Kymmenen vuotta tuhoisasta terrori-iskusta – Beslan tunti tunnilta

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

330 ihmistä sai surmansa, kun terroristit hyökkäsivät Pohjois-Ossetian Beslanissa sijaitsevaan kouluun syyskuussa 2004. Saksalaisen Der Spiegel -lehden toimittajat Uwe Buse, Ullrich Fichtner, Mario Kaiser, Uwe Klussmann, Walter Mayr ja Christian Neef selvittivät, mitä Beslanissa todella tapahtui.

Ensimmäinen päivä

Varhain syyskuun 1. päivän aamuna 31 miestä ja kaksi naista lähtee Ingusiasta kohti Pohjois-Ossetian Beslania. Heillä on mukanaan AGS-17-kranaatinheittimiä, Stetskin-pistooleja, liekinheittimiä, tarkkuuskiväärejä ja konepistooleja.

He ovat kokoontuneet ennen lähtöään metsikköön pienen Psedahin rajakylän laidalle. Joukossa on 12 tšetšeenimiestä ja kaksi tšetšeeninaista, yhdeksän inguušia, kolme venäläistä, kaksi arabia, kaksi osseettia sekä yksi tataari, yksi kabardi ja yksi guri.

He ovat värväytyneet tehtäväänsä marttyyriprikaati Rijad al-Salihinin eli ”Hurskaiden puutarhan” kautta. Prikaati tuli ensi kerran julkisuuteen lokakuussa 2002 Moskovan teatterikaappauksessa, jossa venäläisten erikoisjoukkojen rynnäkön jälkeen kuoli 130 panttivankia. Marttyyriprikaatin emiiriksi on huudettu toisen jalkansa kentällä menettänyt tsetseenipäällikkö Samil Basajev.

Basajev on Venäjän vihollinen numero yksi, viimeinen elossa oleva vanhan kaartin sotapäällikkö. Hän kerää ympärilleen niitä, jotka vihaavat venäläisiä vallanpitäjiä niin paljon, että ovat päättäneet uhrata henkensä.

Vapaaehtoisten värvääminen aloitettiin jo joulukuussa 2003. Värvääjät liikkuivat enimmäkseen pakolaisleireissä, joista yhdessä koulutettiin tiettävästi itsemurhaiskujen tekijöitä. Kouluttajina toimii myös arabeja.

Beslaniin on matkalla sissisodan karaisemia ammattiterroristeja mutta myös ensikertalaisia, terrorin aputyöläisiä, vastikään värvättyjä hinteliä nuorukaisia. He ovat varustaneet keikkaa varten kolme ajoneuvoa: UAS-merkkisen jeepin, viisipaikkaisen valkoisen Ladan ja vankan vihreän GAS-66 sotilaskuorma-auton, jolla pääsee etenemään vaikeassakin maastossa. Siinä on vanhat venäläiset rekisterikilvet: A8130SE.

Kurikau, kello 7.20

Sultan Gurasev on toiminut yli 23 vuotta syntymäpaikkakuntansa Kurikaun poliisipäällikkönä. Muslimienemmistöinen Kurikau on venäläisen valtiovallan tyly etuvartio Pohjois-Ossetiassa, jonka enemmistö on kristittyjä. Beslan sijaitsee noin 30 kilometrin päässä, eikä sinne ole enää vuosiin ollut kunnon tietä.

Gurasev lähtee töihin seitsemältä. Ensimmäinen pysähdyspaikka on Kurikaun laidalla kohoava kukkula. Hän antaa sieltä päivittäisen virkailmoituksensa esimiehilleen, koska vain siellä on matkapuhelimelle kenttää.

Gurasev havaitseee tiellä raskaassa lastissa kulkevan GAS-66-merkkisen kuorma-auton, jonka kyljessä lukee ”Venäjän syyttäjänvirasto”. Hän tuntee kaikki paikalliset ajoneuvot, mutta kuorma-auto ei ole hänelle tuttu.

Gurasev antaa kuormurille pysähtymismerkin, mutta se väistää ja jatkaa matkaansa. Gurasev lähtee seuraamaan autoa. Hän vilkuttaa Ladansa suuntavaloja. Lopulta kuorma-auto pysähtyy, ja Gurasev pysäyttää autonsa sen taakse.

Kuorma-autosta syöksyi ulos maastopukuisia, mustanaamioisia miehiä. He ottavat ällistyneen Gurasevin kiinni ja vääntävät hänen kätensä selän taakse. He ottavat hänen virka-aseensa ja istuttavat hänet Ladan takapenkille kahden aseellisen miehen väliin.

