Masih! Valmistaudu!
Iranilainen aktivisti Masih Alinejad ei lukiolaisena suostunut käyttämään huivia ja toimitti hallituksen vastaisia lentolehtisiä. Hänet tuomittiin viiden vuoden vankeuteen ja 74 raipaniskuun. Alinejad on muuttanut maanpakoon Yhdysvaltoihin. Hän sanoo pettyneensä länsimaisiin liberaaleihin.
Video on suttuinen, kamerakännykällä kuvattu. Siinä näkyy, miten mustapaitainen mies nousee autosta. Hän on pysähtymässä jonottamaan pankkiautomaatille, kun ohi kävelee mustaan kaapuun pukeutunut nainen. Nainen puhuu puhelimeen, kasvoja ei näy.
Mies sanoo naiselle jotain, nainen ei reagoi. Mies lähtee seuraamaan, tunkee ihan lähelle, näyttää huutavan. Mies potkaisee naisen autotielle, potkaisee uudelleen. Nainen käpristyy kaksin kerroin. Alkaa käsirysy, päähuivi valahtaa, käsilaukku putoaa. Nainen kaatuu, työntää sitten miehen seinää vasten, tappelee tosissaan. Kaksi muuta kadunmiestä liittyy selvittelyyn, sitten mukana ovat jo kaikki ohikulkijat.
Watching this video makes one very angry.
— Masih Alinejad 🏳️ (@AlinejadMasih) March 11, 2020
In broad daylight in Iran, a woman walking in the street is physically harassed by a pro-regime vigilante due to her hijab.
Next time they tell you compulsory hijab is a small issue, show them this video.
Many Iranian women face this pic.twitter.com/gC8dG4xSbs
Jos tviitti ei näy, voit katsoa sen täältä.
Kun iranilainen toimittaja ja aktivisti Masih Alinejad puhui myöhemmin naisen kanssa, tämä sanoi miehen kertoneen poliisille, että päällekarkaus oli vapaaehtoista moraalin valvontaa. Ilmeisesti huivin alta oli karannut hius tai pari ja mies oli päättänyt puuttua. Poliisi ei kuulemma suostunut pidättämään miestä.
Alinejad on jakanut Twitter-tilillään lukuisia samankaltaisia videoita. Tuntemattomat miehet sättivät naisia kadulla, metroasemalla, rullaportaissa: Etkö ole muslimi? Vastustatko hallitusta? Tässä maassa on lait!
Alinejad on kirjoittanut saatteeksi: ”Seuraavan kerran, kun joku kertoo teille, ettei huivipakko ole iso asia, näyttäkää heille nämä videot.”
Portista piti tulla punainen. Se oli Masihin lempiväri.
Ghomi Kolan kylässä Pohjois-Iranissa metalliportti merkitsi vaurautta. Kun joku noin 650 asukkaasta onnistui hankkimaan sellaisen, pidettiin talkoot, tarjottiin makeisia koko kylälle.
Masihin perhe oli viimeisiä, joiden portti oli puusta. Eräänä päivänä, kun Masih tuli koulusta, se oli vaihdettu. Se oli sininen. Isä sanoi, että se joka maksaa, päättää värin.
Kotitalo oli tehty mudasta ja savesta. Toisilla, aiemmin metalliportin tienanneilla, saattoi olla tiilitalo. Kun Masihin veli haaveili hankkivansa isona sisävessan, pikkusiskosta se oli maailman hauskin ajatus. Kuka haluaisi syödä ja nukkua vessan vieressä?
Isää puhuteltiin nimityksellä, joka kääntyy suunnilleen hyvä herra.
Arkisin isä ajoi pyörällä lähimpään suureen kaupunkiin Baboliin myymään kanoja ja kananmunia. Omalla pihalla kasvoi viljaa, josta äiti teki leipää. Kumpikaan vanhemmista ei osannut lukea eikä kirjoittaa. He olivat menneet naimisiin, kun äiti oli 14-vuotias.
