Särjetty kaupunki
Irpin oli moderni eurooppalainen kaupunki, keskiluokkainen idylli. Sitten tuli vihollisarmeija ja tuhosi lähes kaiken.
Voit kuunnella jutun myös ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Ensin surua, sitten vihaa. Tai ehkä toisinpäin.
Anna Volkošovets ei enää muista, missä järjestyksessä tunteet tulivat, mutta ne tulivat voimalla.
Anna oli asunut miehensä Sergil Volkošovetsin kanssa Irpinin kaupungissa kahdenkymmenen kilometrin päässä Kiovasta. Kun Venäjän armeija tunkeutui kaupunkiin maaliskuun 6. päivä, oli pakko lähteä.
Volkošovetsit pääsivät turvaan Annan vanhempien luokse Rivnen alueelle, noin kolmesataa kilometriä Kiovasta länteen. Äiti yritti lohduttaa: venäläiset ajetaan pois, pian asutte taas omassa kodissanne.
Iltapäivällä 23. maaliskuuta Anna Volkošovets selaili sosiaalista mediaa. Hän etsi ystävien päivityksiä, elonmerkkejä, tietoja siitä, kuka oli paennut, kuka tarvitsi apua.
Instagram-tarinoiden joukosta silmiin osui video, jossa näkyivät kotikulmat Irpinissä, vauras pienkerrostalo- ja omakotitaloalue. Sitten kuvassa näkyi tuttuja mäntyjä, pätkä ruskeaa lauta-aitaa, häivähdys persikanväristä ja keltaista seinää. Heidän oma paritalon puolikkaansa.
Mutta talon toinen kerros oli musta, karrelle palanut. Ikkunat irvistävät aukot. Katosta repsotti iso siivu, joka peitti parvekkeen.
Kotiin ei ollut palaamista.
Irpin, Butša, Borodjanka, Hostomel. Koko maailma tuntee nyt Kiovan satelliittikaupungit, jotka Venäjän armeija miehitti ja joissa sen sotilaat rellestivät viikkoja tuhoa ja kuolemaa levittäen.
Ennen sotaa Irpinissä asui lähes satatuhatta ihmistä. Se oli lapsiperheiden ja nuorten pariskuntien moderni eurooppalainen kaupunki, keskiluokkainen idylli, johon oli 2010-luvun alkuvuosista lähtien muuttanut asukkaita ympäri Ukrainaa.
Kaupungissa oli tarjolla yksityisiä päiväkoteja ja kansainvälisiä kouluja. Lääkäriklinikoita niille, joilla oli varaa parempaan kuin Ukrainan surkeaan julkiseen terveydenhoitoon.
Kiovaan verrattuna asuminen oli kuitenkin edullista. Kalleimpien asuntojen neliöhinnat liikkuivat noin tuhannessa eurossa, kun Kiovan keskustassa paljon heikkolaatuisemmastakin asumisesta joutui maksamaan tuplahinnan.
Irpinin suuret, hyvin hoidetut puistot täyttyivät viikonloppuisin kiovalaisista eväsretkeilijöistä, jotka pakenivat miljoonakaupungin saasteita. Jo Neuvostoliiton aikana irpiniläisissä parantoloissa hoidettiin keuhkosairaita.
Rikollisuutta oli vähän. Se keskittyi pääasiassa köyhemmille kerrostaloalueille. Työväenluokkaiset perheet, jotka rautatien rakentaminen toi aikoinaan Irpiniin, olivat asuneet niissä monen sukupolven ajan.
Suurin osa kaupungista on nyt pilalla.
Pieniä kranaatinsirpaleita on kaikkialla: puissa, asfaltissa, puistojen penkeissä, bussipysäkkien katoksissa, roskapönttöjen kyljissä. Talojen seinät ovat ammusten jäljiltä kuin reikäjuustoa. Tykistötulen synnyttämät paineaallot ovat särkeneet ikkunat.
Kadut on toukokuun alkupuolella siivottu ruumiista ja sotaromusta, mutta ihmisiä tulee vastaan harvakseltaan. Valtaosa heistä on vanhuksia. Lasten iloista meluamista ei kuule missään.
Venäläisten asevoimat moukaroivat erottelematta niin rikkaiden kuin köyhien asuinalueita. Venäläiset sotilaat ryöstelivät systemaattisesti irpiniläisten omaisuutta pesukoneista ilmalämpöpumppuihin.
”Kuin reissu supermarkettiin”, sotilaiden kerrotaan kerskuneen varkauksillaan.
Venäläisjoukot alkoivat pommittaa Irpiniä raskaasti heti sodan alettua 24. helmikuuta. Ensimmäiset taistelut käytiin vain kymmenen kilometrin päässä Hostomelin kansainvälisellä rahtilentokentällä, jonne Venäjän erikoisjoukot tekivät helikopterihyökkäyksen.
Ukrainan armeija räjäytti Irpinjoen yli kulkevan sillan 25. helmikuuta pysäyttääkseen venäläisten etenemisen. Irpinin kautta vihollisella olisi ollut nopein reitti Kiovaan.
