Kiduttajan taakka: Lynndie England ja Abu Ghraib

Abu Ghraib
Teksti
Jari Lindholm
Kuvat Jari Lindholm.

Yöllä hän makaa sängyssään parakkitalonsa makuuhuoneessa hiestä märkänä.

Hän on nähnyt samoja unia viisi vuotta.

Hän kävelee väkijoukossa. Hän yrittää olla vilkuilematta ympärilleen, mutta kuisketta ei voi olla kuulematta. ”Eikös tuo ole…” ”Kyllä, se se on…”

Äkkiä hän on taas sodassa. Hän kuulee tömähdyksen, kun kranaatinheitin sylkäisee ammuksen. Räjähdys leikkaa lihaa ja betonia. Sitten hän kuulee kiljaisut.

Hän on vankilan muurien sisällä. Hänen ympärillään kohoavat Yksikkö 1A:n kosteat kiviseinät. Suihkuhuoneessa, teljetyn oven ja lakanalla peitetyn ikkunan takana, kirkuu mies hädissään.

Yö on musta ja kylmä. Hän haistaa ulosteen, hien ja pelon. Hän yrittää sulkea korvansa, mutta kuolevan huuto tunkeutuu hänen sormiensa välistä. Hän singahtaa hereille. Hän ei tiedä, missä on. Talossa on hiljaista.

Viereisessä makuuhuoneessa hänen äitinsä on sikeässä unessa. Olohuoneen vuodesohvalla nukkuu hänen nelivuotias poikansa samassa asennossa, johon on illalla televisiota katsoessaan lysähtänyt.

 

Aamulla hän sytyttää ensimmäiseksi tupakan. Hän paistaa pojalle lettuja, ja he avaavat television. He yrittävät olla metelöimättä, sillä Lynndien isä on palannut varhain yövuorosta rautatievarikolta.

Kevätaurinko lämmittää pihanurmea. Poika ajaa ympyrää punaisella leikkitraktorilla. Lynndie istuu kuistilla lippalakki päässä ja polttaa tupakkaa.

Työtön, toimeton ja masentunut. Niin kai hänen tilaansa voisi kuvailla.

Hän avaa tietokoneen, surffaa MySpace-nettisivuilleen ja kirjaa mielialansa: ”Plääh.”

Hän katselee koneelle lataamiaan valokuvia. Lynndie lukion päättäjäisissä. Lynndie Irakissa kissanpentu sylissä. Lynndie odottamassa vankilatuomiota.

Yhden kuvan alla on viesti hänen asetoveriltaan Sabrinalta, joka Irakissa poseerasi peukalo pystyssä ruumiiden vieressä.

”Oikeasti hei, jos olet joskus Washingtonissa niin viestittele… Olen töissä valokuvaamossa… ÄLÄ NAURA!”

Lynndie klikkaa viestin kiinni. Hän ei uskalla olla nettipalvelussa omalla nimellään, sillä kaikki tuntevat hänet.

Henkilötietoihin hän on kirjoittanut vain: ”Nainen, 26 vuotta, Fort Ashby, West Virginia.”

Mutta kysymykseen ”Kenet haluaisin tavata” hän ei ole malttanut olla vastaamatta: ”Sellaisen ketä ei vihaa mua.”

 

Kaupungissa on 1 354 asukasta, huoltoasema, vapaapalokunta, kaksi hämärää kapakkaa ja jäätelöbaari, jonka ikkunat on teljetty talveksi. Jalkapallokentällä ruostunut katsomo natisee tuulessa. Ainoassa risteyksessä liikennevalo räpsyy tyhjälle kadulle.

Joskus Lynndie uskaltautuu ulos parakkitalostaan, pakkaa poikansa autoon ja lähtee hoitamaan asioita.

Kerran kuussa, kun valtion ruokakupongit saapuvat, he ajavat läheiseen supermarkettiin. Kaupassa he lastaavat kärryt ripeästi. Lynndien katse haravoi pakoreittejä.

Silloin tällöin he seikkailevat vielä pidemmälle, parinkymmenen kilometrin päässä sijaitsevaan tavarataloon, jossa on leluosasto. Siellä poika hyräilee Indiana Jonesin teemasäveltä ja hypistelee Lego-pakettia, joka on äidille liian kallis.

Lynndie seisoo hyllyjen välissä lippalakki silmillä ja seuraa kulmiensa alta, mitä muut asiakkaat tekevät.