Saattue jatkaa soratietä kohti ossetialaista Stary Batakojurtin kasakkakylää, jossa on neljä sulkupuomein ja vartiotornein varustettua poliisin vartioasemaa. Kourallinen ruplia riittää vapauttamaan auton tarkastuksesta.

Beslan, kello 7.15

Pohjois-Kaukasuksen syyskuu alkaa pilvisenä ja lämpimänä. On koulujen alkamispäivä, ”tiedon päivä”, kuten Venäjällä sanotaan. Beslanin kaikki seitsemän koulua on taas pantu juhlakuntoon.

Beslan on idyllinen 35 000 asukkaan pikkukaupunki. Se sijaitsee sadan kilometrin päässä Tšetšenian pääkaupungista Groznyista. Niiden väliin kiilautuu pikkuruinen Ingušian tasavalta.

Valokuvaaja Fatima Alikova menee aamulla Beslanin paikallislehden toimitukseen. Tänä aamuna hänen pitää ottaa kuva koulun numero 1 ensimmäisestä koulupäivästä.

Kello on 8.50, kun 84-vuotias Stalingradin sankari Saurbek Gutijev avaa oven ja menee ulos asunnostaan. Gutijev opetti koulussa numero 1 yli 30 vuotta historiaa ja kansalaistaitoa. Hän on sonnustautunut parhaaseen pukuunsa, sillä hänet on kutsuttu kunniavieraaksi lukukauden avajaisiin.

Koulun edessä on vaaleansininen ristikkoaita. Gutijev kulkee sen viertä ja tapaa tuttuja, vanhoja opettajatovereita, entisiä oppilaita. Lähes kaikki tuntevat hänet, ja häntä tervehditään huudahduksin.

Samaan aikaan terroristien saattue saapuu kaarisillalle, joka ylittää Beslanin ja Nasranin välisen rautatien. Sultan Gurasev istuu Ladan takapenkillä kahden terroristin välissä. Hän kohottaa varovasti päätään ja näkee autoja sekä paljon lapsia.

Koulu numero 1, kello 9.08

Valokuvaaja Fatima Alikova on pannut kameransa kuvauskuntoon. Ensiluokkalaiset seisovat paririvissä hänen edessään, pojat ja tytöt pitävät toisiaan kädestä. Vanhin koululainen on perinteiseen tapaan nostanut nuorimman olkapäilleen.

Alkikova kohottaa kameran ja katsoo etsimeen, mutta samassa näkyy ja kuuluu jotakin outoa. Maastopukuisia ihmisiä. Laukauksia. Alikova ymmärtää, että jotakin on tapahtunut, muttei tiedä vielä, mistä on kysymys.

Alikova juoksee pääovelle. Hän nousee kompastellen neljä porrasta, kääntyy portaikkoon, kipittää 25 askelmaa ylös ja menee opettajainhuoneeseen.

Pian hän kuulee jonkun huutavan: »Hälyttäkää poliisi!» Hän juoksee huoneen vasemmassa takanurkassa olevalle ovelle. Siitä pääsee pieneen, ikkunattomaan varastohuoneeseen. Alikova kyykistyy lattialle oven taakse ja asettaa kameransa ja muistilehtiönsä varovasti nurkkaan.

Larissa Mamitovalla on takanaan 17 tunnin yövuoro ambulanssin päivystävänä lääkärinä. Hän seisoo 13-vuotiaan poikansa Tamerlanin kanssa keskellä tulitusta. Hän näkee kymmenen maastopukuisen miehen ryntäävän koulun pihalle. Useimmilla on kasvoillaan musta kommandopipo. Naamioitumattomat ovat parrakkaita.

Miehet ammuskelevat konepistooleilla ilmaan ja kokoavat ihmisiä yhteen. Pihalla vallitsee pakokauhu. Perheet, lapset, opettajat, kaikki juoksevat ja pyrkivät turvaan. Tyhjästä ilmestyneet hyökkääjät ajavat tönien ja huutaen heitä koulun voimistelusaliin.

Mamitova tarttuu poikaansa kädestä ja juoksee hänen kanssaan voimistelusalia kohti. Päärakennuksen pitkälle käytävälle riviin asettuneet valtaajat ovat sulkeneet pääsyn rakennuksen takaosaan. He ammuskelevat kattoon ja komentavat panttivankeja voimistelusaliin.

Sen jälkeen terroristit ryhtyvät asettamaan räjähteitä saliin. He virittävät sähköjohtoja koripallotelineiden väliin. He kiinnittävät niihin ruskeaan teippiin kiedottuja räjähdepaketteja ja pakottavat isommat koululaiset auttamaan työssä.