Farsin kielen Masih oppi vasta koulussa. Kotona puhuttiin mazandarania. Vaikka vanhemmat olivat köyhiä, heille oli tärkeää, että lapset opiskelivat. Isoveljet kävivät yliopiston.
Masih, synnyinnimeltään Masoumehin, oli kaksivuotias, kun Iranissa tehtiin vallankumous. Ei se aluksi niin uskonnollinen ollut. Opiskelijat ja keskiluokka alkoivat osoittaa mieltään itsevaltaista ja korruptoitunutta šaahia vastaan, vaativat uudistuksia.
Masihin isä ja monet muut köyhät maalaiset liittyivät joukkoon. Uskonnollisilla johtajilla oli paljon valtaa huono-osaisiin: moskeijat jakoivat köyhäinapua ja harjoittivat hyväntekeväisyyttä. Pian vallankumousta johti ajatollah Ruhollah Khomeini.
Šaahi pakeni maasta ja Khomeini nousi valtaan vuonna 1979.
Khomeinen islamintulkinta oli militanttia. Šaahinkin aikaan osa laeista oli perustunut islamilaiseen lakiin šariaan, mutta niihin oli tehty uudistuksia. Naiset esimerkiksi saattoivat saada avioeron samoilla ehdoilla kuin miehet. Nyt oikeus kumottiin. Erotilanteessa nainen menetti myös lasten huoltajuuden.
Rikoslaissa määrättiin, ja määrätään edelleen, että naisen todistajanlausunto on puolet miehen todistajanlausunnosta: siinä missä miehiä tarvitaan kaksi, naisia tarvitaan neljä. Jos mies kuolee, hänestä maksetaan enemmän kuin naisesta.
Iran ei ole maailman ainoa islamistinen maa, mutta se on maailman ainoa maa, jossa naisilla on huivipakko.
Aina silloin tällöin läntiseen tietoisuuteen nousee muslimitaustainen nainen, feministi, joka puhuu julkisesti fundamentalistista islamia vastaan.
2000-luvun alussa se oli Somaliassa syntynyt, Keniassa hartaaksi muslimiksi kasvanut, serkun perheen kanssa sovittua pakkoavioliittoa Hollantiin paennut Ayaan Hirsi Ali.
Nuorena Hirsi Ali oli verhonnut kehonsa päästä varpaisiin, vaikka se ei tuohon aikaan ollut Nairobissa tapana. Hän osallistui kirjailija Salman Rushdien kuolemantuomiota kannattaviin mielenilmauksiin. Iranin suurajatollah Khomeini oli antanut fatwan jumalanpilkasta.
WTC-iskujen jälkeen Hirsi Ali koki kääntymyksen. Hänestä tuli vakaumuksellinen ateisti. Hän opiskeli Hollannissa tutkinnon valtiotieteistä ja lähti mukaan politiikkaan oikeistoliberaalin VVD:n listoilta. Nyt hän puhuikin Muhammedin olleen länsimaisin standardein arvioituna pedofiili.
Edistyksellisessä ja monikulttuurisessa Hollannissa ei tiedetty, miten suhtautua. Tuliko kannattaa Hirsi Alin kunniaväkivaltaa, silpomista ja lapsiavioliittoja vastustavia kantoja vai kunnioittaa maan muslimivähemmistön näkemystä, jonka mukaan Hirsi Ali loukkasi ja lietsoi vihamielisyyttä?
Elokuvaohjaaja Theo Van Goghilla ei ollut epäilystäkään. Vuonna 2004 hän ohjasi Hirsi Alin käsikirjoittaman, islamin naisvihaa graafisesti käsitelleen elokuvan Submission. Kolme kuukautta myöhemmin hänet puukotettiin kuoliaaksi.