Yleensä heidät tunnistetaan nopeasti. Katseet kääntyvät ja suut supattavat. Lynndie kiskoo lakin syvemmälle päähänsä, marssittaa pojan ulos ja kaasuttaa kotiin. Poika ei vielä ymmärrä, mistä on kysymys, eikä äiti ole vielä valmis selittämään.

Hän on syönyt masennuslääkkeitä viisi vuotta. Lääkärit kutsuvat hänen vaivaansa ”traumaperäiseksi stressireaktioksi”. Se on hieno nimi hermoheikkoudelle.

Mikä tahansa voi nostaa kauhunhien hänen otsalleen: auton oven pamahdus, puhelimen räminä, pöydälle koliseva kattilankansi. Kun hän Irakista palattuaan meni uudenvuoden aattona pihalle katsomaan ilotulitusta, rakettien pauke sai hänet suunniltaan.

Tunnetta on mahdoton sanoin kuvata. Kukaan muu ei voi sitä ymmärtää.

Hän välttelee ruuhkia ja tungosta. Väenkokoukset ovat hänelle mahdottomuus. Eikä hän kestä leikkipuistoja. Lasten kiljahdukset palauttavat hänen mieleensä pimeyden, kiviseinät ja suihkuhuoneen, jossa nimetöntä miestä hakataan kuoliaaksi.

Fort Ashby 7.3.2009. Tyhjä jalkapallokenttä on turvallinen.

 

Ensimmäinen muistikuva lapsuudesta: On joulu, hän on kolmevuotias. Hän menee yksin kylpyhuoneeseen, poimii hyllyltä partaterän ja viiltää peukaloonsa. Hän muistaa veren ja kivun. Mutta tunne ei ole epämiellyttävä.

Joulut olivat onnellisia. Mummot ja vaarit, serkut ja sisarukset istuivat vierekkäin juhlapöydässä. Jaettiin lahjat ja räpsittiin kuvia.

Vielä vuosia myöhemmin, vankilassakin, Lynndie poseerasi tonttulakki päässä. Kuvassa hänellä on väsynyt hymy. Muovikuusi on koristeltu sydämillä.

Hänen lapsuutensa oli tavallinen. Niin hän on kertonut psykiatreille, jotka ovat etsineet hänen elämäntarinastaan syitä siihen, mitä myöhemmin tapahtui. Hän oli keskimmäinen lapsi – liian iso lellittäväksi, liian pieni komentelemaan muita. Hän oli hiljainen mutta ei ujo.

Koulussa hänellä oli oppimisvaikeuksia. Silti hän selvitti lukion kunnialla.

Hän oli töissä supermarketin kassalla, kunnes pääsi läheiselle kanateurastamolle, jossa siirteli linnunpalasia liukuhihnalta marinointipataan.

Hän värväytyi armeijan reserviin 17-vuotiaana ja sai komennuksen sotapoliisikomppaniaan, jossa päätyi toimistovirkailijaksi. Hänet koulutettiin ja aseistettiin ja lähetettiin Irakiin toukokuussa 2003.

 

He olivat aina yhdessä: Lynndie, Megan, Sabrina ja Chuck.

Vieläkin, skandaalien ja välirikkojen jälkeen, Lynndie muistelee kaiholla heidän kaveruuttaan ja kuumaa kesää kaukana kotoa. Varovainen ja järkevä Megan. Pirteä ja aurinkoinen Sabrina. Ja Chuck, joka oli hauska ja huomaavainen ja aina valmis hullutuksiin. Lynndie oli Chuckin nainen. Lynndie oli 20. Chuck oli 34.

He olivat valmistautuneet sotaan, mutta heidän saapuessaan Irakiin pääkaupunki oli jo vallattu ja taistelut olivat päättyneet. Tai niin silloin kuviteltiin. He asettuivat al-Hillaan sata kilometriä Bagdadista etelään, missä he viettivät hellepäiviä juhlittuina vapauttajina.

