Henkilökuvassa Sami Kovanen - mies Afganistanin arvostetuimpien turva-analyysien takana
Herkku Pekan kahvila Savonlinnassa on arkiaamuna lähes tyhjä. Vain pari asiakasta nuokkuu pöydän ääressä kahviaan hämmentäen.
Sami Kovasesta, 35, ei voi erehtyä. Lyhyeksi ajellut hiukset, khakinväriset puuvillahousut, musta fleece-paita ja korrekti käytös.
Nopea ystävällinen hymynvälähdys palautuu tarkkailevaksi katseeksi.
Kovanen hakeutuu pöytään kahvilan perälle ja asettuu sohvalle selkä seinää vasten. Näkymä ovelle jää esteettömäksi.
Kovanen on kotikaupungissaan Savonlinnassa lomalla. Takana on seitsemän tiivistä vuotta Afganistanissa. Niistä suurin osa on kulunut muiden ihmisten turvallisuudesta huolehtimiseen.
Turvallisuusanalyysien tekeminen on kiehtovaa ja Kovasen firma Kabulissa menestyy mainiosti, mutta Afganistan vaatii veronsa.
Kovanen on väsynyt. Jotain puuttuu nyt. Kipinä? Intohimo?
On kulunut kaksi viikkoa Savonlinnan kahvittelusta. Aseistetut vartijat vetävät kaksi järeää rautaovea takanamme kiinni ja käskevät meidän odottaa.
Sami Kovanen kävelee vieraita vastaan. Sama musta fleece-paita, vain aurinkolasit ovat uutta. Varhaiskevään aurinko on Kabulissa kirkas.
Kaksinkertaiset terävät natolangat kulkevat taloa ympäröivän korkean muurin päällä, rautaporttien selusta on pinottu täyteen hiekkasäkkejä. Talon perällä on rautaovin ja hiekkasäkein vuorattu bunkkeri.
”Mutta jos taleban tänne haluaisi hyökätä, eivät nämä rakenteet niitä paljon pidättelisi”, Kovanen toteaa.
Arkiaamuisin bunkkeri toimii Kovasen kuntosalina. Toistaiseksi taleban on jättänyt vierastalon rauhaan. Tosin viime kesänä kukkivien hedelmäpuiden yli lensi tuntien ajan luoteja, raketteja ja kranaatteja, kun taleban hyökkäsi rakennusten katoilta Yhdysvaltain lähetystöä ja Isafin esikuntaa vastaan. Talon väki selvisi säikähdyksellä.
Nyt Kovasen pihamaa hedelmäpuineen ja kukkapenkkeineen on vielä märkä, lumikasat korkean muurin juurella sulavat hitaasti.
Pihan perällä näkyy palaneita puunkappaleita edelliskesän grillijuhlien jäljiltä.
Moni Kabulin länsimaalainen asuu samoin: suuressa muurien ympäröivässä talossa, jossa on useita huoneistoja. Täälläkin asuu eri maista tulleita toimittajia, avustustyöntekijöitä ja urakoitsijoita, jotka kaikki painavat pitkiä päiviä toimistoissaan.
Paikalliset työntekijät huolehtivat ruuanlaitosta, siivouksesta ja pyykistä.
Alun perin Kovanen tuli Kabuliin Suomen rauhanturvaajana 2004. Vuoden jälkeen ajatus Suomeen paluusta ei houkutellut.
Kovanen siirtyi siviilipuolelle vastaamaan suurten kansainvälisten avustusjärjestöjen turvallisuudesta.
”Se oli iso loikka. Ensimmäiset päivät kokeilin vähän väliä reittä – asetta ei ollutkaan.”
Avustusjärjestöissä ei aseita hyväksytä lainkaan, ja hiljalleen Kovanen alkoi oivaltaa, että ase ei ole ainoa turva. Ajattelu ja äly vievät pitkälle. Ja asenne. Kovanen on syvästi ymmärtänyt sen, että kun afgaaniin suhtautuu kunnioittavasti ja kohteliaasti, asiat sujuivat. Sama pätee niin ystävään kuin viholliseen.