Irpinin sillasta tuli sodan symboli. Uutiskuvat näyttivät, kuinka kymmenettuhannet ihmiset pakenivat sillan viereen rakennettua lankkukyhäelmää pitkin pois kaupungista. Pakoreitti oli jatkuvan venäläistulituksen takia hengenvaarallinen. The New York Timesin valokuvaaja Lynsey Addario oli vain metrien päässä todistamassa, miten nelihenkisen perheen äiti, 9- ja 18-vuotiaat lapset sekä avustustyöntekijä kuolivat evakuointipisteellä maaliskuun 6. päivä.
Venäläisjoukot olivat miehittäneet noin puolet Irpinistä maaliskuun puoliväliin mennessä. Miehitysterroria kesti kaksi viikkoa.
Irpinin kaupunginvaltuusto kokoontui sodan sytyttyä aamukahdeksalta hätäistuntoon. Kaupungilla ei ollut ilmahälytyslaitteita, niistä oli ollut tarkoitus päättää samalle päivälle suunnitellussa tavallisessa kokouksessa.
Sireenien lisäksi oli hankittava lääkäreitä, lääkkeitä ja verta.
Irpinin sairaalan apulaisylilääkäri Vladimir Aleksejevitš Levtšuk alkoi heti värvätä lisää leikkaussalihenkilökuntaa ja kirurgeja. Hän arvioi, että sota jatkuu pitkään.
Ensimmäiset haavoittuneet tuotiin sodan toisena päivänä. Heidän joukossaan oli neljä Hostomelin taisteluihin osallistunutta venäläistä sotilasta, jotka oli löydetty harhailemasta läheisestä metsästä. He olivat kertoneet olevansa eksyneitä.
Venäläiset sijoitettiin omaan huoneeseensa, erilleen muista potilaista. Pahoin palanut sotilas huusi hoitajille ja lääkäreille hysteerisenä: Älkää tappako minua! Hän kuoli myöhemmin vammoihinsa.
Levtšuk valvoi venäläissotilaiden hoitoa. Ammattilaisena hänen velvollisuutensa oli huolehtia heidän hyvinvoinnistaan siinä missä muidenkin potilaiden.
”Ihmisenä olisin tietenkin halunnut tappaa heidät, koska he olivat tulleet tänne tappamaan meidät”, Levtšuk sanoo.
Hän ottaa vieraat vastaan ahtaassa työhuoneessaan. Ovessa on yhä lommoja ja reikiä todisteina siitä, että venäläissotilaat ovat murtaneet sen auki sorkkaraudalla.
Kun venäläiset olivat miehittäneet Irpinin, Levtšuk joutui ilmoittautumaan joka päivä heidän tarkastuspisteellään.
”Rivisotilaat osoittelivat hermostuneina aseillaan, mutta komentajat käyttäytyivät rauhallisemmin. He halusivat vain kuulla raporttia siitä, kuinka paljon potilaita meillä on ja millaisia vammoja hoidetaan.”
Kaikki siviilit eivät heti tajunneet sodan realiteetteja. Irpinin ensimmäinen lapsiuhri kuoli, koska vanhemmat jäivät odottamaan ambulanssin saapumista eivätkä ymmärtäneet itse viedä lasta sairaalaan.
Sähköt olivat poikki, sairaala toimi varageneraattorilla. Lääkärit amputoivat leikkaussaleissa raajoja ja poistivat haavoittuneista kranaatinsirpaleita.
Ruumishuone täyttyi nopeasti. Maaliskuun 10. päivä siellä ei ollut enää tilaa. Levtšuk ja sairaalan ylilääkäri kaivoivat sairaalan taakse joukkohaudan, jonne he hautasivat kaksitoista vainajaa.
Levtšuk poistui työpaikaltaan viimeisten joukossa maaliskuun 12. päivä. Potilaat oli jo evakuoitu ja kaupungissa taisteltiin niin raskaasti, että jääminen olisi ollut hengenvaarallista.
Kun hän palasi kaksi viikkoa myöhemmin, sairaala oli järkyttävässä kunnossa: murrettuja ovia, rikottuja ikkunoita ja lääkekaappeja, huonekalut viskottuina pitkin käytäviä.
Kaikki ukrainalaiset lääkärit kuuluvat operatiiviseen reserviin. Se tarkoittaa, että he ovat velvoitettuja palvelemaan armeijaa sodan aikana.
Levtšuk avaa kaappinsa ja näyttää: henkarilla roikkuu univormu, seinää vasten nojaa Kalašnikov-rynnäkkökivääri. Jos uusi venäläishyökkäys tulee, hän on valmis myös tappamaan.
Kerrostalokompleksin portissa lukee Richtown, Rikkaiden kaupunki. Se on yksi Irpinin parhaiten säilyneitä kortteleita.