Voimistelusali, aamupäivällä

Stalingradin veteraani, eläkkeellä oleva opettaja Saurbek Gutijev istuu salin etuosassa. Hänen vieressään on kulkutie, johon on puolen tunnin ajan viritetty räjähdeansoja ja sähköjohtoihin kytkettyjä pommeja. Kiinnitykseen käytetään eristysnauhaa. Työ sujuu ripeästi ja tottuneesti.

Kaikki johdot kulkevat salin perälle sijoitettuun jalkakytkimeen, samanlaiseen kuin ompelukoneissa. Joku terroristeista on koko ajan kytkimen vieressä. Näyttää siltä kuin hän voisi laukaista kerralla koko salin räjähteet.

Valtaajat komentelevat panttivankeja: »Ei saa astua johtojen päälle! Laukut ja puhelimet pois! Jos jonkun hallusta löytyy vielä matkapuhelin, hänet ammutaan!»

Panttivangit heittävät puhelimensa ja laukkunsa heille. Valtaajat tallovat puhelimet rikki saappaillaan ja huutelevat varoituksia salissa oleville: »Jokaisesta tämän jälkeen löytyvästä kännykästä ammutaan 20 panttivankia!»

Lääkäri Mamitova huomaa, että muutamat panttivangit panevat kännykkänsä piiloon. Hän pyytää heitä välttämään riskiä ja luovuttamaan puhelimet. Sitten hän näkee, miten kaksi terroristia raahaa salin poikki lihavan, noin 40-vuotiaan kuolleen miehen.

Terroristit kyselevät, onko paikalla lääkäriä. Mamitova ilmoittautuu. Hänet viedään keskuskäytävälle. Kaksi terroristia istuu siellä lattialla seinään nojaten ja verta vuotaen. He ovat haavoittuneet poliisien kanssa käydyssä laukaustenvaihdossa. Toinen on noin 25- ja toinen 35-vuotias.

Mamitova laittaa ensin siteen vanhemmalle. Luoti on mennyt kohtisuoraan kyynärvarren läpi ja repinyt siihen pitkän haavan. Mamitovasta tuntuu siltä, että mies kuuluu operaation johtajiin. Venäläiset neuvottelijat tunnistavat myöhemmin miehen Vladimir Hodoviksi.

Mamitova kysyy, mihin panttivankien ottamisella pyritään. ”Meillä on vain yksi tavoite”, Hodov sanoo. ”Venäjän armeijan pitää häipyä Tšetšeniasta.”

Käytävällä Mamitova näkee, että 15 panttivankia seisoo ikkunoiden edessä paljaat käsivarret ristissä. Terroristit lyövät reikiä ikkunaruutuihin, ilmeisesti myrkkykaasuhyökkäyksen pelossa. He ampuvat kaikkea, mikä liikkuu koulun ikkunoiden edessä.

Käytävällä kulkee sahidka eli musta leski, tšetšenialainen itsemurhapommittaja. Nainen vie lapsia vessaan. Hän on pukeutunut mustiin ja pitää pistoolia oikeassa kädessään ja räjähdevyötä lanteillaan. Mamitova näkee vain hänen tummat silmänsä.

Poliisin päämaja, aamupäivällä

Kyläpoliisi Gurasev, päivän ensimmäinen panttivanki, on koulu numero 1:n lähellä Kominterninkadulla. Hän pakeni melkein heti terroristien noustua autosta. He olivat jättäneet hänet istumaan Ladaan, ja ammuskelun alkaessa hän kierähti suojaan auton alle.

Gurasev ilmoittaa hätätilasta esimiehilleen, ja nämä panevat neuvottelijat töihin. Pian tämän jälkeen Gurasev joutuu uhriksi jo toisen kerran. Hänen vladikavkazilaiset virkaveljensä eivät usko hänen puheitaan, koska hän on muslimi. He epäilevät häntä kaappaajien rikostoveriksi.

Gurasev luovutetaan syyttäjän kokoaman ryhmän haltuun. Kun hänet kahdeksan päivän kuluttua päästetään vapaaksi, hänellä on otsassa kahdeksan sentin pituinen avohaava. Vasen silmä on mustana ja myös rintakehässä ja vasemmassa reidessä näkyy verenpurkaumia. Hänen kiveksensä on potkittu verille.

Beslanissa on vajaat viisisataa poliisia. He asettuvat laajaksi piiritysrenkaaksi koulun ympärille. Käskyjä ei juuri kuulu. Radiolaitteet ovat enimmän aikaa hiljaa. Uusi poliisipäällikkö on toiminut virassaan vasta kuukauden, eikä häntä näy paikalla.

Muuta väkeä paikalle kyllä lappaa päivän mittaan runsain määrin. Joukossa on paljon panttivankien omaisia. Poliiseille satelee kysymyksiä, mutta he eivät tiedä itsekään mitään. He kehottavat ihmisiä kysymään kaupunginhallinnolta kulttuuripalatsista.

