Mummo pelasti kirjailija Norio Mobun

kirjallisuus
Teksti
Karri Kokko
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Norio Mobun palkitussa teoksessa nuori mies saa otteen elämästä mummoaan hoitaessaan. Katso diaesitys

norio mobu


Katso diaesitys Norio Mobusta klikkaamalla kuvaa.

Norio Mobun, 37, elämä oli suistunut sivuraiteille. Hän oli jättänyt työnsä perheyrityksessä, soitti bändissä ja poltteli marihuanaa. Kun vanhemmat haukkuivat häntä hulttioksi, hän pakeni New Yorkiin.

Vanhempien yhteydenotto herätti hänet. Hänen isoäitinsä oli saanut vakavan sairauskohtauksen ja joutunut sairaalaan.

“Päätin palata Osakaan hoitamaan mummoa”, Norio Mobu kertoo tokiolaiskahvilassa ja juo vihreää teetä. Vain hetkeä aiemmmin hän on ollut soittamassa levyjä ja puhumasta kirjallisuudesta underground-baarissa Tokion Hongossa.

Mummon hoitamisesta tuli Norio Mobulle elämäntehtävä. Hän hoiti tätä kotona vuorokaudet ympäriinsä kolmen vuoden ajan aina mummon kuolemaan asti. Mobun äiti oli hyvillään: hänen ei tarvinnut jättää työtään hoitaakseen anoppiaan, ja pojasta näytti tulevan taas yhteiskuntakelpoinen.

“Mummo oli lähes vihannesmaisessa tilassa tullessaan sairaalasta, mutta sain hänet takaisin elämän puolelle. Ainakin minusta tuntui siltä”, Mobu kertoo.

Mummo nauraa hykersi, “a-a-a-a”, mistä pojanpoika päätteli, että mummon oli hyvä olla.

Lapsena Norio Mobu oli ollut mummon oma pikkupoika. Hän oli pyydystänyt mummon kanssa jyrsijöitä kasvimaalta tämän maatilalla Narassa. Kun madot olivat kaivaneet koloja keltaisiin retikoihin, hän oli raivonnut mummon kanssa madoille. Illalla he olivat katsoneet yhdessä vapaapainia televisiosta.

Mummon hoitaminen oli rankkaa. Mummon vaippojen vaihto ja peseminenkään eivät olleet herkkua,ja välillä Mobusta tuntui, että ” maailmassa ei voi olla toista yhtä paskahommaa”.
Norio Mobu löysi itsestään myös puolia, joihin hän ei olisi muutoin ehkä tutustunut.

“Tiedä vaikka olisin tappanut mummon, jos hän olisi elänyt pidempään.”

Mutta nauraa hykertäessään mummo oli kaunis. Sairaalassakin hän oli ollut kaikkien suosikki. Hoitajat olivat ihailleet hänen ihanan sileää ihoaan tietämättä, että mummo oli nuorena tyttönä valittu Miss Naraksi.

Mummo hykerteli räpäten

Kun mummo kuoli, Mobusta tuntui, etta hän ei kykene ilmaisemaan suruaan musiikin kautta. Hän alkoi kirjoittaa.

Syntyi räpätty kertomus umpikujassa elävästä miehestä, jonka elämän täyttää hardcore punk ja heavyrock sekä marihuana. Vain mummon hoitaminen rytmittää päivän ja pitää elossa. Kirja on vihainen ja sohii rajulla tavalla japanilaisen yhteiskunnan epäkohtia.

Räp-tyylin Mobu valitsi siksi, että mummon hykertely kuulosti hänestä räpiltä.

Teoksensa lopussa kirjoittaja antaa ohjeita vanhustenhoidosta. Siitä nimi: Hoitotiedettä vanhuksille.

Kirja on ollut menestys. Siitä on myyty Japanissa jo yli 80 000 kappaletta. Bungeishunju-aikakauslehti palkitse teoksen parhaana esikoisromaanina sen ilmestymisvuonna 2004 . Se sai myös Japanin tärkeimmän romaanipalkinnon, Akutagawan.

“Vaikka monet ovat kehuneet kirjaa, en ole varma ymmärtävätkö he kuitenkaan, minkälaista työtä tein”, Norio Mobu miettii. “Edes omat vanhempani.”

Varakkaat vanhemmat kustansivat pojalleen loman ennen kuin tämä palasi töihin perheen yritykseen mummon kuoleman jälkeen. Mobu jatkaa kirjoittamista, hän on alkanut tehdä myös underground-lyhytelokuvia ystävänsä kanssa. Hän on perustanut perheen, esikoinen on jo kahden.