Richtownin vieressä sijaitsevien talojen yläkerrokset sen sijaan ovat täysin tuhoutuneet. Venäläiset ovat todennäköisesti yrittäneet eliminoida niissä olleet tarkka-ampujat, ja Richtownin matalammat rakennukset ovat jääneet katveeseen.
Nadeza Grigorijevna muutti tänne miehensä kanssa vuonna 2019. Israelissa asuva tytär osti heille kodin uudesta talosta.
Asunnossa on valoisa olohuone erkkeri-ikkunoineen. Grigorjevna on kasannut lattialle kymmeniä kukkaruukkuja ja yrttejä. Toinen tytär, joka asuu myös Richtownissa, antoi ne äidille hoidettavaksi.
Grigorijevna tarjoaa vihreää teetä ja paksua hunajaa. Hän itkee.
”Meillä oli niin kaunista ja hyvää. Emme koskaan anna anteeksi!”
Grigorijevna syntyi vuonna 1942 Kiovan lähellä.
Kotikylä paloi sodassa maan tasalle, äiti piileskeli kyläläisten kanssa läheisellä suolla. Sinne suolle äiti kuoli, kylmään ja tauteihin. Isästään Grijorijevana ei tiedä mitään.
Grigorijevna meni naimisiin nuorena, muutti miehensä kanssa Kiovasta Krimille, kun ensimmäinen tytär oli vasta vauva.
Parasta oli elää 1960-luvulla Neuvostoliitossa. Maata johti Leonid Brežnev, Grigorijevnan muistoissa kiltti mies ja hyvä hallitsija. Lapset olivat pieniä, elämä yksinkertaista, muusta maailmasta tiedettiin hyvin vähän. Töitä tehtiin sovhoosissa.
Sitten tulivat perestroika ja glasnost, kaksi rumaa sanaa. Kun vanhin tytär meni naimisiin vuonna 1991, koko perhe itki.
”Meillä ei ollut rahaa järjestää oikeita häitä, olimme köyhempiä kuin koskaan. No, oli sentään puutarha.”
Elintaso alkoi kohentua 2000-luvulla. Kertyi hieman omaisuutta. Grigorijevna hoiti pientä puutarhatilkkuaan, ja silmäteräänsä, tyttärentytärtään. Oli lupa odottaa siedettävää loppuelämää ja kuolemaa tutussa kodissa.
Helmikuussa 2014 Krimille ilmestyivät pienet vihreät miehet. Ne olivat Venäjän vastaus Maidanin vallankumoukselle, Ukrainan yritykselle kurkottaa länteen.
Aseita, tankkeja, sotilaita. Grigorijevnan veli, joka oli ollut läheinen koko elämän, hyväksyi miehityksen. Hän kääntyi Venäjä-mieliseksi.
Nadeza Grigorijevna oli hyvin yksinäinen. Tytär laihtui kymmenen kiloa ja sairastui kilpirauhasen vajaatoimintaan, hän sanoo.
”Lopulta oli moraalisesti mahdotonta jäädä Krimille asumaan.”
He olivat nähneet valtavat mainostaulut: Tervetuloa Irpiniin! Kuvissa Kiovan esikaupunki näytti aurinkoiselta paratiisilta. Sinne päätti lähteä koko perhe: Nadeza Grigorijevna ja mies, tytär ja hänen miehensä sekä tyttärentytär.
He olivat tuskin ehtineet asettua aloilleen, kun Kiinasta levisi uusi vitsaus, koronapandemia. Tammikuussa 2022 Nadeza Grigorijevna istui sairaalassa miehensä sängyn vieressä ja katsoi kun tämä kuoli.
Kuukautta myöhemmin tuli taas Venäjä.
”Ajattelin: synnyin sodan aikana, kuolen sodassa.”
Grigorijevna palasi Irpiniin toukokuun alussa Ternopilista, Länsi-Ukrainasta. Vain kolme muuta perhettä on tullut takaisin kotitaloon.
Grigorijevna tarkastaa joka aamu uutisista, onko Putin kuollut.
”Venäläiset ovat aina pitäneet meitä tyhminä ja köyhinä, miksi he tulivat tänne?”
Grigorijevna itkee ja vapisee, niin vihainen hän on.
”Emme anna koskaan anteeksi! Venäläisiä rangaistaan vielä. Jos ei ihmisten oikeudessa, niin Jumalan.”
Veljentytär soitti sodan alussa. Hän kertoi isänsä olevan Grigorijevnasta huolissaan.
”Vastasin rumasti ja suljin puhelimen. Minulla ei ole enää veljeä, ja hänen lapsensakin saavat suksia kuuseen.”
Varas on sidottu lyhtypylvääseen narulla ja ilmastointiteipillä. Housut on vedetty nilkkoihin, suuhun työnnetty peruna. Puuseppä Artur Arestovitš näyttää miehen kuvaa kännykästään.
Arestovitš liittyi Irpinin vapaaehtoisiin aluepuolustusjoukkoihin maaliskuun 3. päivä.
