Ei siihen heti kuole, jos juo saastunutta pohjavettä
Mutta 20 vuoden päästä voi saada syövän ja kuolla siihen. Muistaako silloin vedenpuhdistamoa, joka tuhoutui sodassa ja valutti jätevetensä jokeen? Voiko todistaa, että rakettien sisältämät kemialliset yhdisteet ja raskasmetallit ovat imeytyneet maaperään tai liuenneet veteen ja alkaneet kertyä elimistöön? Ukrainan sota on ympäristökatastrofi.
Voit myös kuunnella jutun ääniversiona. Lukijana toimii a.i.materin koneääni Ilona.
Maanantaina 20. helmikuuta 2023 Olga Tarasenko lähti toimistolle tavallista myöhemmin. Hän oli kotona vielä kello 11, kun uutisissa kerrottiin, että Yhdysvaltain presidentti Joe Biden oli Kiovassa.
Mitä helv…
Hän lähetti viestin kaveriporukan viestikanavalle: Tiesittekö te tästä, vai olenko ainoa, joka asuu kiven alla?
Ystävä vastasi: En enää erota fiktiota ja todellisuutta, enkä siis voi yllättyä mistään.
Tällaista elämä on nykyisin.
”Joka viikko tapahtuu jotain mikä saa meidät pohtimaan, olemmeko hulluja vai elämmekö rinnakkaistodellisuudessa”, Tarasenko kirjoitti muistiinpanoihinsa myöhemmin.
”Tuhottu talo Dniprossa ja murskan alla huutavat ihmiset, Boris Johnson Ukrainan rautatieyhtiön lippis päässä Kiovassa.”
Tarasenko kuuli ilmahälytyksen ja sai siitä ilmoituksen puhelimeensa. Työmatka viivästyi lisää. Hälytyksen takia suuri osa Kiovan julkisesta liikenteestä lakkasi toimimasta.
Liikenne ei muutenkaan ollut ihanteellinen. Johdinautot oli sähkökatkojen takia korvattu tavallisilla busseilla, eikä niitä ollut tarpeeksi.
Siitä huolimatta Tarasenko pakkasi ja lähti töihin. Matkalla hän kiinnitti seiniin ympäristöjärjestö Ecoactionin julisteita vihreästä energiasta ja kuvasi Tiktok-videon.
Venäjä on tuhonnut Ukrainan energiaverkkoa järjestelmällisesti viime syksystä saakka. Pommittanut hiilivoimaloita, sähköasemia ja muuntajia.
Ukrainalaiset ovat viettäneet talven aikana pitkiä aikoja pimeässä ja kylmässä ilman juoksevaa vettä. He ovat alkaneet kulkea ulkona eväiden ja taskulamppujen kanssa. Se on iskujen välitön vaikutus.
Mutta pommituksilla on myös pitkäaikaisia seurauksia. Niitä on paljon vaikeampi huomata.
Vuosi sitten sodan ensimmäisellä viikolla Tarasenko katseli ikkunasta, miten Venäjän räjäyttämä polttoainevarasto paloi horisontissa kuin punainen aurinko.
Ilma tuntui raskaalta. Ehkä se johtui kemikaaleista, tai sitten se oli vain ahdistusta. Hän ei tiennyt, mutta piti ikkunat kiinni.
Tarasenko oli paennut perheensä kesämökille lähellä Kiovaa. Hänen kollegansa olivat hajallaan ympäri maata, osa jo ulkomailla.
Oliko kestävän maatalouden kehittämisellä enää mitään väliä? Venäläiset kylvivät miinoja viljelijöiden pelloille.
Oliko ilmansaasteiden terveysvaikutusten tutkimisella merkitystä, tai ilmastonmuutokseen sopeutumisella?
