Kaksoistornien tuhosta 12 vuotta - tällainen on WTC-iskujen muistomerkki

Ground Zero
Teksti
Timo-Erkki Heino

Ensiksi kuulee äänen. Vesiputousten pauhu luo oman erityisen tilansa ja hukuttaa alleen ympäröivän suurkaupungin äänet, jopa viereisten rakennustyömaitten melun.

Muistomerkin tummasta graniitista tehdyt neliönmuotoiset vesialtaat ovat isot, sivuiltaan yli 50 metriä pitkät ja yhdeksän metriä korkeat. Vesi syöksyy putouksena alas altaan kaikilta laidoilta ja huuhtoutuu sitten mustaan aukkoon altaan keskellä. Putoukset muodostuvat itse asiassa pienen pienistä erillisistä vesipuroista. Illalla valot muuttavat putoukset harsomaisiksi vesiseiniksi.

Altaiden pronssikaiteisiin leikatut terrori-iskun uhrien nimet muistuttavat muistomerkin tarkoituksesta. Mutta muuten muistomerkin abstraktisuus nostaa sen yleiselle tasolle.

Veden jatkuvaa huuhtoutumista pohjattomaan mustaan kuiluun voi ajatella kaiken katoavaisuutena – tai pysyvyytenä. Putousten yksittäiset vesijuovat voivat tuoda mieleen päivin ja öin virtaavat kyynelpurot, läheisten menetykset.

Tai sitten voi vain seurata veden jatkuvaa virtaamista, joka on aina yhtä arvoituksellista ja kiehtovaa. Muistomerkin voima ja vaikuttavuus on siinä, että se sallii jokaisen vierailijan tuntevan sen omalla tavallaan, oman kokemuksensa kautta.

”Tämä on hetki hiljaisuudelle”, sanoo Michael Arad, vuoden 2001 WTC-iskujen muistomerkin suunnittelija. ”Vierailijasta itsestään riippuu, mitä ajatuksia muistomerkki synnyttää.”

Valkotammipuiston keskellä muistomerkin ytimen muodostavat kaksi suurta veden reunustamaa nelikulmaista tyhjää tilaa tuhottujen kaksoistornien paikalla. Tämä oli Aradin perusidea jo ensimmäisistä luonnoksista lähtien.

”Halusin tehdä tornien poissaolon näkyväksi, näyttää tyhjän tilan, menetyksen”, perustele Arad ideaansa. ”Tyhjyys voi olla täynnä merkitystä ja sisältöä.”

Muistomerkki syntyi omasta kokemuksesta

Michael Arad muistaa syyskuisen aamun 12 vuoden takaa hyvin.

”Näin asuintaloni katolta, kun jälkimmäinen kone törmäsi WTC:n etelätorniin. Vaimoni oli juuri lähtenyt töihin Manhattanin alakaupungille ja ryntäsin hakemaan häntä. Olimme muutaman korttelin päässä Fulton Streetillä, kun etelätorni romahti.”

Arad muistelee tapahtunutta parin kilometrin päässä World Trade Centeristä, ison arkkitehtitoimistohallin syrjäisessä nurkkauksessa.

Vuonna 2001 Michael Arad oli nuori israelilainen arkkitehti, joka oli vasta pari vuotta aikaisemmin muuttanut New Yorkiin. Terrori-isku ja erityisesti sen jälkeiset kokemukset muuttivat hänen suhtautumisensa koko kaupunkiin:

”Enemmän kuin väkivalta minua kosketti se tapa, millä newyorkilaiset vastasivat siihen. Niin valtava määrä rohkeutta, tyyneyttä ja päättäväisyyttä.”

Arad kertoo, kuinka hänen oli pakko jotenkin ilmaista se, mitä oli kokenut.

Vuoden verran Arad luonnosteli muistomerkkiä vapaa-ajallaan. Siitä tehdäänkö WTC-alueelle ylipäänsä joskus joku muistomerkki, ei ollut tässä vaiheessa mitään tietoa. Kun muistomerkki sitten päätettiin rakentaa, niin yli viidentuhannen kilpailuehdotuksen joukosta voittajaksi valittiin tammikuussa 2004 Aradin ehdotus Reflecting Absence – poissaolon heijastus tai mietiskely.