Hirsi Ali muutti sittemmin Yhdysvaltoihin ja työskenteli monissa yliopistoissa vierailevana tutkijana. Suhtautuminen aiheuttaa edelleen ongelmia. Massachusettsissa sijaitseva Brandeisin yliopisto perui Hirsi Alille myönnetyn kunniatohtorin arvon vuonna 2014, kun sitä vastaan oli kerätty tuhansien allekirjoittama vetoomus. Hirsi Alia kutsuttiin yhdeksi Yhdysvaltojen pahimmaksi islaminvihaajiksi.
Masih Alinejadia on syytetty samasta. 2010-luvulla hän on vetänyt sosiaalisen median kampanjoita, joissa vastustetaan huivipakkoa. #WhiteWednesday, #MyStealthyFreedom. Hän on kirjoittanut The New York Timesiin ja The Washington Postiin, saanut YK:n ihmisoikeuspalkinnon, vieraillut Norjan parlamentissa.
Lukuisista yrityksistä huolimatta videochat-haastattelu hänen kanssaan ei onnistunut, mutta hän vastaa sähköpostitse Brooklynistä, missä asuu.
Hirsi Alin tavoin Alinejad sanoo olevansa pettynyt länsimaisiin liberaaleihin. Hän on sanonut haastatteluissa, että hänen kaltaisiaan ei haluta edes kuulla.
”Kun sanoo totuuden, syytetään islamofobiasta”, Alinejad kirjoittaa.
”Ei Iranin hallitus ole normaali hallitus, vaan sellainen, joka ei kunnioita minkäänlaista ihmisarvoa. Šaria-laki on naisia vastaan, mutta sille silmien ummistaminen on suosittua lännessä.”
Kun Iranin presidentti Hasan Ruhani vieraili Italiassa vuonna 2016, Italian hallitus päätti kunnioittaa vieraan kulttuuria peittämällä museon alastomat patsaat ja olla tarjoilematta lainkaan alkoholia. Silti länsimaisten naispoliitikkojen on peitettävä päänsä, kun he vierailevat Iranissa.
”Länsimaiden pitäisi seisoa omien arvojensa – vapauden ja oikeudenmukaisuuden – takana, eikä luopua niistä taloudellisista syistä.”
Masih Alinejad pidätettiin 18-vuotiaana.
Hän oli lakannut käyttämästä chadoria, pään ja vartalon peittävää kangasta, paria vuotta aiemmin, lukiossa. Hän lähti se päällä kotoa, mutta tunki reppuun kadunkulmassa.
Samoihin aikoihin hän oli perustanut muutaman ystävän kanssa lukupiirin. Alinejadin isoveli oli sitä mieltä, että koulussa opetettiin valheita. Lapset koulitaan jo pieninä kunnioittamaan vallankumouksen muistopäivää laulamalla death to America, death to Israel, death to England – kuolema Yhdysvalloille, Israelille, Englannille.
Kokouksissa luettiin runoutta ja Proustia, mutta myös poliittista, vasemmistolaista ja yhdysvaltalaista kirjallisuutta.
Alinejadin veli varasti vanhan printterin yliopistolta, ja ryhmä kirjoitti hallituksen vastaisen lentolehtisen, shabnamehsin. Kaksisataa kopiota jaeltiin ympäri Babolia. Ryhmä kutsui itseään iranilaisen mytologiahahmon mukaan Faryad-e Kavehiksi.
Ei se vallankumouksellista toimintaa ollut, teinien intomielistä hömpötystä, niin Alinejad muistaa ajatelleensa.
Salainen palvelu haki ystävykset yksitellen.
Ensin vietiin Alinejadin sulhanen. Alinejad oli suostunut kosintaan sillä ehdolla, että saisi avioeron silloin, kun hän sitä pyytäisi. Kuten usein tiukkaan säädellyissä maissa, Iranissa laki ei ole aina yhtä kuin käytäntö. Ehdoista voidaan neuvotella perhepiirissä.