Ja kun luottamus on syntynyt, toinen on vaikka valmis kuolemaan puolestasi. Kuten Samir Baraki, Kovasen pitkäaikainen autonkuljettaja ja yhteistyökumppani.
”Luottamus joko on tai sitä ei ole. Mitään välimuotoja meillä Afganistanissa ei ole. Ihmisestä on täällä niin helppo päästä eroon. Sami ymmärtää tämän ja ihmiset kunnioittavat häntä”, Samir Baraki toteaa.
Esimerkiksi kanadalainen naistoimittaja luotti pari vuotta sitten väärään mieheen. Hänen kuljettajansa pysäytti auton Kabulin laitakaupungilla ja aseistetut miehet nousivat autoon. Niin yksinkertaista on kidnappaaminen.
Kovanen sai tiedon tapahtuneesta ja otti välikäden kautta yhteyttä Kabulin talebaniin.
”Kysyimme, onko nainen teillä ja miksi olette hänet kaapanneet. Ne vastasivat, että tämä ei ole meidän juttumme, mutta että odottakaa vähän aikaa, palaamme pian asiaan.”
Parin tunnin kuluttua taleban kertoi, että kaappauksen takana oli tavanomainen rikollisryhmä ja että ole hyvä, tässä on niiden johtajan nimi.
Kovanen välitti tiedon eteenpäin salaiselle poliisille, joka otti asian hoitaakseen omalla tavallaan. Se kidnappasi puolestaan kaappaajan äidin.
Vangit vaihdettiin kaikessa hiljaisuudessa. Parin viikon päästä Kanadassa juhlitti toimittajan kotiinpaluuta.
Kovasen firman tehtävä on etsiä keinot, että ihmiset pystyvät tekemään sitä työtä, mitä varten he ovat Afganistaniin tulleet.
Kovasen pääasiakkaalle Japanin hallituksen kehitysyhteistyöjärjestölle se tarkoittaa sataa aseistettua vartijaa, saattueita, henkilösuojausta, huolellista analyysia siitä, missä päin maata on turvallista liikkua. Minne hankkeita voi perustaa, minne ei.
Analyyseistä ja johtopäätöksistä vastaa Kovasen firma ja sen parikymmentä työntekijää.
Kovasen tuottamia usean kymmenen sivun pituisia raportteja siteeraavat niin New York Times, Wall Street Journal kuin uutistoimisto Reuters.
Mutta erityisen huolella raportteja luetaan suurlähetystöissä, yrityksissä ja järjestöissä. Niiden varaan lasketaan monen ihmisen henki.
Yhtään sellaista virhearviota Kovanen ei ole vuosien varrella tehnyt, että joku olisi siitä joutunut maksamaan hengellään. Lähetä piti tilanteita on Kovasella itsellään ollut.
Viime kesänä hänen piti käydä selvittämässä osittain talebanin hallitsemalla alueella Heratissa, antaisiko turvallisuustilanne myöten japanilaisten viljelyhankkeen aloittamiselle.
Kovanen veti päälleen paikallisten nuorten miesten suosimat kuluneet reisitaskuhousut, vanhan t-paidan sekä huivin ja lähti paikallisen kuskin kanssa liikenteeseen turvallisuusviranomaisten varoittelusta huolimatta.
Vieras kuski ei kuitenkaan ymmärtänyt tilannetta. Ajoi liian kovaa, käyttäytyi hermostuneesti, vilkutteli lapsille.
”Taleban toimii ylimääräisillä silmäpareilla ja aika pian huomasin, että meidät oli noteerattu. Kun olimme ajaneet noin 10 kilometriä päätieltä, peräämme ilmestyi kaksi talebania moottoripyörillään. Silloin sanoin kuskille, että nyt saat ajaa kovaa.”
Tämä heitti ympäri ja painoi kaasun pohjaan.