”Irpin on perheeni koti, velvollisuuteni on puolustaa sitä.”
Yli satatuhatta ukrainalaista on tehnyt sodan sytyttyä vastaavanlaisen valinnan.
Sotaveteraanit, opiskelijat, naiset, köyhät ja rikkaat jonottivat Kiovassa ja muissa kaupungeissa helmikuun lopussa rynnäkkökivääreitä, kun aluepuolustusjoukkojen liikekannallepano käynnistyi. He osallistuvat sotaan vapaaehtoisina, mutta osana Ukrainan puolustusvoimia.
Armeija antoi 34-vuotiaalle Arestovitšille univormun ja Kalašnikovin. Entä koulutus?
”Se kesti suunnilleen puoli minuuttia.”
Suojavarusteet, kuten luotiliivit oli hankittava itse. Irpiniläinen siviili lainasi Arestovitšin joukkueelle parikymmentä vuotta vanhan pakettivolkkarin.
”Sitäkin meidän piti piilotella sillan alla, ettei armeija olisi takavarikoinut käyttöönsä.”
Kaikesta oli pula, ja kaikelle oli ottaja. Sen Arestovitš näki partioidessaan ryhmänsä kanssa Irpinin kaduilla.
Kun kaupunki oli vajonnut sekasortoon, liikkeelle lähtivät myös omat rosvojoukot. Koskaan tuskin selviää, kuinka suuri osa venäläisten piikkiin pannuista ryöstöistä on todellisuudessa irpiniläisten tekemiä.
Ryöstäjät toimivat yleensä usean miehen ryhmissä.
”Monet olivat meille entuudestaan tuttuja pikkugangstereita, mutta jopa vanhat mummot varastelivat.”
Vorot etsivät kultaa, rahaa, koruja, tietokoneita, huonekaluja, autoja ja mitä tahansa, mitä saattoi kaupata eteenpäin. He evakuoivat ihmisiä kaupungista, mutta vaativat kyydistä satojen eurojen korvauksen.
Aluepuolustusjoukot päästivät varastelevat naiset varoituksella, miehiä he rankaisivat ankarasti.
Roistot jätettiin pylväisiin roikkumaan koko päiväksi, venäläistulituksen armoille. Arestovitš ei tiedä, kuoliko joku niille sijoilleen. Eikä se häntä erityisemmin kiinnosta.
Hautaustoimistossa on illalla autiota ja viileää. Seinällä lukee suurin kultaisin kirjaimin toimiston nimi: ”Muistojen kuningas”.
Tummanpunaisia, sinisiä ja ruskeita arkkuja on lattialla suorissa riveissä, osa muovikelmuun käärittyinä ja päällekkäin ladottuina. Seinää vasten nojaa puusta valmistettuja ortodoksiristejä ja seppeleitä.
Pieni valkoinen koira ja musta kissa tervehtivät tulijoita. Koira hyppii ja haukahtelee iloisena, kissa kyhnyttää jalkaa vasten.
Hautausurakoitsija Peter Korol on hankkinut Dolly-koiran ja Murtšik-kissan juuri niiden ihmisrakkauden takia. Ahdistunutta asiakasta auttaa, kun voi silittää syliin käpertynyttä kehrääjää.
Hautaustoimisto on perheyritys. Korolin isä siirsi sen poikansa nimiin viisitoista vuotta sitten.
Tänä keväänä ovi on käynyt tiheään.
Irpinissä sai surmansa hyökkäyksen ja miehityksen aikana noin kolmesataa siviiliä ja viisikymmentä kaupungin puolustajaa. Korol on yksi niistä, joiden tehtäväksi sodan jälkihoito lankesi.
”Kun venäläiset olivat lähteneet, aloimme kerätä ruumiita ympäri kaupunkia. Se kesti kymmenen päivää.”
Kuolleita löytyi puistoista, kaduilta ja raunioista. Ihmiset soittivat ja pyysivät noutamaan menehtyneen omaisensa kotoaan.
”He olivat sikäli onnekkaita, että sentään tiesivät, mitä oli tapahtunut.”
Ne, jotka eivät tienneet, pyörivät kaupungilla lohdutonta ympyrää: sairaalaan, poliisiasemalle, ruumishuoneelle, hautaustoimistoon, takaisin sairaalaan. Seuraavana päivänä uudestaan.
Vapaaehtoistyöntekijät raapivat ihmisten jäänteitä kaduilta lapioilla.
Osa ruumista pystyttiin tunnistamaan ruumishuoneella. Joidenkin henkilöllisyyden selvittämiseen tarvittiin dna-testi.
Hyökkäyksen alettua Korol on toukokuun puoliväliin mennessä haudannut satakahdeksankymmentä ihmistä.
Hautajaisseremonioita järjestetään joka päivä puolen tusinaa. Seremonia on nyt lyhyt. Koruton. Harvoin edes pappia.
”Muuten emme ehdi haudata kaikkia.”