Koulu numero 1, aamupäivällä

Terroristit vievät lääkäri Mamitovan everstiksi kutsutun miehen puheille. Everstillä on yllään maastohousut, musta T-paita ja vyö, johon on kiinnitetty käsikranaatteja, veitsi ja pistin. Hän astelee ikkunan ääreen, tähtää kiväärillään läheistä taloa ja ampuu kolme laukausta.

Eversti vaikuttaa määrätietoiselta ja varmaotteiselta. Toiset terroristit vaikuttavat everstin rinnalla kovin kypsymättömiltä. He ammuskelevat huvikseen koulun edessä olevia autoja sekä kanoja ja hanhia, ja aina osuttuaan he iloitsevat kuin lapset. Lääkäristä tuntuu siltä, että he pelkäävät everstiä ja tekevät niin kuin hän käskee.

Eversti on salaisen palvelun tiedon mukaan nimeltään Ruslan Hotsubarov ja hän on syntynyt 1972 Ingušiassa. Hän on ollut etsintäkuulutettu siitä lähtien, kun hän ampui toukokuussa 1998 kaksi armenialaista Keski-Venäjällä Orjolin kaupungissa. Murhan jälkeen Hotsubarov meni maan alle ja siirtyi Tšetšeniaan, missä hän tutustui Basajeviin.

Hotsubarov on viettänyt perinteistä kapinallisen elämää. Hän on livahtanut viranomaisten käsistä monta kertaa. Vähän ennen Beslanin koulun valtausta hän meni naimisiin Tšetšeniassa, ja hänellä on siellä pieni lapsi.

Eversti istuutuu Mamitovan viereen pöydän ääreen, antaa hänelle paperiarkin ja kuulakärkikynän ja ilmoittaa puhelinnumeron, johon Venäjän hallitus voi soittaa. Sitten hän ottaa esiin paperille kirjoitetun tekstin ja sanelee vaatimuksensa:

Pohjois-Ossetian ja Ingušian presidenttien pitää tulla koululle neuvottelemaan, ja mukana pitää olla myös presidentti Vladimir Putinin Kaukasuksen-asioiden neuvonantaja Aslambek Aslahanov sekä Putinin luottomies, moskovalainen lastenlääkäri Leonid Rosal.

Jos joku valtaaja haavoittuu, ammutaan 20 panttivankia, ja jos kuolee, 50. Jos kouluun tehdään rynnäkkö, rakennus räjäytetään. Lisäksi eversti vaatii, että koululle toimitetaan puhdasta vettä.

Mamitova tempaisee kirjaston ikkunasta käteensä valkoisen verhon ja kävelee pääoven kautta ulos koulusta. Hän heiluttaa valkeaa kangasta ja astelee portille. Hän huutaa tuovansa viestin panttivankien ottajilta.

Toiselta puolelta lähestyvä nuori mies laskee kiväärinsä nurmikolle, tulee lähemmäs ja ottaa paperilapun. Mamitova kysyy häneltä, onko hän osseetti. Mies nyökkää. Mamitova sanoo hänelle, että koulussa on noin 1 300 panttivankia, että voimistelusali on miinoitettu ja ettei kouluun saisi missään tapauksessa tehdä rynnäkköä.

Kirjallisuussali, iltapäivällä

Terroristit valitsevat miehistä seitsemän ja vievät heidät toisen kerroksen porraskäytävään. Puolen tunnin kuluttua he hakevat vielä kaksi panttivankia, joista toinen on Aslan Kudzojev. Hän on sonnustautunut juhlan kunniaksi valkoiseen pukuun, valkoiseen paitaan, valkoisiin kenkiin.

Kudzojev viedään toisen kerroksen kirjallisuussaliin, jossa on suurten venäläisten kirjailijoiden muotokuvia. Nyt siellä on myös seitsemän ruumista. Ne lojuvat lattialla sikin sokin, osin päällekkäin.

”Jotta hallitus tietäisi, ettemme laske leikkiä”, yksi terroristeista sanoo ja poistuu huoneesta. Toinen terroristi komentaa molemmat panttivangit heittämään ruumiit ulos ikkunasta.

Miehet heittävät ikkunasta toisen ruumiin. Kudzojev kuiskaa toiselle panttivangille osseetin kielellä, että heidän pitää hypätä. Mies pudistaa päätään. Kudzojev päättää kuitenkin hypätä. Hän tietää, että se merkitsee toiselle kuolemantuomiota. Hän selittää itselleen, että tämä on itse allekirjoittanut tuomionsa.