He partioivat kaduilla, kouluttivat poliiseja ja kiersivät katselemassa Mesopotamian muinaisia ihmeitä. Kamerat kulkivat aina mukana – Cybershotit, Mavicat, Mercury Deluxet. He ottivat satoja kuvia ja tallensivat niitä kymmenille cd:ille, jotka kolisivat heidän repuissaan. He poseerasivat toisilleen yksin ja yhdessä, peukut pystyssä ja pölystä harmaina

Joillekin heistä valokuvat olivat enemmän kuin intohimo. Kun kulkukoira tappoi Sabrinan kissanpennun, Sabrina leikkasi ruumiilta pään ja alkoi kuvata sitä asetelmissa: tupakka suupielessä, aurinkoa ottamassa, bussin penkillä. He nimesivät uuden lemmikkinsä Kissanpääksi ja kuvauttivat itsensä sen vieressä leveästi virnistellen.

Syksyllä ilma viileni, sade piiskasi harmaata maisemaa, ja eräänä päivänä heidät määrättiin Abu Ghraibiin.

Lynndie istui partioautossa ja tuijotti muuria, joka jatkui ja jatkui. Joku tiesi kertoa, että Saddamin entisessä tyrmässä oli ollut 50 000 vankia, kellarissa kidutuskammiot ja hirttäjäiset joka viikko keskiviikkoisin ja sunnuntaisin.

He ajoivat portista. Nenään tulvahti ulosteen löyhkä. Kyltissä luki: ”Amerikka on kaikkien irakilaisten ystävä.”

He asettuivat uuteen kotiinsa.

Kranaatti-iskujen takia he eivät voineet yöpyä ulkona teltoissa. Niinpä he asuivat selleissä. Heillä oli punkka, ikkuna ja viisi neliötä liikkumatilaa.

Kaiken peitti aavikon pöly. Vessoina olivat bajamajat, joita kukaan ei tyhjentänyt. Suihkussa käytiin lautakopissa, jonka katossa olevasta putkesta ropisi jääkylmää vettä. Lynndie purki repustaan dekkarit ja rap-cd:t, kävi hakemassa oviaukon suojaksi vanerilevyn ja asetti sängylle arvokkaimman omaisuutensa: valkoisen pehmolampaan, jolla oli kaulassa sininen nauha.

Joka aamu vähän ennen kymmentä hän veti ylleen sirpaleliivit, sovitti päähänsä kypärän ja käveli kivääri olalla kuoppaisen ajotien yli toimistoonsa. Hän riisui varusteensa, luovutti aseensa ja asettui pöytänsä taakse. Vangit talutettiin kuorma-autoista ja istutettiin kokoontaitettaville tuoleille.

Lynndie otti heiltä sormenjäljet ja kuvasi heidän silmänsä verkkokalvoskannerilla, ja sitten hän teki heille rannekkeet.

Tehtävään kouliintui nopeasti: tulosta henkilötietolomake, leikkaa irti alareunassa oleva liuska, laminoi, kiinnitä ranteeseen.

Työpäivä oli 12 tuntia. Vankeja saattoi tulla 200 kerrallaan. Pidätysaalloissa tyhjennettiin kokonaisia kyliä. Kasvot vilahtelivat ohi ruskeana virtana. Ojenna käsi, ranneke kiinni, seuraava.

Joskus joku yritti heikolla englannilla: ”Neiti olla hyvin sievä…”

”Ihan sama. Seuraava!”

Ne kaikki olivat hänelle vihollisia – jokainen likainen irakilainen. Sitä mieltä hän oli silloin. Ja samaa mieltä hän on yhä.

Hän oli koko ajan varuillaan, lastenkin seurassa. Ne kaikki olivat tappaneet amerikkalaisia, avustaneet tappamisessa, suunnitelleet sitä, tai ainakin olleet hengessä mukana. Mutta nyt niille annettiin samalla mitalla takaisin. Siitä piti Chuck huolen.

Joka ilta kello kymmeneltä työvuoron päätyttyä Lynndie kiskoi varusteensa ylleen ja lähti tapaamaan poikaystäväänsä. Hän kiipesi kranaatti-iskussa hajonneen seinän yli, harppoi autovarikon ohi ja suuntasi vasemmalle. Suoraan hänen edessään pimeydessä häämötti kaksikerroksinen, tasakattoinen rakennus, jota he nimittivät ”kovaksi alueeksi”. Vankilainsinöörien slangilla rakennus edusti ”puhelintolppamallia”: pitkä pääkäytävä, josta erkani kymmenen samanpituista sakaraa.

Lynndie kiersi rakennuksen päätyyn ja avasi Yksikkö 1A:n takaoven.

