Kongossa myös siviilien tekemät raiskaukset ovat yleistyneet
Nakielen kylässä Kongossa tapahtui aseistetun joukkion tekemä joukkoraiskaus kesäkuussa 2011. Kuva Tony Karumba / AFP / Lehtikuva.
Kongon demokraattinen tasavalta, entinen Zaire, on saanut maailmalla kyseenalaisen maineen: ”raiskausten pääkaupunki”.
YK:n arvion mukaan sodissa ja jatkuvissa levottomuuksissa on raiskattu kymmenen vuoden aikana 200 000 naista ja tyttöä.
”Aiemmin syyllisiä olivat lähinnä sotilaat”, kertoo sähköpostitse Kirkon ulkomaanavun Leena Lindqvist Gomasta, Itä-Kongosta.
”Viime vuosina myös siviilien, perheenjäsenten, tekemät raiskaukset ovat yleistyneet.”
Brittiläisen avustusjärjestö Oxfamin selvityksen mukaan siviilien tekemä seksuaalinen väkivalta alkoi kasvaa sen jälkeen, kun vuosien 1998-2003 sota, ”Afrikan ensimmäinen maailmansota”, päättyi.
Taisteluiden runtelemassa maassa osa tavallisista kongolaismiehistä on kopioinut armeijoiden ja kapinallisten toimintamallin: raiskauksia ei pidetä tuomittavina.
Kirkon ulkomaanapu toimii Kongossa kumppaneiden kautta. Yksi Lindqvistin ja hänen kollegansa Liisa Perkiön yhteistyötahoista on naisjuristien järjestö DFJ, Dynamique des Femmes Juristes. Naislakimiehet tarjoavat raiskatuille naisille psykososiaalista tukea ja oikeusneuvontaa kuudessa keskuksessa, jotka sijaitsevat maaseudulla Goman lähialueilla.
”Heidän työnsä on rohkaissut naisia hankkimaan tukea ja apua, jopa nostamaan syytteitä.”
Seksuaalisen väkivallan kieltävä laki säädettiin Kongossa vuonna 2006. Mutta oikeusjärjestelmä toimii hitaasti, ja yleensä vain rivisotilaat joutuvat vastuuseen. Tuomioista kiemurrellaan irti rahalla, korruptio rehottaa.
”Usein jopa tuomarit ehdottavat sopimusratkaisua”, Lindqvist kertoo.
Ilmaisia sairaaloita
Raiskauksista on tullut osa sodankäyntiä Itä-Kongossa, seksuaalisella väkivallalla on kylvetty kauhua ja alistettu kyliä sekä alueita. Naiset ja tytöt kohtaavat raskaan taakan; usein kyläyhteisöt ja vaimojen aviomiehet hylkäävät raiskatut naiset ja raiskauksista syntyneet lapset.
”Raiskaus on vielä varsin usein tabu. Naisia syyllistetään raiskauksista, ja valitettavasti he myös itse kantavat syyllisyyttä ja häpeää”, Lindqvist sanoo.
Ulkomaanavun kumppanit tekevät radioissa, kiertävissä teattereissa, kouluissa ja kirkoissa tiedotus- ja sovittelutyötä, jotta asenteet muuttuisivat.
Kongo on yhä patriarkaalinen yhteiskunta; mies joutuu maksamaan isot myötäjäiset tulevan vaimon perheelle, jolloin hän pitää vaimoa omaisuutenaan.
”Kaupungeissa alkaa olla koulutettuja, itsenäisiä naisia. Maaseudulla naisen asema on varsin heikko”, Lindqvist sanoo.
Raiskaukset ovat olleet poikkeuksellisen raakoja. Monet naiset tarvitsisivat sairaalahoitoa ja kirurgin apua.
”Usein sairaalat vaativat maksun etukäteen, ja harvalla naisella on tarvittava rahamäärä etukäteen”, Lindqvist kertoo.
Itä-Kongon suurissa kaupungeissa Gomassa ja Bukavussa sekä muutamissa maaseutukaupungeissa on kansalaisjärjetön perustamia ilmaisia sairaaloita. Tunnetuin on Gomassa toimiva Heal Africa, joka tukee samalla kaltoin kohdeltuja naisia uuden elämän alkuun.
Myös Kirkon ulkomaanavun kumppani DFJ järjestää raiskatuille ompelua, korin valmistusta ja muuta pienimuotoista osto- ja myyntitoimintaa. Ilman työtä naisilla ei ole tulevaisuutta.
”Ajan mittaan on tärkeää, että naiset pystyvät itsenäistymään ja integroitumaan takaisin yhteisöihinsä ja perheisiinsä.”
Jossain kylissä perinteiset johtajat ovat alkaneet tehdä yhteistyötä naisjärjestöjen kanssa.
”Laajat muutokset vievät vuosia tai vuosikymmeniä, mutta pienetkin edistysaskeleet ovat tärkeitä”, Lindqvist sanoo.
Lue Kongon sodassa siepatun ja joukkoraiskatun Deborah Paul-Kabaren Suomen Kuvalehden numerosta 31/2011 (ilm. 5.8.).