”Kun pääsimme päätielle takaisin, talebanit kääntyivät ympäri. Harvoin on paikallispoliisin tarkastuspiste tuntunut niin hyvältä.”
Sami Kovasen kotitalo Kabulissa on suojattu hiekkasäkein, piikkilangoin ja rautaovin. Kuvat Kaisa Rautaheimo.
Kun tehtävänä on kerätä tietoa, analysoida sitä ja ennakoida vaaratilanteet, kaiken avain on verkottuminen. Kovanen pitää yllä hyviä välejä niin kansainvälisiin kuin paikallisiin toimittajiin sekä järjestöihin, auttaa, kun he tarvitsevat apua – ja saa kontakteiltaan vastavuoroisesti arvokasta tietoa. Ja lisää uusia kontakteja.
Kerran eräs talebanin komentajan ilmoitti välikäsien kautta haluavansa tavata Kovasen. Hänen tilanteensa oli liikkeen sisällä käynyt hankalaksi, turvapaikka jossain alueen ulkopuolella kiinnosti.
”Tapaaminen järjestettiin kaikessa hiljaisuudessa kabulilaisessa turvatalossa. Hän oli kohtelias, koulutettu herrasmies, joka siinä kanan syönnin lomassa vastaanotti jatkuvasti puheluja tulevista iskuista.”
”Sain muutaman tunnin seurata hyvin läheltä, miten talebankomentaja toimii ja ajattelee. Se avasi paljon.”
Komentajan tapaaminen vakuutti Kovasen siitä, että taleban on kyennyt tehokkaasti soluttautumaan Afganistanin armeijan ja poliisin sisälle.
”Meillä on silmämme kaikkialla ja tiedämme täsmälleen, missä amerikkalaiset liikkuvat”, komentaja oli todennut Kovaselle. ”Voimme iskeä heitä vastaan milloin vain ja missä vain haluamme.”
Niin he ovat myös tehneet ja viime viikkoina entistäkin useammin.
Kovanen on varma, että Afganistanin hallitus tietää, että talebanin komentajat liikkuvat Kabulissa säännöllisesti ja tapaavat ketä haluavat. Myös amerikkalaisia.
Tiedotussodassa talebanista on Kovasen mukaan tullut hyvin taitava ja nopea.
”Se käyttää taitavasti totuutta ja valhetta limittäin omilla nettisivuillaan ja julkilausumissa levittääkseen omaa viestiään. Tässä kansainvälinen yhteisö häviää niille jatkuvasti 10-0.”
Salainen poliisi on Kovasen mielestä niitä harvoja tahoja, jotka Afganistanissa toimivat tehokkaasti.
”CIA:n ja KGB:n kouluttamia miehiä, tiedäthän.”
Sisällissodan logiikka on omanlaisensa. ”Tässä maassa tapahtuu niin paljon kaikenlaista, mitä ei raportoida”, hän hymähtää. Ja kaikki valehtelevat ja peittelevät jälkiään minkä ehtivät.
”Vaikka olen vuosia pyrkinyt ymmärtämään sitä, miten asiat tässä maassa toimivat, ei tästä koskaan saa kunnolla otetta”, Kovanen myöntää.
Kabul on vaarallinen kaupunki, mutta käsitys riskistä on aina suhteellinen. Suurin osa kaupungissa asuvista ulkomaalaisista – niin sotilaista kuin poliiseista – on komennettu pysymään muurien takana ja välttämään kaikkea liikkumista kaupungilla.
Diplomaatit kuljetetaan tiukasti aseistetuissa panssariajoneuvoissa ovelta ovelle. Kaupungilla kävelevää ulkomaalaista ei juuri näe.
Taleban on soluttautumalla ja näyttävillä yksittäisillä itsemurhaiskuillaan onnistunut luomaan pelon ilmapiirin, joka on jo lähestulkoon halvaannuttanut ulkomaalaisten toiminnan maassa.