Ulkopuoliselle näky olisi ollut hämmentävä: Alastomia miehiä juoksemassa edestakaisin käytävää. Kerrossänkyihin kahlittuja vankeja päässään vaaleanpunaiset pikkuhousut. Ulosteen peittämä mies syömässä seinästä maalia. Karjuvia amerikkalaisia, kirkuvia irakilaisia, ja kaiken yllä kovaäänisistä pauhaava Metallica.

Lynndielle ja hänen ystävilleen yö oli tavanomainen.

Chuck oli vastuussa vuorosta. Sabrina ja Megan olivat apuna. Ja Lynndie kulki mukana, koska ei halunnut viettää öitä Chuckista erossa.

Joskus he vain istuivat hiekkasäkeistä ja vanerista kyhätyssä toimistokopissa ja katsoivat dvd:ltä South Parkia tai pelasivat tietokoneella pasianssia. Mutta useimmiten yksikössä oli täysi meno päällä.

1A:n vangit olivat sotilastiedustelun arvokkaimpia saaliita. Lynndien ja hänen kumppaniensa tehtävänä oli ”pehmittää” niitä kuulustelua varten. Kaikki keinot olivat sallittuja. Kukaan ei saisi koskaan tietää. Ainoa sääntö oli: älkää tappako niitä.

Aluksi he olivat ihmetelleet, miksi vankeja oli pidettävä alasti, tai miksi niille piti pukea naisten alushousut. Nopeasti he oivalsivat, että arabille mikään ei ole suurempi häpeä kuin joutua ilman vaatteita vieraan naisen eteen.

Chuckilla oli parhaat ideat.

Chuck järjesti vangeille tiukimmat ”sulkeiset”, joissa niitä juoksutettiin ja hyppyytettiin ja ne pantiin tekemään punnerruksia ja seisomaan kädet suorina kuivamuonalaatikoiden päällä, kunnes niiden polvet pettivät. Tai niitä kävelytettiin päin pylvästä tai läpsittiin ja tönittiin, tai ne kahlittiin käsiraudoilla takaa päin ikkunakaltereihin, jolloin ne ulisivat tuskasta.

Mitä kovemmat olivat otteet, sitä paremmat palautteet Chuck sai joukkueenjohtajalta: Hyvää työtä, jatka samalla linjalla, pidähän jaksamisestasi huolta. Lynndie käveli miehensä perässä, poltteli tupakkaa ja laski minuutteja, koska pääsisi pussailemaan. Sitten he keksivät valokuvaamisen.

Se kaduttaa häntä nyt – esiintyminen kameralle. Ei mikään muu. Myöhemmin, heidän vielä ollessaan Abu Ghraibissa, armeijan rikostutkijoiden haltuun päätyi 1 325 valokuvaa. Niistä 279 tuli julkisuuteen. Lynndie on kuvista seitsemässä.

Seitsemän kurjaa kuvaa.

Katsokaa niitä, hän sanoo ihmisille. Katsokaa tarkasti.

Huomaatte, että Chuckilla on kuvissa kumihanskat.

Se johtuu siitä, että Chuck koski vankeja käsillään.

Minulla ei ole hanskoja.

Minä en tehnyt mitään.

Fort Ashby, West Virginia 7.3.2009: Suojassa katseilta.

Perjantai, 24. lokakuuta 2003, klo 20.16.

Lynndie on tullut Yksikkö 1A:han tavallista aikaisemmin. Ilta on lämmin, hänellä on päällään maastohousut ja armeijan ruskea t-paita. Chuck ja Megan ovat työn touhussa.

Eristyssellissä on vanki, jota he kutsuvat Gusiksi. He eivät tiedä sen oikeaa nimeä, eivätkä mitään muutakaan siitä: ikää, kotipaikkaa tai vankeuden syytä. He ovat mestareita keksimään vangeille pilkkanimiä, kuten Suohirviö ja Paskapoika.

Kukaan ei muista, miksi tämän nimi on juuri Gus. Mutta kaikki tietävät, että Gus on sekaisin päästään. Gus on alasti ja raivoissaan. Eristysselli on pestävä seuraavaa asiakasta varten. Huitova ja sylkevä Gus on saatava ulos – tavalla tai toisella.