Sellaisten asioiden parissa Tarasenkon työpaikka, ukrainalainen ympäristöjärjestö Ecoaction oli työskennellyt. Ennen sotaa se oli ajanut Ukrainassa tiukempaa ympäristösääntelyä. Vaatinut puhdasta juomavettä, hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja irtautumista fossiilisista polttoaineista.
Nyt Tarasenko istui mökissä ilman keskuslämmitystä ja juoksevaa vettä ja ulkona Venäjä pommitti kaupunkeja. Miten siinä olisi voinut ajatella ilmastonmuutosta?
Hän oli ollut valmistautunut hyökkäykseen. Pakannut tavaransa ja valmistellut työkavereitaan. Hätätilanteessa Ecoactionin tuli olla ensisijaisesti kansalaisjärjestö ja vasta sen jälkeen ympäristöjärjestö. Sillä oli suuri yleisö, se voisi käyttää kanaviaan tärkeän tiedon jakamiseen.
Mutta sitten kaikki alkoi, eikä hän enää tiennyt, selviäisivätkö he.
Oli mahdollista, että järjestö vain hajoaisi ja kaikki lähtisivät omiin suuntiinsa. Ajatus pelotti Tarasenkoa.
Mutta sitten he löysivät juuri sopivan projektin. He alkoivat koota listaa Venäjän sotatoimien aiheuttamista ympäristövahingoista.
Ne luokiteltiin ja merkittiin interaktiiviselle kartalle ja Excel-taulukkoon. Teollisuuslaitoksiin kohdistuneet vahingot, energiajärjestelmään kohdistuneet, ekosysteemeihin, merialueelle, ydinvoimaloihin…
Ei siihen heti kuole, jos juo saastunutta pohjavettä.
Mutta 20 vuoden päästä voi saada syövän ja kuolla siihen. Muistaako silloin vedenpuhdistamoa, joka tuhoutui sodassa ja valutti jätevetensä jokeen?
Voiko todistaa, että rakettien sisältämät kemialliset yhdisteet ja raskasmetallit ovat imeytyneet maaperään tai liuenneet veteen ja alkaneet kertyä elimistöön?
Räjähteissä on lyijyä, elohopeaa ja haitallisia yhdisteitä. Osa, esimerkiksi TNT, muuntuu luonnossa vielä entistäkin myrkyllisemmäksi. Kun myrkylle altistuu tarpeeksi kauan, voi ilmaantua iho-oireita, hengitysvaikeuksia, syöpiä. Sota voi päättyä, mutta jatkaa silti tappamista.
”Kiva jos selviän ohjusiskuista, mutta joudun silti elämään koko loppuelämäni näiden tuhojen kanssa”, Tarasenko sanoo videopuhelussa. Hän on 24-vuotias.
Eikä tuhoista edes ehdi pysyä perillä. Uutta tietoa tulee koko ajan.
Helmikuun 3. päivänä koko yön kestänyt pommitus Hersonissa ja kolme tulipaloa. Yksi niistä ostoskeskuksen varastossa, jossa säilytettiin räjähtäviä pyrotekniikkatuotteita.
Seuraavana päivänä venäläisten iskut Harkovassa, tulipalo tuhoutuneessa sairaalassa.
Sitä seuraavana tuhottuja maatalousrakennuksia Dnipropetrovskissa, rikkoutuneita sähköverkkoja ja kaasuputki.
”Kokonaistilannetta ei voi tietää. Arvioimme tietysti, että vahingot ovat valtavat.”
Edes Ukrainan ympäristöministeri ei tiedä täsmälleen, kuinka paljon sota on vaikuttanut maan ympäristöön.
”Koska merkittävä osa alueista on miinoitettu, emme pääse laskemaan vahinkoja”, ministeri Ruslan Strilets kirjoittaa sähköpostissa. Se on viiden sivun mittainen.
”Voimme sanoa jo nyt, että sota on aiheuttanut historiallisen ympäristökatastrofin, jonka seurauksia on vaikea arvioida.”