Kilpailun valintalautakunta joutui miettimään sitä, pitäisikö muistomerkin olla abstrakti vai esittävä. Mielessä oli maahan viillettyä haavaa muistuttava Vietnamin sodan muistomerkki Washingtonissa. Juuri ei-esittävyytensä vuoksi se sai aikaan vuosisadan patsaskiistan 1980-luvun alun Yhdysvalloissa. Vietnam -muistomerkin suunittelija Maya Lin oli myös 9/11 muistomerkin valintalautakunnassa ja vaikutti vahvasti Aradin abstraktin ehdotuksen puolesta.

”Kahdeksan pitkää vuotta” ja ”kovaa taistelua”, kuvaa Arad muistomerkkiprosessia. Kustannuksista ja muistomerkin yksityiskohdista, esimerkiksi uhrien nimien sijoittelusta, käytiin ankaraa vääntöä. Nuoren Aradin yhteistyökumppaniksi tuli kokenut maisema-arkkitehti Peter Walker suunnittelemaan muistomerkin puistoaluetta.

Vesialtaat ja puisto saatiin juuri ja juuri valmiiksi terrori-iskun 10-vuotispäiväksi kaksi vuotta sitten. Ensi vuonna avataan muistomerkin alle rakennettu museo ja sen sisäänkäyntipaviljonki, jonka on suunnitellut norjalaislähtöinen Snøhetta -arkkitehtitoimisto.

WTC-alue on yhä suuri työmaa

Anne Lewison, Snøhettan rakennuksen projektinvetäjä, istuu toimiston pohjoismaisittain karussa kokoustilassa parin korttelin päässä WTC-alueesta ja muistelee terrori-iskun aamua.

Kokous alakaupungilla keskeytyi äkisti, kun matkapuhelimiin alkoi piipata tietoja lentokoneiden törmäämisestä kaksoistorneihin. Lewison lähti kiireesti hakemaan lapsiaaan lastentarhasta.

”Olin Union Squarella kolmen kilometrin päässä, kun näin pohjoistornin räjähtävän. Ensin se näytti nousevan ylös ja sitten romahti alas. Kukaan ei tiennyt, mitä oli tapahtunut. Ajattelin, että tältä on täytynyt tuntua silloin, kun sota alkaa.”

Muistomerkkipuisto avattiin yleisölle terrori-iskun 10-vuotispäivänä 2011. Alue on kuitenkin yhä suuri rakennustyömaa.

Poliiseja ja turvamiehiä on kaikkialla, turvatarkastukset lentokenttämäisen tiukkoja. Kamerat ja kännykät räpsyvät, kun kaikki haluavat kuvan itsestään täällä. Ulkomaisista turisteista jotkut temppuilevat valokuvissa niin kuin missä tahansa turistikohteessa.

Koko WTC-alueen suunnittelu ja rakentaminen on ollut uskomattoman hajanaista ja kaoottista. Mukana ovat olleet kaupungin, osavaltioiden ja liittovaltion eri laitokset, viranomaiset ja poliitikot sekä yksityiset kiinteistösijoittajat. Alueen kaikkiaan 16 eri rakennuskohdetta toteuttavat sadat eri suunnittelutoimistot ja rakennusyhtiöt.

Poliittisten juonittelujen, ristiriitojen, päättämättömyyden ja rahoitusriitelyn vuoksi suunnitelmat ovat muuttuneet, rakennusaikataulut venyneet ja budjetit ylittyneet sadoilla miljoonilla dollareilla.

”Pohjoismaihin verrattuna työskentely Yhdysvalloissa on hankalaa, työskentely New Yorkissa 50 prosenttia hankalampaa kuin muualla Yhdysvalloissa ja työskentely WTC -alueella vielä paljon sitäkin hankalampaa”, kanadalainen Lewison sanoo.

Monia WTC:n terrori-iskun uhreista ei ole pystytty virallisesti hautaamaan, koska tunnistettavia jäännöksiä ei ole löytynyt. Näin WTC:n alue on myös satojen ihmisten viimeinen leposija.

Eri lähiomaisjärjestöjä on perustettu kolmisenkymmentä kappaletta, mutta lähiomaisetkaan eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mikä olisi sopivin tapa kunnioittaa iskussa menehtyneiden muistoa.

Kiivaasti on väitelty siitäkin, kuinka tulevassa museossa pitäisi terrori-iskusta kertoa, ettei museokäynnistä tulisi liian synkkää ja masentavaa.

”Tässä on mukana äärettömän paljon ihmisiä, jota kaikki suhtautuvat asiaan äärettömän tunnepitoisesti”, arkkitehti Lewison huokaa.