Kun he ovat heittämässä ikkunasta neljättä ruumista, Kudzojev huomaa, että terroristi vaihtaa lipasta aseeseensa. Hän nousee ikkunapenkille ja hyppää. Maahan on melkein viisi metriä.

Hän putoaa ruumiiden päälle, ja hänen oikea jalkansa nyrjähtää. Siinä tuntuu viiltävä kipu. Hän nilkuttaa kyyryssä seinänvierustaa pitkin, kiipeää aidan yli ja juoksee rautatietä kohti. Takaa kuuluu laukauksia, mutta yksikään ei osu häneen. Sitten kaksi sotilasta vetää hänet turvaan taistelukentältä ja kantaa ambulanssiin.

Samaan aikaan valokuvaaja Fatima Alikova silmäilee voimistelusalissa terroristeja. ”Minä olen journalisti, minun täytyy laskea heidän lukumääränsä”, hän ajattelee.

Hän näkee kymmenen terroristia. He puhuvat venäjää tuntemattomalla korostuksella.

Alikova panee merkille yhden terroristin, koska tämä näyttää kohtelevan lapsia hellävaraisesti. Mies on pieni, noin 30-vuotias, eikä käytä naamiota. Hän hymyilee usein. Hänen kaulansa poikki kulkee arpi korvasta korvaan, ikään kuin joku olisi yrittänyt leikata häneltä pään. Alikova nimittää häntä mielessään Hymyilijäksi.

Hymyilijän nimi on Nur-Pashi Kulajev. Kaappaajien joukossa on myös hänen veljensä Han-Pashi, jota aletaan kutsua voimistelusalissa Yksikätiseksi.

He ovat syntyisin Tšetšenian Stary Engenoista. Se on Basajevin maata, josta versoo kapinallisia. Ainakin neljä Beslanin kaappaajaa on kotoisin sieltä. Stary Engenoissa on parisataa asuttua tilaa vielä nytkin, melkein kymmenen vuotta ensimmäisen sodan syttymisen jälkeen. Venäläisiä vastaan käydyissä taisteluissa on kaatunut ainakin kaksikymmentä kylän miestä.

Koulu numero 1, toinen päivä

Pomminlaukaisinta hallussaan pitävä terroristi istuu aamulla tuolilla ja kuuntelee radiota, jossa puhutaan vain 300 panttivangista. Terroristit vimmastuvat. He huutavat panttivangeille, ettei kukaan halua neuvotella heidän kanssaan. He uhoavat puolustautuvansa viimeiseen luotiin asti ja vannovat toimivansa Allahin nimessä.

Lapset saavat peseytyä tänä aamuna, mutta he eivät saa enää juoda. Terroristit ilmoittavat tämän olevan rangaistus siitä, ettei hallitus neuvottele heidän kanssaan. Etenkin käsivarteen haavoittunut Hodov käy yhä kärttyisämmäksi.

Iltapäivällä terroristit hakkaavat reiän yhden luokkahuoneen lattiaan. He sanovat, että lasten pitää tehdä tarpeensa sinne, kauas kaikista vesihanoista.

Eläkkeellä oleva opettaja Saurbek Gutijev näkee maailman kuin usvan läpi. Vanhus ei ole juonut eikä syönyt mitään yli 30 tuntiin, ja hänen huonokuntoiset jalkansa ovat käyneet melkein tunnottomiksi. Salissa on kuuma kuin saunassa, ja ilmassa leijuu tympeä ulosteiden haju. Lapset vaativat vettä yhä useammin ja yhä äänekkäämmin. He anelevat aikuisia virtsaamaan pulloihin, jotta saisivat juotavaa.

Vanhus kuulee tytönäänen sanovan: ”Avatkaa suunne!” Ensin hän ei näe tyttöä, joka on kontannut hänen luokseen oikealta. Hän kuulee vain äänen ja kääntyy muttei tunne puhujaa. ”Tyttö on löytänyt jotakin juotavaa”, vanhus ajattelee. ”Hän antaa minulle vettä.” Hän avaa suunsa, kallistaa päänsä takanenoon ja nielee.

Kolme kulausta. Lämmintä, hapanta, kitkerää. Gutijev nielee virtsaa, jota tuntematon tyttö pusertaa rievusta hänen suuhunsa. Hänen tekisi mieli itkeä niin kuin ympärillä olevat lapset, mutta hän on sentään aikuinen mies, ansioitunut sotilas, 160 vuorokautta Stalingradissa taistellut. Tämä on vielä pahempaa, hän ajattelee. Nämä ovat vielä häijympiä kuin kaikki fasistit yhteensä.

