Kun Moskovan stadionin portit olivat auki: "Olympialaiset, joilla Neuvostoliitto pelasti maailman"

Moskova
Teksti
Vesa Vares
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Yleisurheilun maailmanmestaruuskisat ovat ehkä näyttävin urheilutapahtuma nykyisen Venäjän alueella sitten Moskovan vuoden 1980 kesäolympialaisten. Ne ovat jääneet monien muistiin suurina boikottikisoina ja sosialistisen järjestelmän yrityksenä politisoida urheilu.

MM-kisoja ei ole poliittisesti haastettu, mutta on kiinnitetty huomiota Venäjän johdon haluun kohottaa maan kansainvälistä profiilia ja sisäistä kansallistuntoa urheilun avulla; talviolympiakisat Sotshissa vuonna 2014 ja jalkapallon MM-kisat Venäjällä vuonna 2018 ovat lähestymässä.

Sotshin osalta on väläytelty boikottiakin Edward Snowdenin takia, ja kestoarvostelun kohteena on myös Venäjän heikentynyt ihmisoikeus- ja sananvapaustilanne.

Vuoden 1980 olympiakisoilla oli Suomellekin poliittinen merkityksensä. Kun niitä vastaan iski Yhdysvaltain organisoima joukkoboikotti joulukuussa 1979 tapahtuneen Afganistanin miehityksen takia, Suomi eli Urho Kekkosen kauden viime metrejä, mutta sitä aavisti vasta harva; YYA-hengen ja ystävyysretoriikan läpitunkema poliittinen kulttuuri näytti jatkuvan “ikuisesti”.

Itsesensuuri oli sisäistetty, kulissien takana Neuvostoliitto kosiskeli yhteisiin sotilasharjoituksiin, ja ajatus boikotista oli mahdoton. Suomi päätyi jopa eräänlaiseksi boikotin rikkuriksi lähettämällä kisoihin jalkapallojoukkueen kisoista vetäytyneen Norjan tilalle.

Samaa logiikkaa boikotin vapauttaman paikan käytöstä Suomen Olympiakomitea ei suonut neljä vuotta myöhemmin lentopalloilijoilla, kun sosialistimaat jäivät pois Los Angelesin kisoista.

Mutta oliko urheilukin “suometettu”? Perinteisesti urheilu on ollut suomalaisille areena, jolla vakuutellaan epäpoliittisuutta, mutta jolla on suuri yhteiskunnallinen merkityksensä.

“Epäpoliittinen” taso antaakin hyvän näyteikkunan niin sanotun suomettumisen arkeen, koska se havainnollistaa, kuinka pitkälle poliittinen ihailu, varovaisuus, laskelmointi, aseena käyttö ja vastaavat ilmiöt ulottuivat jopa alalle, joka oli lähtökohtaisesti “epäpoliittinen”.

Kommunistilehdet hehkuttivat kisoja

Suomalaisen lehdistön suhtautuminen kisoihin osoitti, että ulottuivat. Niillä, joiden saattoi arvata suhtautuneen kisoihin ja niiden ilmiöihin kielteisesti, sordiino oli päällä, ja toisaalta kommunistit hehkuttivat avoimesti sosialististen maiden menestystä osoituksena sosialistisen järjestelmän paremmuudesta. Usein ne olivat kiinnostuneempia tästä kuin suomalaisten menestyksestä.

Vähemmistökommunistien Tiedonantaja hehkutti, kuinka kisat itsessään olivat todiste sosialistisen järjestelmän paremmuudesta ja siitä, kuinka sillä oli koko kansan kannatus. Kisoilla oli ollut maailmanhistoriallinen rooli: kun ne olivat onnistuneet, kaikki liennytystä vastustaneet voimat olivat kärsineet tappion, ja Neuvostoliitto oli näin pelastanut maailman pelottavalta konfliktilta.

Myöhemmin usein urheilun irvikuvaksi ja doping-tehtaaksi leimattu DDR oli myös enemmistökommunistien Kansan Uutisten henkisessä maailmassa malliesimerkki: maa menestyi, koska se innosti tavallisia kansalaisia hoitamaan kuntoaan.

“Se ei kasvata pelkkää ruumista. Se kasvattaa kokonaista ihmistä liikunnan avulla. Ajatus, joka on aina kuulunut työläisurheilun käsityskuvaan.”

Tiedonantajassa Esko-Juhani Tennilä esitteli, kuinka sosialistimaiden urheilumenestys johtui järjestelmästä, ja suomalaisten olisi syytä käyttää hyväksi läheisiä suhteita sosialistimaihin.