Chuckilla välähtää. Hän hakee toimistosta kuormahihnan ja kiinnittää sen Gusin kaulaan. Kun Gus on kontannut sellin ovelle, Chuck antaa hihnan Lynndielle ja sanoo: ”Pitelehän tätä.” Chuck ottaa taskustaan Sony Mavicansa, astuu taemmas ja painaa laukaisinta. Kuvia on kolme.

Ensimmäisessä Gus on puoliksi ulkona sellistä, ja Lynndie katsoo vangista poispäin. Toisessa Megan katsoo Lynndietä, ja Lynndie on kääntynyt katsomaan Gusia, joka on kellahtanut kyljelleen. Kolmannessa kuvassa hihna on kiristynyt. Lynndie näyttää kävelevän kohti kameraa Gusia raahaten.

Meganilla on kädet taskussa. Lynndien kasvoilla on pieni, vino hymy.

 

Perjantai, 7. marraskuuta, klo 23.27.

Lynndien viimeinen ilta 20-vuotiaana. Puolen tunnin kuluttua hän on täysikäinen. Amerikkaan palattuaan hän saa vihdoin ostaa kaupasta laillisesti kaljaa. Aiemmin päivällä vankilassa on ollut mellakka. Seitsemän syyllisiksi epäiltyä on tuotu 1A:han pehmitettäviksi.

Osa on riisuttu alasti. Yhdeltä on leikattu housunlahje auki, ja Sabrina on kirjoittanut tussilla miehen oikeaan reiteen: ”RAISKARI.”

Digipokkarit räpsyvät.

Ensimmäisessä kuvassa Lynndie virnistää kameralle ja osoittaa sormella vangin sukuelimiä. Toisessa kuvassa hänen suupielessään on tupakka. Nyt virnistyksen aiheena on ”raiskarin” paljas takamus.

Kello lähestyy puoltayötä. Chuck päättää järjestää naiselleen syntymäpäiväyllätyksen. Neljä vankia komennetaan kontalleen lattialle. Kaksi seuraavaa määrätään kipuamaan miesten selkään. Viimeinen sijoitetaan huojuvan kasan huipulle.

Sabrina napsii kuvia.

Lynndie ja Chuck asettuvat pyramidin taakse kädet toistensa ympärillä, nostavat peukkunsa ja leiskauttavat onnellisen hymyn. Ruskeita pakaroita, killuvia kiveksiä ja elämäänsä tyytyväinen pariskunta. Myöhemmin Chuck asentaa kuvan tietokoneensa näytönsäästäjäksi.

 

Lauantai, 8. marraskuuta, klo 00.14.

Viimeinen kuva. Tätä Lynndie katuu eniten. Ei toki sitä, mitä kuvassa tapahtuu, vaan omaa tyhmyyttään.

Olin väärässä paikassa väärään aikaan, hän selittää uteliaille. Olin vaikutteille altis ja herkkäuskoinen.

Siinä hän kuitenkin on, tupakka huulessa, peukut pystyssä ja tuttu, vino hymy kasvoillaan.

Pyramidi on hajotettu, ja vangit on määrätty riviin käytävän seinustalle. Heitä on ensin kuvattu suuseksiasennoissa. Nyt heidät on komennettu masturboimaan.

Come on, kulta, Chuck anelee. Seiso siinä, niin otan kuvan.

En varmana.

Kulta hei, jos rakastat mua…

Laukaisin napsahtaa.

Kuvassa Lynndie näyttää kumartuvan eteenpäin, jotta saisi paremmin osoitettua vangin penistä. Vaikutelma on väärä, hän kertoo myöhemmin kyselijöille. Ei hän kumartunut eteenpäin, vaan nojautui vangeista poispäin. Ne haisivat niin pahalle.

 

Seitsemän kurjaa kuvaa.

Eikä niissä edes näy pahin. Ei pieksäjäisiä, ei pilkkanaurua, ei sormille tallaavia sotilassaappaita eikä kahlittujen alle leviäviä kusilammikoita. Vain muutama alaston irakilainen ja peukkua nostava nuori nainen maireana kuin kepposeensa tyytyväinen koulupoika.

Niin hän ne näkee.

Kun häneltä tivataan, mikä hänen sotakokemuksistaan oli kaikkein järkyttävin, hän ei koskaan puhu kuvista. Järkyttävin oli ääni. Sinä yönä hän kuuli kiljunnan pihalle asti. Tuskanparkaisut olivat repiviä ja pakokauhuisia.