Kriisiesikunta, iltapäivällä

Ingušian entinen presidentti Ruslan Aušev soittaa matkapuhelimella Lontooseen vanhalle kaverilleen Ahmed Zakajeville, joka toimii maan alle menneen tšetšeenipresidentin Aslan Mašadovin ulkomaanedustajana.

Pohjois-Ossetian presidentti Alexandr Dzasohov soittaa puolestaan Putinille. Tämä on valmis neuvottelemaan vangittuina olevien terroristien vapauttamisesta, jos vastineeksi vapautettaisiin ”suuri määrä” lapsia. Putin pyytää kriisiesikuntaa tekemään kaikkensa, jottei lasten turvallisuus vaarantuisi.

Azerbaidzanin pääkaupungissa Bakussa pannaan yhdysmies ”Ali” järjestämään yhteyttä Mašadoviin. Pian käy kuitenkin selväksi, että Mašadov vaatii turvatakuita. Hänen edeltäjänsä Dudajev murhattiin venäläisten saatua matkapuhelimen satelliittisignaalin avulla selville hänen olinpaikkansa. Mašadov ei halua ottaa tätä riskiä. Hän keskustelee vain internetin kautta.

Lopulta terroristit antavat Auševille luvan käydä koulurakennuksessa. Hän kävelee pihan poikki kohti voimistelusalin suurta pariovea. Hän jää seisomaan kynnykselle ja kysyy koulun valtaajilta, tuntevatko he hänet. He sanovat tuntevansa.

Kaikki terroristit ovat panneet naamion kasvoilleen. He tallentavat Auševin saapumisen videokameralla ja ojentavat hänelle uuden vaatimuslistan, jonka allekirjoittajaksi on merkitty ”Allahin orja Samil Basajev”.

Aušev saa ottaa mukaansa panttivankeja. Hän lähtee paikalta 12 naisen ja 15 vauvan kanssa. Yksi naisista antaa vauvansa toiselle naiselle ja palaa koulurakennukseen, koska kaksi hänen lastaan on vielä salissa. Isoäiti, joka olisi saanut lähteä yhden lapsenlapsensa kanssa, jää taloon, koska panttivankien joukossa on hänen toinenkin lapsenlapsensa.

Mutta hallituksen neuvottelijat eivät pääse puusta pitkään, vaikka pitävät melkein keskeytymätöntä puhelinyhteyttä kaappaajiin. Huhutaan, että kaappaajat on pumpattu täyteen huumeita, että he syövät pillereitä pysyäkseen hereillä ja räjäyttääkseen ratkaisun hetkellä voimistelusalin pommit.

Kaappaajien puhelimeen vastaavalla miehellä ajatus kulkee kuitenkin kristallinkirkkaana. Kun lastenlääkäri Rosal esittää pyynnön tai kysymyksen, mies vastaa rauhallisesti ja viivyttelemättä.

Iltakahdeksalta Saurbek Gutijev havahtuu. Terroristit huutavat käskyjä ja kopeloivat aseitaan. Vanhus huomaa olevansa mukana 35–40 ihmisen ryhmässä, johon kuuluu pelkästään aikuisia, iäkkäitä naisia ja miehiä. Heidät viedään ulos voimistelusalista.

Gutijev tietää, että tässä salissa harjoiteltiin aikoinaan nyrkkeilyä. Hän tietää, että sen yhteydessä on pukuhuone, suihkuja ja pesualtaita. Siis vettä. Terroristit jättävät oven auki, ja Gutijev pääsee siitä sisään. Hän syöksyy pesualtaalle ja juo niin paljon kuin jaksaa. Hän nieleskelee, imee, hänen kehonsa nauttii virkistyksestä. Sitten hänet työnnetään pois, takaisin voimailusaliin, ja valo sammuu.

Muutamat lapset ovat pyörtyneet. Seitsemäsluokkalainen poika saa illalla kouristuskohtauksen. Vanhemmat rukoilevat terroristeilta vettä lapsilleen. Terroristit uhkaavat ampua lapset ja räiskivät rynnäkkökivääreillä sarjoja kattoon.

Kolmas päivä

Yö oli lyhyt. Terroristeihin pidettiin yhteyttä aamukahteen asti, ja nyt neuvottelijat puhuvat jälleen. He pyytävät lupaa tuoda saliin lääkkeitä, vettä ja ruokaa.

Puhelimessa oleva kaappaaja, ilmeisesti ”eversti” Hotsubarov, toistaa aina saman vastauksen: ”Nämä panttivangit eivät halua vettä eivätkä ruokaa.”

Puolen päivän jälkeen Kominterninkadulta kääntyy kuorma-auto koulun alueelle. Sen lavalla seisoo kaksi apumiestä. Auto ajaa kävelyvauhtia hitaammin. Terroristit ovat antaneet luvan hakea koulun pihalta ruumiit, jotka ovat lojuneet siellä melkein kaksi vuorokautta.