Ei-sosialistiset lehdet, niin poliittiset äänenkannattajat kuin Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kaltaiset riippumattomat massalehdet, eivät tähän hehkutukseen lähteneet.

Toisaalta nekin vetivät esille mieluiten riidattoman positiivisia teemoja. Kytkemättä asiaa järjestelmään kiiteltiin herkästi järjestelyjen yleistä onnistumista tai näyttäviä massatapahtumia, kuten kansallispukuja vilisseiden avajaisten komeaa näytöstä (jota nykyään voisi pitää myös neuvostokolonialismin kavalkadina), ja paheksuttiin boikotoijia politikoinnista enemmän kuin kisaisäntiä.

Toimitsijavilpeillä edesautettiin neuvostoliittolaiset voittoon

Kaikkein paljastavin kohta vaikenemisen ja itsesensuurin kulttuurista oli kuitenkin suhtautuminen syytöksiin toimitsijavilpeistä, joilla neuvostoliittolaiset edesauttoivat omiensa voittoja. Tässä käytiin jo suomalaisen penkkiurheilijan syviin tuntoihin, koska näkyvimmät vilpit kohdistuivat yleisurheiluun ja sen sisällä lajeihin, joissa suomalaisetkin kärsivät.

Yleisurheilu oli ajan suomalaiselle urheilukansalle se kaikkein pyhin, ja tuomarivirheitä oli mahdoton niellä – etenkin kun valokuvat ja videonauhat todistivat vilpit tavalla, jonka kiistämiseksi oli pakko puhua omaa parempaa tietoaan vasta tai siirtyä poliittisesti motivoituneeseen mykkyyteen.

Eniten suomalaisia kuohutti tuomarivirheistä keihäänheiton neuvostoliittolaisen voittajan Dainis Kulan lappeelleen menneen ja siten laittoman heiton hyväksyminen; ilman tätä Kula ei olisi päässyt edes kolmelle viimeisellä kierrokselle – nyt hän vei tämän paikan Suomen Aimo Aholta.

Muita ilmeisiä huijauksia olivat brasilialaisen kolmiloikkaajan hyppyjen virheellinen liputtaminen yliastutuiksi, kiekonheitossa pisimmälle heittäneen kuubalaisen heiton mittaaminen väärästä paikasta, seiväshypyn sääntöjen vastaiset tuulimerkit neuvostoliittolaisille hyppääjille ja viestijuoksukarsintojen tekaistut lääkärintodistukset, joilla isännät säästelivät parhaita juoksijoitaan finaaleja varten.

Fraasi “stadionin portit auki” tuli lentäväksi lauseeksi, koska portteja väitettiin pidetyn auki neuvostoliittolaisten keihään- ja kiekonheittäjien suoritusten aikana suotuisien tuuliolojen aikaansaamiseksi. Vilpit suosivat aina isäntämaata – myös sosialististen veljesmaiden edustajia vastaan.

Paljon huomiota kiinnitettiin myös tapaan, jolla moskovalaisyleisö häiritsi vihellyksin ja huudoin ulkomaisten yleisurheilijoiden suorituksia. Tämä palloiluissa yleinen tapa oli yleisurheilussa vieras, ja lajin edustajien piirissä sitä pidettiin todella törkeänä.

Kiinnostavaa on, että suomalaiset olivat kiinnittäneet huomiota vastaavanlaiseen yleisön käytökseen edellisen kerran olympialaisissa Berliinissä vuonna 1936.

“Puhdas, puhtaampi, pulmunen, toimitsija”

Mediakulttuuriin kuului, että kommunistilehdet kiistivät kaikki väitteet vilpistä, kaupalliset massalehdet herkuttelivat niillä, ja ei-kommunistiset puoluelehdet väistelivät. Esimerkiksi Suomenmaa ja Suomen Sosialidemokraatti mainitsivat ne vain ohimennen ja keskittyivät kiittelemään kisojen hyvää sujumista.

Uusi Suomi ja Aamulehti olivat yllättävän varovaisia – kenties siksi, että ne tiesivät olevansa helpoimmat syyttelyn kohteet. Aamulehti tosin taituroi kantansa esille otsikoinnilla: “Puhdas, puhtaampi, pulmunen, toimitsija: ‘Ei vilpin häivääkään.'”

Helsingin ja Turun Sanomat tunsivat vähemmän pidikkeitä ja tulistuivat etenkin keihään- ja kiekonheiton toimitsijavilppien jälkeen. Tosin jotain painetta Helsingin Sanomatkin tunsi: “Taiteellinen taso kärsi vähän pikku vilpeistä, mutta ne unohtuvat aikaa myöten.”