Hautausmaan parkkipaikalla on suuressa keossa palaneita henkilö- ja pakettiautoja. Jos katsoo ikkunoista sisään, näkee lasten leluja, vaatteita, tuttipulloja, tölkkiruokaa. Pakomatkalle pakattuja tavaroita.
Hautausmaan ympärillä on tiheä mäntymetsä. Taaimmaisessa osassa liehuu yhdeksän Ukrainan lippua. Niiden takana olevaan rivistöön on haudattu kymmeniä sotilaita, jotka saivat surmansa vuonna 2014 alkaneessa Itä-Ukrainan sodassa.
Haudankaivaja Andrii lapioi rivakasti hiekkaa lipputankojen lähellä. Hän on heittänyt paidan pois, mutta hikoilee silti helteessä. Vaikka kello on vasta yksitoista aamulla, Andrii kaivaa jo päivän seitsemättä hautaa.
Monissa hautakivissä on vainajan valokuva. Se kertoo yhteisestä kulttuuritaustasta ison naapurimaan kanssa: emaloidun tai laserilla kaivetun kuvan kiinnittäminen hautakiveen on Venäjällä yleinen tapa.
Haudoille asetetut seppeleet ovat suuria ja värikkäitä.
Jalankulkuväylän varrella istuu kolme naista penkillä. Äiti, tytär, naapuri.
80-vuotias Maria Kuliš on juuri haudannut poikansa. Poika lepää nyt isänsä vieressä.
Mustassa ristissä on pieni muistolaatta: Volodomir Kuliš 30.10.1972–29.3.2022.
Maria Kuliš on rauhallinen.
”Pian olen täällä itsekin heidän vieressään.”
Volodomir Kuliš haudattiin pahvilaatikossa, perheellä ei ollut varaa arkkuun tai uurnaan. Ruumista oli jäljellä pelkät luut, kaikki muu oli palanut.
Venäläiset ja ukrainalaiset kävivät viimeisiä rajuja taisteluita Irpinin herruudesta tiistai-iltana 29. maaliskuuta. Maria ja Volodomir Kuliš hikoilivat ja pelkäsivät kuumassa asunnossaan yhdeksänkerroksisen talon kolmannessa kerroksessa.
Asunnossa ei ollut enää mitään arvokasta jäljellä. Kadyrovin rykmentin miehet olivat käyneet siellä kahdesti ryöstelemässä. Ainakin Maria Kuliš luulee, että kyse oli tšetšeenijohtaja Ramzan Kadyrovin miehistä, koska he olivat toistelleet sanaa ”Ahmed”.
Poika oli säästynyt kohtaamiselta, sillä hän oli ollut poissa ”vierailuiden” aikana. Maria Kuliš kertoo, kuinka miehet olivat komentaneet: Babuška rauhoitu. Suu kiinni ja istu paikallasi.
Tulitus kiihtyi illan pimetessä. Äiti päätti, että on lähdettävä pois. He pääsivät pihalle asti, mutta sitten poika muisti, että tupakat olivat unohtuneet sohvapöydälle. Hän palasi hakemaan niitä.
Maria Kuliš ei tiedä eikä ymmärrä tarkkaan, miten hänen lapsensa kuoli. Hän toistelee, että poika unohti tupakat, siksi kävi näin.
Talon ylemmät kerrokset olivat ilmeisesti jo vaurioituneet siinä vaiheessa, kun Volodomir Kuliš päätti palata takaisin. Heidän asuinkerroksensa oli kuitenkin vielä kunnossa.
Todennäköisesti talo joutui uudestaan tulituksen kohteeksi, kun hän meni sisälle. Toisen kerroksen asunnot syttyivät palamaan ja Volodomir Kuliš, joka liikkui hitaasti jalkavammansa takia, jäi liekkeihin.
Maria Kuliš sanoo käyneensä kuudella ruumishuoneella ennen kuin löysi poikansa. Puolaan muuttanut tytär tuli järjestämään hautajaiset.
Naiset lähtevät kävelemään hitaasti kohti hautausmaan uloskäyntiä. Tytär pitää äitiä kädestä.
Psykologi Nataliia Laretska on auttanut irpiniläisiä selviämään sodan traumoista huhtikuun puolivälistä lähtien.
47-vuotias Laretska on erikoistunut sotilaspsykologiaan. Hänellä on pitkä kokemus vangeiksi jääneiden sotilaiden kanssa työskentelemisestä. Nyt hän kuuluu ”Vapaa Ukraina” -aluepuolustusjoukkoihin.
Laretska vetää Irpinin sairaalassa ryhmäterapiaistuntoja ja hoitaa omia potilaitaan. Työpäivän jälkeen hän palaa kotiin Kiovaan.
Haastattelu tehdään kiovalaisessa puistossa. Juuri kun Laretska istuutuu penkille, ilmahälytyssireenit alkavat ulvoa. Muiden kaupunkilaisten tavoin hän ei enää piittaa niistä.