Kello on 13.01, ehkä 13.02 tai 13.03. Koulusta kantautuu valtava jyrähdys. Tämä on lopun alku.

Valokuvaaja Fatima Alikova tuntee ihollaan räjähdyksen aiheuttaman kuumuuden. Huumaantuneena hän nousee seisomaan ja puoliksi hyppää, puoliksi lennähtää ulos ikkunasta.

Alikova ei ajattele vaan juoksee. Hän tuntee lasinsirut jalkojensa alla ja juoksee voimistelusalin takaseinän vierustaa korvat lukossa, kuulematta mitään.

Sotilaiden esikunnassa syntyy pakokauhu. Presidentti Dzasohov huutaa: ”Tämä on minun loppuni!”

Neuvottelijat saavat vielä yhteyden kouluun. ”Mitä te teitte?” Samassa kuuluu toinen raju räjähdys, sitten kivääritulta. Kaaoksen ääniä, jotka kuuluvat kauas. ”Valehtelitte meille”, kuuluu vastaus.

”Ei sinne ole tehty rynnäkköä!” neuvottelija huutaa. Terroristi lopettaa puhelun tukahtuneella äänellä: ”Se siitä. Me räjäytämme.”

Sekasorto pääsee valloilleen, mutta jälkeenpäin on vaikea määritellä tarkasti, mistä se sai alkunsa. Varmaa on, että ensimmäinen räjähdys tapahtui voimistelusalin sisällä, kaiketi toisella koripallotelineellä, samaan aikaan, kun ministeriön kuorma-auto saapui koululle. Sen lavalla seisoivat ne kaksi miestä, joiden oli määrä korjata ruumiit pois koulun pihalta.

Mikään ei tue väitteitä, että turvallisuuspalvelu tai erikoisyksiköt olisivat tehneet rynnäkön. Ei voida myöskään osoittaa, että terroristeilla olisi ollut jo alun alkaen tarkoitus viedä operaationsa väkivaltaiseen päätökseen. Pikemminkin näyttää siltä, että jokin lukuisista voimistelusaliin viritetyistä pommeista räjähti sattumalta.

Beslan, iltapäivällä

Heti ensimmäisten räjähdysten jälkeen rikkoutuneista ikkunoista tulee ulos panttivankeja, ensin yksitellen. Sitten heitä karkaa kymmenittäin henkensä kaupalla pihan poikki naapuritaloihin ja lähikaduille. He ovat vaarassa joutua ristituleen, sillä terroristit ammuskelevat heidän peräänsä. Heidän edessään koulua tulittavat sotilaat ja epäviralliset kodinturvajoukot.

Joka puolelle koulualueen ympärille sijoitetaan näiden minuuttien aikana pelastajia: ambulansseja, paloautoja, poliiseja ja yksityisautoja. Ne ottavat uhrit heti kyytiin, ja kiivas sukkulaliikenne Beslanin sairaalaan alkaa.

Kello 13.30 voimistelusalin katto romahtaa. Koko siipi on tulessa. Turvallisuusjoukkojen miehet työntyvät hitaasti koulun pihalle ja rakennukseen. Myöhemmin paikalle saapuu yksi panssariajoneuvo suojaamaan miehiä.

Alikova pääsee koulualueen takaosaa rajaavalle muurille ja kiipeää yli. Sitten hän ylittää rautaportin, heittäytyy maahan kahden autotallin väliin ja vetää laudan päälleen. Hän kuulee huutoa ja rukoilee.

Alikova kuulee osseetin kieltä puhuvan äänen ja huutaa apua. Hän ryömii esiin autotallien välistä ja lysähtää paikalle tulleen miehen syliin. Mies vie hänet sotilaan luokse, ja tämä asettaa häne paareille. Alikova näkee yllään sinisen taivaan ja pystyy tuskin uskomaan olevansa elossa. Miehet kantavat hänet ambulanssiin.

Saurbek Gutijev tuntee rajun iskun jälkeen selässään kovaa poltetta, ikään kuin hänen paitansa olisi tulessa. Hän saa molemmin käsin auttaen nostetuksi oikean jalkansa ikkunalaudalle, kiskaisee vartalonsa sen perässä ja vetää lopuksi myös vasemman jalan ylös. Pudotusta ulos on runsas metri ja alustana pehmeitä ruumiita.

Koulun pihan poikki juoksee ja konttaa lapsia ja vanhuksia sekasortoisena laumana. Voimistelusalin suunnasta tulee alastomia tyttöjä ja äitejä.