Suomen Kuvalehdessä Kari Kyheröinen viittasi keihäänheittoon maltillisesti, mutta selvästi: “Jotain vikaa piilee koko lajissa: on mahdoton uskoa, että täysin lappeelleen tai jopa perä edellä ketoon lassahtavalle kepille saataisiin ‘oikeita’ tuloksia sentin tarkkuudella. Silti ne tulevat mittamiehiltä ilman pienintäkään epäröintiä.”

Turun Sanomat päästeli tiukempaa tekstiä, oli syynä sitten oikeistolaisempi toimitus tai urheilullinen puhdasoppisuus.

“Moskovan olympiakisojen toimitsijaskandaali paisuu päivä päivältä yhä uskomattomampiin mittoihin. Turun Sanomilla on nyt esittää kuvallisia todisteita siitä, miten neuvostoliittolaiset toimitsijat sääntöjä törkeästi rikkoen jatkuvasti pyrkivät vetämään kotiinpäin.”

Vilppien mielekkyyttä kyseltiin jopa pääkirjoitustasolla.

Sakari Virkkunen kuittasi puolestaan Suomen Kuvalehdessä moskovalaisyleisön käytöksestä: “Mieleenjäävintä Moskovan olympialaisissa oli neuvostokatsomon syvä ja leveä kansalliskiihko. Ns. imperialistiset maat olisivat saaneet sijoittaa miljoonia ja taas miljoonia propagandaansa vakuuttaakseen maailman neuvostoshovinismin silmittömyydestä. Nyt, näillä olympialaisilla, he tekivät sen itse, Paavo Haavikkoa mukaellakseni.”

Simppa puolestaan ironisoi keskusteluihin, pitäisikö Helsinginkin hakea vielä joskus olympialaisia: ” — ilmaa ohjailevat isot ovet stadionille asennettuina varmaan tulevat kovin kalliiksi.”

Kommunistilehtien mielestä kisat sujuivat loistavasti

Kommunistilehdet eivät tunnustaneet mitään vilppejä – kaikki sellaiset väitteet olivat vain vihamielistä, vaarallista parjausta ja provokaatiota.

Tiedonantajan mukaan suomalaiset porvarilehdet olivat ryhtyneet Yhdysvaltain presidentin Jimmy Carterin liittolaisiksi. Päätoimittaja Urho Jokinen leimasi kaikki puheet vilpeistä valheiksi ja katsoi, että ne merkitsivät sotaa rauhanomaisuutta ja olympia-aatetta vastaan. Tämä oikeiston propaganda oli räikeässä ristiriidassa presidentti Kekkosen ulkopolitiikan kanssa, jonka muutokseen oikeisto pyrki.

“Samalla kun on todettava, että Moskovan kisat sujuivat loistavasti alusta loppuun niin kuin vain sosialistisessa Neuvostoliitossa tuollaiset kisat voivat sujua, on todettava, että juuri nämä kisat toivat suomalaiset rotat esiin. Äärioikeisto kaivautui koloistaan esiin julkeampana kuin koskaan, Suomessa ehkä avoimemmin kuin muualla Euroopassa. On syytä pysähtyä ja miettiä.”

Kansan Uutisetkin kiisti vilpit jopa niiden osuessa suomalaislajeihin. Kulan heiton sääntöjenvastaisuudesta ei mainittu, kehuttiin vain miehen hermojenhallintaa – ja leimattiin kritiikki ajan poltinraudalla: “Lienee kai niin, ettei suomalaista tarvitse kuin pikkuisen raaputtaa, niin sileän pinnan alta pilkistää heti vanha kunnon ryssäviha.”

Kommunisteille asia oli syvästi maailmankatsomuksellinen ja mieli suljettu. Muiden piirissä oli sisäistetty, että tietty perusmyönteisyys Moskovan kisoihin oli säilytettävä, ja etenkin poliitikot pitivät tämän mielessä. Urheilujournalisteille politiikka ei ollut pääasia, vaan häiritsevä lisämauste – joka oli jossain muodossa vedettävä kurkusta alas.

Mutta mikäli mielessä ei ollut poliittinen tulevaisuus, tiedettiin, mikä suhtautuminen vastasi urheilukansan loukattuja tuntoja. Yleisönosastoissa paheksuttiin vilppejä ja moskovalaisyleisön käytöstä vielä rajummin – ja ihmeteltiin Suomen olympiajoukkueen johtajan vastaperustelua, että ei vilppejä varmaankaan ollut ollut, kun kukaan ei ollut jättänyt protestia.

Ja penkkiurheilukansan muisti on pitkä; moni varmaan vielä heittää Moskovan MM-kisojen aikana jonkinasteisena herjana kysymyksen, “ovatko stadionin portit auki”.