Kööpenhaminan ilmastokokous: Kuka maksaa laskun?
Kööpenhaminan ilmastokokouksen keskeinen kysymys on, kuinka paljon kukin maa on valmis vähentämään kasvihuonepäästöjään.
Ja kuka laskun maksaa.
Kaikilta tärkeimmiltä osallistujamailta on – ehkä hieman yllättäen – saatu päästövähennyksistä sentään jonkinlaiset kannanotot. Niiden perusteella merkittäviä ”nollalinjalaisia” ei näytä juuri olevan, mutta lupauksissa riittää tulkinnanvaraa ja vaihteluväli on laaja.
Yhdysvalloissa ilmastolain käsittely on kesken, mutta presidentti Barack Obaman hallinto ilmoitti Kööpenhaminan kokouksen alla, että Yhdysvallat vähentää kasvihuonepäästöjään 17 prosenttia vuoden 2005 tasosta vuoteen 2020 mennessä. Yhdysvallat haluaa rahoittaa ilmastotoimet maailmanlaajuisella vapaaehtoisella rahastolla, josta vapautetaan köyhimmät maat. Se haastaa vastuunkantoon erityisesti suuria kehitysmaita.
Kiinan vastaus Yhdysvaltain ilmoitukselle oli se, että maa lupaa vähentää 40-45 prosenttia hiili-intensiteettiään, eli sitä kuinka paljon hiiltä kuluu tuotettua energiayksikköä kohden. Mittaustapa on siis erilainen kuin länsimaissa, joten vertailu on vaikeaa. Kiina on sitä mieltä, että päävastuu päästöjen vähentämisestä ja ilmastonmuutoksen hillinnän kuluista kuuluu jo teollistuneille maille, jotka ovat saaneet jo aiemmin luoda oman elintasonsa ympäristövaurioista piittaamatta. Siksi rikkaiden maiden pitäisi karsia päästöjään 40 prosenttia.
Myös Intia käyttää vaikeasti verrattavaa laskutapaa. Se aikoo vuoteen 2020 mennessä vähentää kaasujaan 20-25 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen, ja käyttää vertailussa vuotta 2005. Jos siis sekä bruttokansantuotetta että päästötasoa vuonna 2005 merkitään luvulla 100, ja kansantuote kasvaa 15 vuodessa 150:een, päästöt voivat kasvaa 112-120:een. Tuoreen ilmoituksensa mukaan Intia ei aio Kööpenhaminassa suostua juridisesti sitoviin päästörajoituksiin, mutta se on valmis vähennysten kansainväliseen mittaukseen, mikäli saa tarvitsemaansa rahoitusta ja teknologiaa.
Euroopan unioni on sitoutunut 20 prosentin päästöjen leikkauksiin vuoteen 2020 mennessä, mutta toivoo teollisuusmaille sopimusta 30 prosentin tasosta. Kehitysmaiden ilmastosopeutumiseen ja -teknologiaan tarvitaan sen mukaan kymmenien miljardien eurojen rahoitus, joka EU:n mielestä tulisi hoitaa kunkin maan maksukyvyn ja päästömäärien perusteella. Lisäksi tarvittaisiin 5-7 miljardin euron pikarahoitus nopeiden ilmastotoimien käynnistämiseen.
Yhdysvaltain tavoin Japani on muuttamassa ilmastopolitiikkaansa uuden pääministerin Yukio Hatoyaman hallinnon aikana. Sen merkkinä maa on luvannut tähdätä 25 prosentin päästövähennyksiin vuoteen 2020 mennessä. Japani kuitenkin haluaa säilyttää teollisuutensa kilpailukyvyn ja katsoo tehneensä muita enemmän päästövähennyksiä jo ennen vertailuvuotta 1990.