Sisällä salin nurkassa istuu yhteen painautuneina viisitoista panttivankia – likaisina, kauhusta jäykkinä, mutta hengissä. Yksi heistä on lääkäri Mamitova.

Pelastajat kiskovat penkin ikkunan eteen portaaksi. Mamitova haluaa jäädä etsimään poikaansa, mutta juuri silloin paikalle juoksee hänen veljensä Boris ja sanoo: ”Tamerlan on elossa! Hän on jo kotona!”

Erikoisjoukkojen taistelijat syöksyvät suin päin tuleen. He toimivat ilman harhautusoperaatioita ja osoittavat järjettömyyden rajoille menevää urhoollisuutta. Heidän takanaan seisovat paikalliset ossetialaiset omon-joukot ja Venäjän armeijan yksiköt, näiden takana Beslanin omat kodinturvajoukot. Kaikki tulittavat kaikilla käytettävissä olevilla putkilla.

Terroristit karkaavat pakokauhun vallassa ulos ikkunoista. He ovat heittäneet aseensa, ja heillä on nyt yllään T-paita ja farmarihousut. Mutta siviilivaatteet paljastavat heidät. Kaikki panttivangit tulivat koululle parhaat päällään, ja terroristit erottuvat joukosta yhtä selvästi kuin alkuperäisissä maastopuvuissaan.

Muutamat terroristit pääsevät kuitenkin pakenevien panttivankien virrassa Kominterninkadulle ja ylittävät rautatiekiskot. Helikopterit seuraavat heitä. Heitä ei ilmeisesti edes pyritä ottamaan vangiksi. Turvallisuusjoukkojen miehet ampuvat ennen kuin kyselevät.

Koulu numero 1, kello 17

Suuri taistelu laantuu. Koulu on turvallisuusjoukkojen hallussa, mutta osa rakennuksesta on yhä tulessa. Ilmasta katsoen koulu on kuin pommituksen jäljiltä.

Terroristien käsiin joutuneista 1 251 panttivangista menetti henkensä ainakin 330. Heistä 176 oli lapsia, koulun ensiluokkalaisia, vauvojakin. Vammoja sai kuutisensataa ihmistä, joista suuri osa oli lapsia.

Kuolleet panttivangit viedään ruumishuoneelle. Terroristien ruumiit asetetaan riviin muurin viereen, kymmenen metrin päähän pääsisäänkäynnistä. Muutamia tunteja myöhemmin rivissä on 32 ruumista. Kuolleita terroristeja on virallisen tiedon mukaan 31, mutta suuri joukko palomiehiä vannoo, että pihalla oli 32 numeroitua ruumispussia.

Tutkijalautakunnan mukaan vain yksi terroristeista jäi henkiin. Puolet tekijöistä, kuusitoista, on tunnistettu. Onko tämä totta?

Eloon jääneet panttivangit puhuvat paljon suuremmasta terroristijoukosta. Tutkintalautakunnan puheenjohtaja Stanislav Kessajev vahvistaa, että tekijöitä on varmasti ollut paljon enemmän.Yksi Beslanissa mukana olleisiin turvallisuusjoukkoihin kuulunut mies puhuu 49 surmatusta ja kolmesta kiinni otetusta.

Pääsyyttäjä myöntää, että hänen tietonsa saattavat olla puutteellisia ja että terroristeja on voinut päästä pakoon. Saadaanko koskaan tyydyttävää selvitystä siitä, mitä Beslanissa tapahtui?

Ensimmäisiä syyllisiä on toki vedetty tilille. Pohjois-Ossetian sisäministeri ja salaisen palvelun johtaja ovat joutuneet eroamaan. Alueen johtavat poliisiviranomaiset ovat rikostutkinnan kohteina. Tieto siitä, että yksi terroristeista olisi saattanut olla korkea ingusialainen poliisivirkamies, on yhä selvittämättä.

Putinin sementoima pystysuora valtarakenne, jossa keskitetään mahdollisimman paljon vastuuta mahdollisimman harvoille, ei syyllistä todellisia vallanpitäjiä. Syylliseksi on leimattu lähinnä apuväkeä ja keskiportaan virkamiehiä.

Moskovan valtakeskuksesta ei löydy ainoatakaan poliitikkoa, ei ministeriä eikä salaisen palvelun johtajaa, joka olisi ottanut vastuuta verilöylystä.

 

Juttu on julkaistu ensi kerran Suomen Kuvalehden numerossa 12–13/2005. Juttu on lyhennelmä Der Spiegel -lehden artikkelista. Sen on Jaakko Kerkkosen suomennoksesta toimittanut Teppo Tiilikainen.

Lue tästä SK:n toimittajan ja kuvaajan kertomus Beslanista (SK 37/2004, PDF).