Alinejad oli pidätettynä kymmenen päivää, oli vuosi 1995. Oikeudenkäynti pidettiin huoneessa, jossa ei ollut todistajia, asianajajia tai syyttäjää. Vain tuomari. Viisi vuotta vankeutta ja 74 raipaniskua. Täytäntöön pantavaksi, jos kolmen vuoden aikana ilmenisi uusia rikkomuksia.
Pidätettynä ollessaan Alinejad oli saanut kuulla olevansa raskaana. Hän kirjoittaa siitä omaelämäkerrassaan The Wind in my Hair. Tarina on melko uskomaton ja äärimmäisen vaikea tarkistaa. Pidätettynä ollut sulhanen oli jotenkin tiennyt raskaudesta ennen morsianta ja kertonut kuulustelijoille, jotka olivat kertoneet Alinejadille.
Häät oli järjestettävä pikaisesti. Alinejadin isä, joka oli toiminut Iranin kansalliskaartissa Basijissa, onnistui hankkimaan edelleen vangittuna olleen sulhasen ulos siksi aikaa, että vihkiminen saatiin hoidettua.
Liitto päättyi eroon. Aviomies rakastui toiseen, ja Alinejad menetti lapsensa huoltajuuden. Hän muutti 24-vuotiaana eronneena naisena yksin pääkaupunkiin Teheraniin.
”Iranin hallitus ei kunnioita minkäänlaista ihmisarvoa. Šaria-laki on naisia vastaan, mutta sille silmien ummistaminen on suosittua lännessä.”
Teheranissa, varsinkin vauraammilla alueilla, näkee naisia, joiden huivi peittää vain nutturan. Toiset ovat kokonaan ilman.
Presidentti Ruhani teetti vuonna 2014 kyselyn, jonka mukaan 50 prosenttia kansalaisista kannattaa huivipakon poistamista. Sen katsottiin olevan yksityisasia, omasta päätöksestä kiinni. Raportti julkaistiin vasta vuonna 2018.
Viime vuosina on keskusteltu autoista. Tuleeko naisten peittää päänsä ajaessaan? Ovatko autot yksityisaluetta vai julkista tilaa? Tiukan islamistinen Saudi-Arabia antoi vuosi sitten naisille luvan hankkia ajokortin ja ajaa itse. Sellainen aiheuttaa painetta Iranillekin, pitäisi tehdä uudistuksia.
Järjestelmän sisälläkin on niitä, jotka haluavat kansalaisille lisää vapauksia. Sitten on niitä, joiden mielestä huiviasioissa ei voi joustaa. Ne liittyvät niin vahvasti maan perustaan islamilaisena tasavaltana. Jakolinja on näkyvä.
Lainsäädännöstä huolimatta naisia on yliopistoissa enemmän kuin miehiä, eivätkä he ole yhteiskuntaelämän ulkopuolella. Tosin koulutuksen mukaiset työllistymismahdollisuudet ovat heikommat.
Alinejadista tuli Teharanissa politiikan toimittaja. Hänellä ei ollut tutkintoa, suosittelijoita tai kokemusta, mutta uudistusmielisen ja konservatiivisen puolueen välillä tasapainotteleva sanomalehti Hambastegi otti hänet palkattoman harjoitteluun.
Alinejad eteni kirjeenvaihtajaksi parlamenttiin. Parlamentissa, majlisissa, hiusten peittäminen oli pakollistakin pakollisempaa, eikä sitä vastaan voinut kapinoida. Alinejad pantiin kolmen kuukauden jäähylle, kun hän oli käyttänyt punaisia kenkiä. Sopimattomat Pinokkio-kengät, kansanedustaja oli valittanut päätoimittajalle.
Hän kirjoitti kriittisiä artikkeleita armeijasta ja parlamentin jäsenten rahankäytöstä. Tuolloin enemmistössä olivat reformistit, sana oli vapaampi.