”Heräsin vähän aikaa sitten keskellä yötä ja ihmettelin, miksi on niin hiljaista. Hetken kuluttua sireenit alkoivat soida. Totesin, että kaikki hyvin, ja menin takaisin nukkumaan.”
Laretska sanoo, että hän voi puhua työstään vain yleisellä tasolla. Koska potilaiden terapia on kesken, heidän tilanteensa tarkempi kuvailu olisi epäeettistä.
Venäläissotilaiden raakuuksista on raportoitu laajasti.
Maailmaa ovat kauhistuttaneet erityisesti kertomukset raiskauksista. Pahimmillaan sotilaat ovat pakottaneet läheiset katsomaan, mitä he tekevät uhrille.
Laretska hoitaa seksuaalisen väkivallan uhreja samalla tavoin kuin muitakin kidutettuja.
”Kun sotilas raiskaa, hän kiduttaa uhriaan. Siitä on kyse, ei mistään muusta.”
Koska raiskaukset kuitenkin herättävät erityistä kiinnostusta ja raiskaukseen liittyy häpäisyn elementti, uhrit vaikenevat useammin kuin esimerkiksi raa’an pahoinpitelyn kohteeksi joutuneet.
Laretska toivoo, että kaikki saisivat Irpinissä avun, mutta todennäköistä on, että etenkin iäkkäät naiset kantavat vaiti ”häpeänsä”.
Irpiniläiset ovat tunteneet miehityksen aikana vihaa ja pelkoa. Tunteista oli heille silloin hyötyä: pelko hälytti riskeistä ja viha antoi energiaa.
”Nyt on päästettävä irti, muuten miehitys jatkuu loputtomiin pään sisällä.”
Laretskan työ on vasta alussa. Hän kouluttaa koko ajan lisää psykologeja, sillä potilaiden määrä kasvaa jatkuvasti. Ihmiset ovat ymmärtäneet, että avun hakeminen kannattaa. Potilaaksi hakeutuu yhtä paljon miehiä kuin naisiakin.
Laretska suhtautuu toiveikkaasti Irpinin tulevaisuuteen. Kun hän tuli paikan päälle ensimmäisen kerran, väestö näytti mobilisoituneen siivoamaan ja jälleenrakentamaan kaupunkia.
”Se auttaa ja vahvistaa heitä, heikentää aiempaa kokemusta eristyksissä olemisesta. Ihmiset tekevät Irpinissä nyt oikeita asioita oikealla tavalla.”
Kaupungintalo on suurella aukiolla suihkulähteen ja runoilija Taras Ševtšenkon patsaan takana.
Vuonna 1814 maaorjaksi syntynyt Ševtšenko nostatti runoillaan ukrainalaisten kansallistunnetta ja kehitti ukrainaa kirjakieleksi.
Kaupungintalolle jonottaa aamukymmeneltä tusinan verran ihmisiä. Sisäänkäynnin vieressä istuskelee irpiniläisiä, jotka lataavat kännyköitään kaupungin järjestämällä latauspisteellä.
Kolmekymppinen Natalia odottaa, että saa puhelimeensa täyden virran. Hän tuli paikalle jo kahdeksalta ja onnistui hoitamaan asiat kaupungin viranomaisten kanssa rivakasti.
Natalian kotitalo joutui vihollistulituksen kohteeksi kaksi kertaa. Kolmannen kerroksen asunnosta puuttuvat ovet ja ikkunat.
Kaupungin ensimmäinen tehtävä on ikkunoiden ja kattojen korjaaminen. Asukkaiden tulee ilmoittaa vahingoista ja anoa korjausapua. Ikkunat on luvattu saada kuntoon kolmen kuukauden sisällä.
Natalia lähti sotaa pakoon heti sen ensimmäisenä päivänä ja palasi Irpiniin huhtikuun puolivälissä. Hän asuu taas kodissaan, vaikka sieltä puuttuvat myös kaasu, sähkö ja vesi. Kesä on jo hyvässä vauhdissa. Natalia uskoo, että hän pärjää lämpimällä säällä ilman sähköjäkin.
Ruokaa hän saa avustusjärjestöiltä ja peseytyy ystävien luona.
Natalian ainoa huoli on, että pahasta vaurioitunut talo romahtaa hänen niskaansa.
Sammakot kurnuttavat niin lujaa, että Irpinin kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Taras Viazovchenko joutuu korottamaan ääntään.
Viazovchenko on liberaalin Holos-puolueen jäsen. Vuonna 2019 perustettu puolue sai samana vuonna järjestetyissä parlamenttivaaleissa noin kuuden prosentin ääniosuuden. Holosin päätavoitteet politiikassa ovat Krimin palauttaminen Ukrainalle ja korruption vastainen taistelu.
Puoluepolitiikka on kuitenkin työnnetty koko maassa toistaiseksi syrjään.
Holosin puoluetoimisto sijaitsee Irpinin ja Butšan välissä olevan pienen järven läheisyydessä. Toimistosta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Työtekijät raivaavat pois murskautuneita tiiliä, rikkoutunutta lasia ja romuttunutta metallia.