Norio Mobun kirjan sanoma on, että vanhustenhoitoa ei saisi jättää luusereiden tehtäväksi.

“Tai toisin päin. Miksi luusereihin suhtaudutaan paheksuvasti, jos kerran vanhustenhoito ollaan jättämässä heidän työkseen?”

Lue juttu japanilaisesta vanhustenhuollosta SK:sta 5/2008.

Teksti Riitta Kylänpää, Tokio
Kuvat Markus Pentikäinen

Johdatus hoitotyöhön

Katkelma Norio Mobun teoksesta Kaigo nyûmon (Johdatus hoitotyöhön, 2004)

Tämän maan ‘päättyneen’ osan pienoiskuvaa muistuttavasta huoneestakin löytyi uskomaton perhe. Toisella kymmenellä olevat isosisko, pikkuveli sekä heidän äitinsä hoitivat patotyömaalla vaikeasti loukkaantunutta nelikymppistä isäänsä. Hänet oli kytketty joka puolelta hirvittävään hoitolaiterykelmään, lima täytyi imeä puolen tunnin välein jonkin sortin apuvälineellä pois, ja hänen oli isoäitiänikin vaikeampaa päästää suustaan äänen pihausta. Mutta hänen poikansa vain päivittäin puheli tässä jamassa makaavalle isälleen, piti huolta etteivät laitteet ja letkut päässeet epäkuntoon, ja kun koko perhe kokoontui yhteen, näytti kuin vain perheen jäsenten selkäpuolen ympäröimän vuoteen tienoilta olisi hehkunut merkillistä valoa – aivan kuten minä ja äitinikin, hekin varmasti tunsivat vuoteen toiseksi kodikseen – en voinut olla tuntematta tuon saman salatun yhteisvastuullisuuden leviävän vaihdettuihin tervehdyksiinkin. Perheen jäsenet, joiden kuuluu rakastaa toisiaan, iloitsivat elämän jatkumista tuossakin perheessä – aivan kuten minä ja äitinikin.

Uskoin vähintäänkin isoäidin verenkierron  kohenevan ja virtaavan vartalon joka sopukkaan kun aloin hieroa häntä, ja jos verenkierto alkaisi vilkastua, hän kykenisi varmasti reagoimaan ärsykkeihin – näin uskoin. Havahduin yhtäkkiä siihen, ulottuvillani oli tarjolla sekä ‘ihme’ että ‘kyky uskoa itseen’. Liike alkoi oikeasta sormesta ja ulottui lopulta koko oikeaan käteen, ja kun seuraavaksi tartuin siihen asti täysin liikkumattomaan vasempaan käteen ja aloin hieroa sitä, isoäidin kasvoille levisi hetkeksi vieno hymyntapainen, ja lopulta eräänä päivänä tunsin yllättäen keskisormen ja etusormen seutuvilla pienen värähdyksen – aivan kuin olisin saanut hiuksiini uuden elinvoimaisen mustan värityksen. Kun vasen käsi alkoi vähitellen liikkua, toipuminen alkoi sujua nopeammin. Isoäidin ilmeistä olin huomaavinani kuinka kaipaus kotia kohtaan alkoi herätä eloon, ja kun hänen mielensä alkoi palata asteittain tunnottomaksi käyneeseen ruumiiseen, minun ja äitini ilolla ei ollut rajaa. Kun lopulta saimme sairaalassa olleen isoäidin lopulta kotiin, perheemme siirtyi aivan toisenlaiseen mielelliseen tiheikköön. Eihän ainutkaan vanhus, vaikka ei enää kykenisikään liikkumaan omatoimisesti, halua päätyä sairaalan osastolle, joka on täynnä toinen toisensa jälkeen kuolevia elämän uuvuttamia vanhuksia. Kurkkuani kuristi kun seurasin nääntyneitä vanhempiaan viikottain sairaalan käytäviä pitkin taluttavia perheen jäseniä, ja olin enemmän kuin helpottunut saadessani isoäidin pois sellaisesta hoitopaikasta, jossa kaikista kauniilta ja lempeältä kuulostavista hoitotyön iskulauseista huolimatta kuitenkin kehdataan surutta sanoa omaisille päin naamaa: ‘No kun tuo on päätynyt jo tähän tilaan, kyllä se nyt vain merkitsee loppua. Minä ainakin haluaisin kuolla jos joutuisin tuohon tilaan..’ Jou, nigga, funtsaa vähän, mitä vittua ne tuollaiset kusipäät omaishoidosta luulee tajuavansa.

Suomennos Miika Pölkki