Kun ihmisoikeusjuristi Shirin Ebadi sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2003 – ensimmäisenä iranilaisena ja ensimmäisenä naispuolisena muslimina – Alinejad hiillosti silloista presidenttiä Mohammad Khatamia siitä, ettei tämä ollut onnitellut Ebadia.
”Rauhanpalkinto ei ole niin tärkeä. Tiede- ja kirjallisuuspalkinnot ovat. Kaikki sen tietävät. Rauhanpalkinto annettiin puhtaasti poliittisin perustein”, presidentti vastasi.
Sanaharkka uutisoitiin The New York Timesia myöten.
Kun Alinejad kirjoitti vuonna 2005 hallinnon maksaneen parlamenttiedustajille isoja bonuksia, vaikka edustajat väittävät leikannen omaa palkkaansa, häntä ei enää päästetty parlamenttiin tekemään työtään.
Viimeinen niitti oli huhtikuussa 2008 kirjoitettu kolumni, jossa Alinejad vertasi presidentti Mahmud Ahmadinežadin seuraajia koulutettuihin, miellyttämisenhalusta temppuileviin delfiineihin.
Ahmadinežad sai jatkokauden seuraavana vuonna järjestetyissä presidentinvaaleissa. Alinejad muutti New Yorkiin.
Vuoden 2009 presidentinvaalit aiheuttivat laajoja mielenosoituksia ja väkivaltaisia yhteenottoja. Niiden seurauksena sananvapaus Iranissa kapeni entisestään.
Samaan aikaan sosiaalinen media yleistyi. Hallinto reagoi vahvasti, teki näkyvistä kommentoijista esimerkkejä.
Eikä näkyvyyttä tarvittu kovin paljon: kun 18-vuotias teinityttö julkaisi Instagramissa videon, jossa tanssi popkappaleen tahtiin, turvallisuusviranomaiset pidättivät hänet ja pakottivat televisioon esittämään katumusharjoituksia.
Seuraavat laajat mielenosoitukset järjestettiin kymmenen vuotta myöhemmin, talvella ja keväällä 2020. Hallitus sulki internetin koko Iranista kolmeksi päiväksi.
Opposition nettilehti Amad News kertoi protestien väkivaltaisesta tukahduttamisesta, kadulle ammutuista mielenosoittajista. Sen toimittaja Ruhollah Zam tuomittiin heinäkuun alussa kuolemaan.
Alinejad on sanonut, että kriittisestä journalismista huolimatta eniten ongelmia hänelle on aiheuttanut nettiaktivismi. Huivipakkoa vastustavalla Stealthy Freedom -sivulla on Facebookissa yli miljoona seuraajaa, Alinejadilla itsellään Twitterissä lähes 200 000. Hän kirjoittaa sähköpostissaan pitävänsä poliisin ja FBI:n ajan tasalla uhkauksista, muttei kerro turvatoimista enempää.
Hänen Iranissa asuva veljensä on pidätetty, sisko pantu televisioon kieltämään hänen mielipiteensä. Turvallisuuspalvelu vierailee vanhempien luona säännöllisesti.
Elokuun ensimmäisenä maanantaina Alinejad havahtui aamulla lukuisiin Twitter-ilmoituksiin. Niitä vain tuli ja tuli.
Iranin yleisradion omistama sanomalehti Jam-e Jam oli julkaissut etusivullaan kuvan Alinejadista. Sen alla luki: ”Masih! Valmistaudu! Sinut kidnapataan seuraavaksi!”
Kuvassa Alinejadilla ei ole huivia. Hiukset ovat pitkät, punaisiksi värjätyt.
Kirjoitus perustuu sähköpostihaastattelun lisäksi Masih Alinejadin omaelämäkertaan The Wind in My Hair. Juttua varten on haastateltu myös Ulkopoliittisen instituutin tutkijaa Mariette Hägglundia.
Oikaisu 21.8.2020 klo 10.55: Korjattu väite, jonka mukaan naiset eivät osallistuisi Iranissa yhteiskuntaelämään.