibirskissa ns. noottikriisin yhteydessä marraskuussa 1961 käydyt neuvottelut selkiyttivät pelisäännöt niin, että tarve sopimuksen muuttamiseen ei ollut enää entisenkaltainen. Vaikka Neuvostoliiton hallitus oli väittänyt sotilaallisen uhan olevan olemassa, suomalaisten esittämät vastaperustelut olivat riittäneet torjumaan konsultaatiot. Kremlissä hyväksyttiin hiljaisesti Kekkosen julkisuudessakin esittämä tulkinta, jonka mukaan aloite neuvottelujen käynnistämisestä oli siirtynyt ensisijaisesti Suomelle.

Seuraavaksi suomalaisten huomio kiinnittyi sopimuksen johdantoon. 1960-luvun lopulla yleistyi käsitys, jonka mukaan yya:n sotilaallinen osa oli kansainvälisen tilanteen kehityksen myötä vanhentunut ja sopimuksen oleellisin merkitys kiteytyikin Suomen oikeuteen pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Vuonna 1970, kun sopimuksen uusiminen tuli jälleen esille, Helsingissä alettiin pohjustaa mahdollisuutta saada tekstiin selkeäsanainen maininta Suomen puolueettomuuspolitiikasta. Neuvostoliitossa yritys torjuttiin kuitenkin jyrkästi. Muun muassa nimimerkki Juri Komissarov kutsui yya:ta sotilassopimukseksi ja varoitti korostamasta puolueettomuuslauseketta sotilasartiklojen kustannuksella.

Myös Suomessa syntyi pian vastareaktio. Ulkoministeriön poliittisen osaston nykyinen päällikkö Jaakko Blomberg julkaisi yhdessä Pertti Joenniemen kanssa kirjan Kaksiteräinen miekka, jossa lähdettiin siitä, että Suomen turvallisuuspolitiikan ensisijaisena lähtökohtana kriisitilanteessa ei tullut olla puolueettomuuden vaan Neuvostoliiton luottamuksen säilyttäminen ja yya-sopimuksella luodun “turvallisuusyhteisön” ylläpitäminen.

Kun Suomen suhteet molempiin Saksoihin normalisoituivat, alkoi keskustelu siitä, olisiko sopimuksesta syytä poistaa viittaukset “Saksan tai sen kanssa liitossa olevan valtion” aseelliseen hyökkäykseen. Myös Kekkonen myönsi epäsuorasti arvostelun oikeutetuksi. Tamminiemi-kirjassaan hän korosti, ettei yya:n tätä kohtaa tullut enää käsittää kirjaimellisesti.

Samalla hän kuitenkin muistutti, että sopimus oli kokonaisuus, josta ei noin vain voinut lähteä ottamaan jotain pois – oli myös tiedettävä, mitä haluttiin tilalle.

“Suomen osalta – ja uskon, että sama koskee myös Neuvostoliittoa – sopimuksen jatkamisella muuttamattomana on haluttu myös korostaa ulkopoliittisen linjamme jatkuvuutta ja johdonmukaisuutta sekä sen riippumattomuutta kansainvälisistä suhdanteista”, Kekkonen kiteytti periaatteen, johon myös nykyiset päättäjät mielellään vetoavat.

Tutkijat heräävät

Mauno Koiviston kauden ensimmäisen yya-keskustelun viritti Åbo Akademin valtio-opin professori Dag Anckar. Hän piti keväällä 1982 Tukholmassa puheen, jossa hän vaati koko sopimuksen purkamista.

Anckar väitti, että yya-sopimus ei ehkäisisikään Neuvostoliiton kimppuun käyvää hyökkääjää vaan Suomeen selkkauksen sattuessa mahdollisesti tulevat neuvostojoukot päinvastoin imisivät hyökkäyksen puoleensa. Näin sopimus itse asiassa mitätöi Suomen puolueettomuuspolitiikan.

Tulkinta ei juuri saanut ymmärtäjiä. Kun pian alettiin jälleen keskustella yya:n jatkamisesta – yli seitsemän vuotta ennen silloisen määräajan umpeutumista – sekä presidentti Koivisto, pääministeri Kalevi Sorsa että ulkoministeri Pär Stenbäck ilmoittivat kannattavansa sopimuksen jatkamista sellaisenaan.

Anckarin tyrmäys oli niin täydellinen, että seuraavaa suurta yya-keskustelua saatiin odottaa lähes kahdeksan vuotta, aina viime tammikuuhun asti. Tällä kertaa keskustelun avaajana toimi nuoren polven tutkija, Oxfordissa tohtoriksi väitellyt Risto E.J. Penttilä. Hän esitti yya:n korvaamista uudella sopimuksella, jossa Suomi sitoutuisi puolustautumaan kaikkia hyökkäyksiä vastaan ja Neuvostoliitto lupautuisi antamaan sotilaallista apua, mutta vain, jos Suomi sitä pyytäisi.

Asiallisesti Penttilän ehdotuksen Saksaa koskeva osa oli lähes samanlainen kuin tasavallan presidentin viimeviikkoinen lausunto. Sekä poliitikkojen että monien asiantuntijoiden kommentit olivat kuitenkin vielä talvella hyvin varovaisia.

Ulkoministeri Pertti Paasio luonnehti ajatusta ensin “jännäksi”, mutta perui myöhemmin puheensa ja täsmensi, että sopimuksen muuttamista “ei ole syytä nostaa minkääntyyppisen aktiivisuuden piiriin”. Pääministeri Harri Holkeri vastasi, että Suomella ei ole tarvetta suurtenkaan muutosten keskellä muutella turvallisuuspolitiikkansa peruselementtejä. Max Jakobson arvioi, että ennen kuin sopimusta muutetaan on syytä odottaa, minkälaiseksi Euroopan tuleva järjestys hahmottuu.

Myös Neuvostoliiton suurlähetystössä Penttilän ehdotus tyrmättiin tuoreeltaan.