Kovanen kulkee mielensä mukaan – ajaa joko omalla autollaan tai kävelee. Hän on ottanut asenteen, että jos itsemurhaisku osuu omalle kohdalle, se on vain huonoa tuuria.
Kun pimeys laskeutuu, Kabul hiljenee kokonaan. Ei välttämättä niin että ulkona liikkuminen olisi silloin sen vaarallisempaa kuin päivällä, mutta kaupungissa ei oikeastaan ole juuri mitään, mitä tehdä.
Kabulissa on muutama ravintola, joissa tarjoillaan alkoholia. Niihin pääsevät vain ulkomaalaiset, sillä alkoholin tarjoileminen paikallisille on hartaasti islamilaisessa maassa kiellettyä. Iltojen viettäminen paikallisten kanssa on siksi hankalaa.
Sen sijaan toistasataa paikallisten miesten tarpeisiin tarkoitettua bordellia saavat toimia rauhassa. Niihin eivät puutu sen enempää poliisi kuin mullahit.
Tuodakseen ulkomaalaisyhteisöön eloa Kovanen ystävineen järjestää säännöllisesti illanistujaisia muurien suojissa, mutta useimmat Kovasen ja hänen amerikkalaisen tyttöystävänsä arki-illat kuluvat elokuvia katsellessa, kirjaa lukiessa tai kuntoillessa.
Sami Kovanen on saanut itse kokea sen, miten suhtautuminen ulkomaalaisiin on vuosien aikana muuttunut. Vielä 2000-luvun alkuvuosina ilmapiiri oli toiveikas ja ulkomaalaisiin suhtauduttiin avoimen ystävällisesti.
Afgaanit uskoivat, että lännen avulla heille aukeaisi uusi tulevaisuus.
”Se että lännen tukema hallinto on läpeensä korruptoitunut ja saamaton, on ihmisille suuri pettymys.”
Kovasen mukaan entistä useampi haluaa amerikkalaisjoukot pois ja on valmis toivottamaan talebanin tervetulleeksi takaisin.
”Perheet haluavat turvallisuutta ja oikeutta. Niin monessa kylässä vallitsee nyt anarkia.”
Kylien vahvat asemiehet voivat tehdä käytännössä mitä vaan – vaikka raiskata naisen keskellä päivää – eikä kukaan koskaan joudu vastuuseen.
”Köyhät kokevat, että vain talebanilta he voivat saada oikeutta. Viranomaiset ovat ainoastaan maksukykyisiä rikkaita varten.”
Amerikkalaissotilaiden toimeenpanemat siviilien joukkomurhat ja Koraanien polttaminen eivät ole lisänneet länsimaalaisten suosiota. Ei myöskään amerikkalaissotilaiden ylimielinen suhtautuminen paikallisiin.
Kovanen istui kerran Kabulin ruuhkassa, kun amerikkalaissotilaat lähtivät ajoneuvoillaan ryskien tulemaan autojen välistä.
”Yksi raivostunut sotilas painoi ylhäältä omasta autostaan aseen suoraan ohimolleni. Emme olleet väistäneet riittävän nopeasti.”
”Sen jälkeen minun on ollut helppo ymmärtää paikallisten suuttumusta.”
Kovasen Kabulin-kodissa mustat matka-arkut on pinottu seinää vasten. Tämänkertainen paluu Kabuliin on luultavasti Kovasen viimeisiä. Firma pyörii jo ilman hänen läsnäoloa. Elämälle pitäisi jälleen löytää uusi suunta.
”Seitsemän vuotta tätä riittää.”
Sami Kovanen sanoo ottavansa ensin aikaa itselleen. Aikaa miettiä ja levätä.
Kesäksi hän palaa joka tapauksessa Savonlinnaan mökille melomaan, saunomaan ja kalastamaan.
Entä sitten?
Kovanen myöntää, että katse on yhä useammin kääntynyt Libyaan. Sielläkin turvallisuustilanne on vähintäänkin kehno.
Eikä kunnollisia analyysejä tee kukaan.
Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 20/2012.