Venäjä ei ole yhtä innostunut tai huolissaan ilmastonmuutoksesta kuin useimmat länsimaat, ja sekä sen tieteessä että politiikassa on edelleen erityispiirteitä, jotka periytyvät Neuvostoliiton kehnon ympäristöpolitiikan ajoilta. Venäjä on luvannut pudottaa päästöjään vuoteen 2020 mennessä 20-25 prosenttia vuoden 1990 tasosta – mutta itse asiassa niistä on jo kadonnut kolmannes Neuvostoliittoa seuranneen talousromahduksen takia. Venäjällä katsotaan olevan varaa tavoitteidensa kiristämiseen ja sitä toivotaan Kööpenhaminassa teollisuusmaiden yhteisen päästöpotin parantamiseksi.
Öljyä tuottavat arabimaat Saudi-Arabian johdolla ovat sitä mieltä, että ilmastonmuutoksen torjuminen tulee niille kalliimmaksi kuin itse ilmastonmuutos. Siksi maat osallistuvat Kööpenhaminan neuvotteluihin lähinnä jarrumiehinä, ja vaativat länsimailta korvauksia ilmastonmuutoksen torjumisen aiheuttamista tappioista. Jos länsimaat suostuvat auttamaan saudeja, nämä eivät luultavasti estä sopimuksen syntymistä. Muista öljyntuottajamaista ainakin Norja on ilmoittanut olevansa valmis jopa 40 prosentin päästöleikkauksiin, jos muutkin teollisuusmaat sitoutuvat niihin.
Hukkumista pelkäävät saarivaltiot ovat aiempien ilmastokokousten tavoin Kööpenhaminassakin eräänlaisia maskotteja, jotka tekevät ilmastonmuutoksen seuraukset konkreettiseksi. Näkyvimmin 42 maan ryhmästä on esiintynyt pari metriä Intian valtamerestä kohoava Malediivit, jonka hallitus piti äsken kokouksen veden alla ja joka vähävaraisena pääsee osallistumaan Kööpenhaminaan isäntämaan kustannuksella.
Ilmastokokouksen taustalla vaikuttaa lukuisa määrä järjestöjä ja tutkimusyhteisöjä, joista tärkeimpiä ovat YK:n ilmastonmuutoskonventti UNFCCC ja hallitustenvälinen ilmastonmuutospaneeli IPCC.
UNFCCC on kansainvälinen liittouma, jonka tunnetuin saavutus on vuonna 1997 laadittu Kioton ilmastosopimus. Se on voimassa vuoteen 2012, ja sen jatkosta pitäisi nyt päättää. IPCC on laaja tutkijayhteisö, joka tuottaa ilmastopäättäjille tausta-aineistoiksi useista tutkimuksista kerättyjä yhteenvetoraportteja siitä, miten ilmasto on muuttunut, miltä tulevaisuus näyttää eri toimintamalleissa ja miten muutosta voitaisiin hillitä.
IPCC:n raportteja ja ilmastonmuutoksen vakavuutta ylipäänsä epäilevät ja kritisoivat väliin rajustikin skeptikot, jotka eivät liene ryhmittyneet varsinaiseksi järjestöksi, vaikka heitä on väliin syytetty lähinnä teollisuuden agenteiksi. Skeptikot ovat useimmiten ilmastoon liittyvien tieteiden – ei kuitenkaan meteorologian – edustajia.
Oman mausteensa Kööpenhaminan kokoukseen tuovat myös kansalaisjärjestöt. Niistä tunnetuimmat, kuten Maailman luonnonsäätiö WWF, ympäristöjärjestö Greenpeace ja kehitysmaiden oloihin keskittynyt brittiläinen Oxfam ovat vaatineet tiukempia päästörajoituksia kuin mihin oikeastaan yksikään valtio on ilmaissut halukkuutta – yleisimmin 40 prosenttia vuoteen 2020 mennessä.
Vaikka myös suuret kansalaisjärjestöt järjestävät mielenosoituksia, ne yleensä sanoutuvat irti kokouspaikan ympärillä ja muuallakin järjestettävistä mellakoista. Niiden takana on yleensä ilmastopolitiikan ääriryhmiä sekä sekalaisia aineksia, jotka haluavat julkisuutta yleisimmin globalisaation tai länsimaiden vastaisuudelle.
Linkki Kööpenhaminan ilmastokokouksen internetsivuille.