Aiemmin illalla olivat CIA:n miehet vieneet terroristiksi epäillyn irakilaisen Yksikkö 1B:n suihkuhuoneeseen. Hänen käsivartensa oli taivutettu taaksepäin, ja hänet oli ripustettu roikkumaan ikkunakaltereista. Huoneesta kuului oven läpi veden kohinaa ja tauoton mylvintä.

1A:n toimistokopissa Lynndie ja hänen ystävänsä seisoivat lamaantuneina. Yksikön normaalit äänet hukkuivat metakan alle. Siltä heistä ainakin tuntui. Lynndie kesti huutoa viisi minuuttia. Hän olisi halunnut olla Chuckin kanssa, mutta rajansa kaikella. Hän keräsi varusteensa ja poistui vähin äänin.

Seuraavana yönä Sabrina ja Chuck löysivät suihkuhuoneen lattialta ruumispussin, jossa oli tapettu irakilainen. He avasivat pussin vetoketjun, kaivoivat esiin kameransa ja ottivat toisistaan kuvia jäihin pakatun ruumiin vieressä leveästi hymyillen.

 

Chuck muuttui etäiseksi. Lynndie tajusi, että heidän suhteensa oli ohi. Pian hänelle selvisi, että Chuck oli ruvennut seurustelemaan Meganin kanssa.

Lynndie oli raskaana. Chuck oli lapsen isä. Maailman oli romahtamassa.

Eräänä hyytävänä tammikuun päivänä yksi heidän kavereistaan sujautti yövuoron kuvat kirjekuoressa armeijan rikostutkijoille. Siihen päättyi heidän komennuksensa Abu Ghraibissa.

Heidät vapautettiin tehtävistään, Lynndie pakkasi cd:nsä ja pehmolampaansa, ja he lensivät kotiin odottamaan sotaoikeutta.

Sitten joku antoi kuvat toimittajille. Eräänä kevätpäivänä koko maailma sai nähdä televisiosta heidän virnistyksensä ja peukkueleensä, konttaavan Gusin ja huojuvan ihmispyramidin ja epätoivoisesti masturboivan miehen, jolla oli säkki päässä.

Lynndien vatsa kasvoi ja ahdistus syveni. Kesä oli kuuma ja kammottava. Heidän kasvonsa olivat kaikkialla. Abu Ghraib oli yhtäkkiä yhteinen häpeä.

Hän heräsi supistuksiin kuudelta aamulla 11. lokakuuta 2004. Hänen lapsivetensä meni kello 13.50. Kun vauva syntyi kuusi tuntia myöhemmin, ryppyisistä kasvoista saattoi heti sanoa, että isänsä näköinen poika.

 

Hän saapui vankilaan torstaina. Hänet sijoitettiin viikonlopuksi odotustiloihin erilleen muista vangeista.

Kolme päivää hän istui jähmettyneenä ja tuijotti lasi-ikkunan läpi toisella puolella liikuskelevia valtavia naisia, joista kuka tahansa olisi voinut murskata hänet nyrkillään. Maanantaina ovi avattiin ja hän luikahti osastolle.

Hän yritti tekeytyä näkymättömäksi, mutta naiset piirittivät hänet heti. Nyrkiniskujen sijasta hän tunsi selässään sisarelliset läpsäykset. Joku vatkasi hänen kättään. Onnitteluja sateli joka puolelta.

Hyvää työtä. Olisit tappanut ne.

 

Heidän tekonsa tutkittiin, ja sitten ne tutkittiin uudelleen. Syntyi tuhansia sivuja asiakirjoja, joita kenraalit esittelivät televisiossa. Sanamuodot vaihtelivat, mutta johtopäätös oli aina sama: Yksikkö 1A:ssa oli vain tehty työtä käskettyä. Raporttien liitteinä, syvälle haudattuina, olivat irakilaisten todistajanlausunnot.

”He veivät minut huoneeseen ja näyttivät että istu lattialle”, kertoi vanki 151365.

”Ja sitten yksi sotapoliiseista työnsi kepin perseeseeni. Tunsin sen menevän sisään kaksi senttimetriä, suunnilleen.”

Vanki 151108 oli kurkistanut naapurisellin ovesta.

”Näin, kuinka [*****] nai nuorta poikaa, joka oli ehkä 15-18-vuotias. Poikaan sattui kovasti ja he peittivät oviaukon lakanalla. Ja naissotilas otti valokuvia.”