Viazovchenko kuului kriisiryhmään, jonka kaupunginvaltuusto perusti sodan ensimmäisenä päivänä. Ryhmä vastasi muun muassa kaupunkilaisten evakuoinneista.
Noin kolmetuhatta irpiniläistä kieltäytyi lähtemästä.
”Varsinkin ikäihmiset halusivat jäädä”, Viazovchenko kertoo. ”Jouduin usein soittamaan heidän sukulaisilleen ja pyytämään: suostutelkaa vanhempanne lähtemään.”
Evakuoijat löysivät metsästä kuudenkymmenen ihmisen ryhmän. Joukossa oli nainen, jolla oli neljän kuukauden ikäinen vauva. Metsään paenneet olivat varautuneet piileskelemään siellä pitkään. Heillä oli mukanaan aggregaatti, iso kasa purkkiruokaa, pienet teltat ja makuupussit.
Viazovchenkon pahin muisto liittyy perheeseen, johon kuului isoäiti, äiti, isä ja kolme lasta. Kun hän tuli ensimmäisenä päivänä heidän luokseen, perhe kieltäytyi evakuoinnista. Toisena päivänä he olivat jo pakanneet, mutta muuttivat viime hetkellä mielensä.
”Kolmantena päivänä vastassa oli isä, joka kertoi minulle, että vaimo kuoli yöllä raketti-iskussa. Perhe nousi auton kyytiin sokissa, eikä kukaan meistä puhunut matkan aikana sanaakaan.”
Yksi niistä, jotka eivät suostuneet lähtemään, oli 83-vuotias Ludmila Ivanova.
Ivanova asuu omakotitalossa, jota ympäröi suuri, villiintynyt puutarha korkeine hedelmäpuineen. Koti sijaitsee keskustan kupeessa Soborna-kadun varrella.
Ivanova istui lähes koko miehityksen ajan pihallaan, vain yöt hän nukkui sisällä talossa.
Naapurit toivat hänelle syötävää ja juotavaa siihen asti, kunnes lähtivät pakoon. Nälkä Ivanovalle ei ehtinyt tulla, mutta kylmä hänellä oli.
”Kylmempi kuin koskaan, vaikka olin pukenut kaikki vaatteet päälleni.”
18. maaliskuuta hän päivysti illalla taas penkillään. Mitään normaalista poikkeavaa ääntä ei kuulunut, yhtäkkiä vastapäinen talo oli tulessa. Tiilen palasia ja lasia lensi ympäriinsä. Myös kadulle parkkeerattu auto syttyi palamaan.
Venäläisten ammus oli osunut taloon, joka onneksi oli jo tyhjillään.
”Kaikki sanoivat, että minullakin kävi satumainen onni.”
Jos ammus olisi tullut vähänkin toisesta kulmasta, sirpaleet olisivat lentäneet Ivanovan pihalle ja hän olisi todennäköisesti kuollut iskussa.
Nyt päähän osui vain pieni kivenpala. Naapuri, joka oli tullut sammuttamaan tulipaloa, sitoi haavan.
Venäläiset Ivanova näki ainoastaan kerran. Hänellä oli tapana kurkkia naapuruston tapahtumia aitansa raosta.
”Yhtenä päivänä viisitoista venäläistä marssi Soborna-katua pitkin”, Ivanova sanoo ja tekee ristinmerkin.
Muutoin oli vaikea erottaa, kenen tankit ja sotilasajoneuvot ohi ajelivat, venäläisten vai omat. Niitä tuli ja meni.
Ivanova ei malttanut pysytellä vain pihallaan, hän lähti myös tutkimusretkille lähikulmille.
Kerran hän kohtasi kadulla hyvin laihan miehen. Miehellä oli mukanaan kolme löytökoiraa, joista hän oli huolehtinut. Juuri silloin paikalle ajoi evakuointia tarjonnut vapaaehtoistyöntekijä ja mies hyppäsi kyytiin.
”Se oli ainoa kerta, kun itkin. Koiraparat ulvoivat ja juoksivat auton perässä.”
Ivanova pelkää, että sodassa käy kuten Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa”, siitä tulee uusi jäätynyt konflikti. Jos venäläiset ilmestyvät vielä toisen kerran Irpiniin, hänkin aikoo lähteä.
Sodan syttymisestä hän syyttää omaa hallitustaan. Ivanovan mielestä se provosoi Venäjää. Putin on tietysti paha mies, mutta tilanteeseen olisi löytynyt rauhanomainen ratkaisu.
Mitään alueita Ivanova ei kuitenkaan halua Venäjälle antaa.
”Ei Krimiä, ei Donetskia ja Luhanskia, muusta nyt puhumattakaan.”