Politiikka ja rahariidat venyttävät rakentamista

Snøhettalta tilatun rakennuksen vaiheet kuvaavat hyvin koko WTC-projektia.

Syksyllä 2004 toimistolta tilattiin kulttuurirakennuksen suunnitelma. Keväällä 2005 Snøhettan Graig Dykersin johdolla tehty suunnitelma valmistui ja todettiin erinomaiseksi. Jotkut lähiomaisjärjestöt olivat kuitenkin tällä välin alkaneet epäillä, että rakennukseen suunniteltu terrori-iskun laajempia historiallisia ja yhteiskunnallisia yhteyksiä esittelevä näyttely voisi olla epäisänmaallinen.

Republikaanipuoleen presidenttiehdokkuutta havitellut New Yorkin kuvernööri George Pataki kuunteli herkällä korvalla lähiomaisjärjestöjä. Syyskuussa 2005 Pataki ilmoitti, että näyttely ei sovi muistomerkkialueelle.

”Puff – yhdessä hetkessä koko rakennuksen idea hävisi”, Anne Lewison hämmästelee vieläkin.

Ensi vuonna Snøhettan rakennus kuitenkin valmistuu, alkuperäisestä suunnitelmasta radikaalisti muutettuna. Kuusikerroksinen kulttuurirakennus on pienennetty kolmikerroksiseksi paviljongiksi, johon on sovitettu maanalaisen museon sisäänkäynti ja turvatarkastukset.

”Meidän pieni rakennuksemme”, sanoo Anne Lewison ja viittaa alueen monikymmenkerroksisiin toimistopilvenpiirtäjiin. ”Se on välittävä tekijä maan alla olevan suuren ja vakavan museon ja maan päällä olevan New Yorkin arkipäiväisen hyörinän välillä.”

Rakennustyöt WTC-alueella eivät pääty museon ja paviljongin avajaisiin. Espanjalaisarkkitehti Santiago Calatravan suunnittelema New Jerseyn radan asema valmistunee parin vuoden päästä. Toimistotilojen heikko kysyntä viivyttää alueen toimistopilvenpiirtäjien rakentamista. Ehkä vuonna 2020 koko alue on valmis.

Muistomerkkipuisto demokraattiseksi aukioksi

Monet eurooppalaiset suhtautuvat epämääräisin tuntein WTC-iskun muistomerkkiin.

Yhdysvaltojen iskun jälkeen aloittaman terrorismin vastaisen sodan salaiset vankikuljetukset, kidutukset sekä valheellisilla tiedoilla perusteltu hyökkäys Irakiin ja siellä tähän menessä kuolleet yli satatuhatta irakilaista siviiliä varjostavat WTC -iskun murhenäytelmää.

Newyorkilaisistakin monet vierastavat muistomerkkiä, jonka arvelevat kertovan kostonhalusta tai muukalaisvihasta.

”Kuljimme kahdeksan vuotta pitkin hyvin kapeaa reittiä, todellakin veitsenterällä”, Michael Arad sanoo.

”Muistomerkki olisi voinut helposti luiskahtaa sotaisaan kansalliskiihkoon, mutta onneksi pystyimme ohjaaman prosessin sellaiseen lopputulokseen, että näin ei käynyt.”

Ensi vuonna muistomerkkiaukio ”demilitarisoidaan”, kun turvatarkastukset siirtyvät museoon. Silloin muistomerkkiaukiosta tulee kolmen hehtaarin avoin julkinen puisto keskelle Manhattania. Tämä oli toinen Michael Aradin perusideoista.

Ensi vuonna valmistuu Snøhettan suunnittelema maanalaisen museon sisäänkäyntipaviljonki.
Ensi vuonna valmistuu Snøhettan suunnittelema maanalaisen museon sisäänkäyntipaviljonki. © 9/11 Memorial

”Terrori-iskun jälkeen näin, kuinka tärkeitä olivat julkiset tilat, puistot, suuret aukiot ja tavalliset kadunkulmatkin. Ihmisillä oli tarve olla lähellä toisia ihmisiä, tukea toinen toisiaan, tuntea olevansa yhtä. Demokratia ja demokraattiset arvot, toisten kunnioittaminen ja suvaitsevaisuus, tarvitsevat tällaisia avoimia tiloja kansalaisten kokoontua yhteen.”