Vanki 19446, jonka reiteen Sabrina oli kirjoittanut ”RAISKARI” ja joka oli komennettu pyramidin kakkoskerrokseen, sanoi: ”Yritin tappaa itseni, mutta minulla ei ollut siihen mitään keinoa.”

 

Lynndien vankisellissä oli punkka, pesuallas ja pöytä. Kirjoja sai olla kymmenen, valokuvia neljäkymmentä. Valot sammuivat kymmeneltä. Aamusoitto oli viideltä. Kaulassa oli pidettävä henkilökorttia. Jokaisen aterian jälkeen oli näytettävä, ettei ollut varastanut veistä tai lusikkaa. Sääntöjen rikkomisesta oli rangaistuksena kaksi viikkoa poistumiskieltoa, jonka aikana ei päässyt sellistä ulos.

Ajan saattoi käyttää makaamalla sängyssä ja lukemalla Harry Potteria. Vierailupäivisin, kun kotiväki oli lähtenyt, heidän oli riisuuduttava alasti, ja heille tehtiin ruumiintarkastus. Niinä hetkinä Lynndie joskus muisti Abu Ghraibin ja huomasi miettivänsä, miltä irakilaisista oli mahtanut tuntua.

Useimmiten hän kadehti niitä. Ne sentään saivat tupakoida sellissä.

 

Hän ottaa pillerinsä. Kevätaurinko on lämmin. Kuistilta näkee viereisen parakkitalon. Siinä asuu hänen siskonsa.

Hänen mielensä harhailee. Hänen päiväunensa on aina sama. Siinä hän ei koskaan tapaa Chuckia eikä vietä öitä 1A:ssa eikä joudu yhteenkään valokuvaan. Hän on sotasankari ja kunnon nainen, ja kaikki pitävät hänestä.

Hän ajaa työnhakuun. Minne, sillä ei ole väliä. Tie on tuttu. Maisema on väritön. Hän avaa radion.

Hän on etsinyt työpaikkaa vapautumisestaan lähtien, kaksi vuotta. Wal-Mart, McDonald’s, Burger King – hän on yrittänyt kaikkia. Kukaan ei halua palkata häntä. Ei siksi, että on lama, vaan siksi, että hän on hän – se tyttö.

Joskus hän on päässyt haastatteluissa loppusuoralle ja melkein onnitellut itseään ensimmäisestä tilipussista. Sitten firman työntekijät ovat kuulleet asiasta ja uhanneet ulosmarssilla.

Tie kaartaa etelään. Radiossa rätisee rap, jota hän kuunteli sodassa:

”Jos hyllyl on kengät, sun tarttee ottaa ne. Sä et tarvii kolmee tai neljää, mut sä tarviit yhdet.”

Joskus hän lukee ajankulukseen lehteä. Useimmiten uutiset ovat hänelle liian masentavia. Eräänä päivänä hänelle selviää, että Yhdysvalloissa on 13 000 irakilaista pakolaista.

Hyvä luoja, hän ajattelee. Kuka tahansa niistä voi hiipiä taakseni maitokaupassa. Ei siihen tarvita kuin yksi.

 

Vapaus. Hän istuu kuistilla lippalakki päässä. Hänen poikansa ajaa ympyrää leikkitraktorillaan.

Ensimmäisinä päivinä vankilasta päästyään hän nautti elämästään: ei rangaistuksia, ei nimenhuutoja, ei loputtomia keittiökomennuksia. Mutta vapaus väljähtyy nopeasti.

Hän katsoo poikaansa. Hän huomaa jälleen uuden kasvonpiirteen, joka muistuttaa häntä Chuckista.

Syksyllä poika menee esikouluun. Pian hän rupeaa kyselemään isästään. Ja on vain ajan kysymys, koska hän näkee äitinsä vanhassa valokuvassa. Viimeistään koulussa poika saa eteensä oppikirjan, jonka sivulta, ehkä ihmisen julmuutta käsittelevästä luvusta, katsoo äiti nuorena ja koppavana, vino hymy kasvoillaan.

Mitä hän silloin kertoo pojalle? Että hän on pahoillaan?

Hän sytyttää savukkeen.

Varjot pitenevät. Kohta yö saapuu.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 15-16/2009 sekä sen jälkeen lehdissä Sonntag Zeitung (Sveitsi) ja Henne (Norja).