Irpiniin on palannut toukokuun loppupuolelle mennessä arviolta viisitoistatuhatta ihmistä. Viranomaiset kehottavat paluumuuttajia vielä odottamaan
Irpinin infrastruktuuri on kärsinyt paljon pahemmin kuin kuuluisamman naapurikaupungin Butšan. Butšassa kuoli enemmän ihmisiä, mutta rakennukset säilyivät, koska venäläiset valtasivat kaupungin heti sodan alussa.
Irpinin rakennuksista seitsemänkymmentä prosenttia on vaurioitunut.
Sähkö-, vesijohto- ja kaasuverkko vaativat täysremontin. Päiväkodit ja koulut ovat kiinni. Suurin osa liikkeistä ja lähes kaikki ravintolat ovat suljettuja. Keskustassa on auki yksi pankki ja yksi apteekki. Molempiin joutuu jonottamaan pitkään.
Ruokakaupat sentään ovat taas auki. Niiden hyllyt ovat jo lähes yhtä täynnä kuin ennen sotaa. Vain suolasta on pulaa: Ukrainan suurin suolakaivos sijaitsee keskellä taisteluita Donetskissa.
Vapaaehtoistyöntekijöiden ylläpitämissä paikoissa ruokitaan päivittäin neljätuhatta ihmistä.
Pormestari on kutsunut kaupunkiin suuren asiantuntijaryhmän, johon kuuluu muun muassa arkkitehtejä ja insinöörejä. He arvioivat vahingot ja laativat strategian uudelleenrakentamiselle.
Kaupungin kunnostaminen täysin entiselleen maksaisi lähes miljardi euroa.
Irpinin tulevaisuus riippuu siitä, kuinka moni palaa ja millaisia vaihtoehtoja heillä on paluunsa jälkeen. Saadaanko kaupunkiin yrityksiä, bisnestä ja työpaikkoja, vai jääkö se vain asuinalueeksi Kiovan kupeeseen, varjoksi entisestään.
Parin kilometrin päässä keskustasta Anna ja Sergil Volkošovets odottavat kotipihallaan arkkitehtiä. Ammattilainen tulee arvioimaan vahingot: onko talo mahdollista vielä kunnostaa, vai pitääkö se purkaa ja aloittaa kokonaan alusta.
Pihalla on romuksi palanut auto. Se oli kerran 30 000 euron arvoinen Mercedes-Benz ML -katumaasturi.
Alakerran lautalattiaa peittää lika, mutta lattian voisi hioa ja maalata entiselleen. Katosta roikkuu yhä lamppuja. Uuni, liesi ja jääkaappi ovat ehjät. Keittiön keltaiset kaapinovet ovat saranoillaan, suuri ruokapöytä seisoo jaloillaan. Sohva tarvitsee uuden verhoilun.
Siihen hyvät uutiset sitten loppuvatkin. Yläkertaan johtavat portaat ovat hautautuneet kivimurskan alle. Ylempi kerros on täysin tuhoutunut. Remonttihaaveet tuskin toteutuvat.
”Kateus, siitä tässä on kyse!” Anna Volkošovets sanoo. ”Venäläisillä ei ole mitään, joten he päättivät, että meilläkään ei saa olla.”
Paritalon puolikkaan arvo oli 140 000 euroa, irtaimiston 20 000 euroa. Perheen toinen ajoneuvo, sähköauto Nissan Leaf oli parkkeerattu vähän matkan päähän kotoa. Se on yhä kunnossa.
”Ehdimme asua täällä neljä vuotta. Talo oli meidän unelmamme, jonka eteen teimme töitä vuosikausia.”
Ennen sotaa suunnitelmissa oli hankkia perheenlisäystä, mutta nyt ajatus lapsesta mietityttää.
Anna Volkošovets omistaa kiinteistövälistysfirman. Se on toistaiseksi kiinni, koska ei ole mitään välitettävää.
Puoliso työskentelee grynderinä rakennusyrityksessä, joka on antanut pariskunnalle tilapäisen kodin.
Vaikka sota on Irpinissä ohi, se jatkuu muualla maassa. Ukrainan ulkoministeri Dmytro Kuleba on kutsunut Venäjän hyökkäystä Donbasissa yhdeksi suurimmista Euroopan mantereella sitten toisen maailmansodan.
Mitään johdonmukaista suunnitelmaa korvausten ja muun uudelleenrakennukseen liittyvän rahoituksen suhteen valtiolla ei vielä ole. Anna Volkošovets muistaa kuitenkin ajan, jolloin Donetskissa kotinsa menettäneet ihmiset tulivat Kiovan seudulle. Tuolloin valtion maksimikorvaus heille oli 20 000 euroa.
”Kävi miten kävi, jäämme tänne. Jäämme Irpiniin.”
Hyvänä enteenä pariskunta pitää sitä, että vaikka niin paljon tuhoutui, kodin tärkein esine säilyi.
Volkošovetsit menivät aikoinaan naimisiin ortodoksiperinteiden mukaan. Annan vanhemmat antoivat häälahjaksi ikonin.
Ikoni löytyi talon alakerrasta, hyllyltä omalta paikaltaan vahingoittumattomana.