Ukraina on suuri maa, pinta-alaltaan Euroopan suurin, jos Venäjää ei lasketa. Ja sen maaperä on kuuluisaa, ravinteikasta mustaamultaa. Maanviljely on ukrainalaisille niin tärkeää, että he ovat panneet pellon jopa lippuunsa. Leipäkori, niin Ukrainasta aina sanottiin.
Mutta on Ukraina muutakin. Se on 11 miljoonaa hehtaaria metsää, havupuita pohjoisessa, etelässä tammia ja leppää.
Sumyn oblastissa aivan Venäjän rajalla pieni Desna-joki tulvii keväisin kansallispuistoon, jonne hanhiparvet, sorsat, kurjet, haikarat ja joutsenet pysähtyvät lepäämään.
Etelässä villihevoset, euroopanbiisonit eli visentit ja antiloopit laiduntavat tarhattuina Askania-Novan suojellulla ruohotasangolla.
Lännessä nousevat Karpaatit, toinen vuoristo kohoaa Krimin eteläkärjessä.
Koko maata halkoo Dnepr, suuri joki, joka laskee Venäjältä saakka Valko-Venäjän läpi Ukrainaan. Se ohittaa Kiovan ja tekee idässä mutkan, kuin nurin käännetty kysymysmerkki, ja laskee Hersonin kyljestä Mustaanmereen.
Nyt noin 40 prosenttia Ukrainan viljelysmaista on muuttunut taistelukentiksi.
Yhteensä 600 000 hehtaaria kosteikkoja on uhattuna. Kymmenen kansallispuistoa ja kahdeksan luonnonsuojelualuetta on miehitetyillä alueilla.
Ympäristöministeriön arvion mukaan sota uhkaa hävittää 600 eläinlajia ja 880 kasvia.
Rahassa mitattuna Ukrainan luonnon kärsimät vahingot ovat ylittäneet 50 miljardia dollaria. Näin ympäristöministeriö on laskenut.
Ukrainan noin tuhat ympäristötarkastajaa kiertää päivittäin rikospaikkoja poliisin, syyttäjän ja pelastuslaitoksen työntekijöiden kanssa.
He ovat dokumentoineet yli 2 000 ympäristövahinkoa ja keränneet todisteita yli tuhannesta Venäjän tekemästä ympäristörikoksesta. Katkaistuista oksista räjäytettyihin öljynjalostamoihin, patoihin ja vedenpuhdistamoihin.
Tarkastajien työ on vaarallista. Kolme on kuollut ja viisi on kadoksissa.
Mutta todisteiden kerääminen on välttämätöntä, ministeri Strilets sanoo. Kun sota joskus päättyy, Ukraina aikoo siivota sotkun ja lähettää laskun Venäjälle.
”Juuri todisteista riippuu, saadaanko Venäjä vastuuseen kansainvälisessä oikeudessa.”
SODAN MYRKYLLINEN PERINTÖ
2 Iskut teollisuuslaitoksiin sytyttävät tulipaloja, joista nou-sevan savun mukana ilmaan leviää haitallisia aineita. Tehtaista ja niiden jätevarastoista vapautuvia metalleja ja myrkyllisiä yhdisteitä leviää sade- ja sammutusvesien mukana ympäristöön.
3 Tuhottujen talojen rauniot ovat vaikeasti siivottavaa jätettä, joista voi vapautua asbestia, haitallisia palonestoaineita, PCB-yhdisteitä ja muovien lisäaineita. Ne leviävät sateiden, sulavesien ja sammutusvesien mukana vesistöihin ja maahan.
4 Patojen tuhoaminen tai avaaminen päästää liikkeelle vesimassat, joiden mukana kulkeutuneet aineet voivat levitä pelloille ja vesistöihin. Tulvat vaikuttavat veden laatuun ja maatalouden kastelujärjestelmät muuttuvat käyttö-kelvottomiksi.
5 Voimaloiden käyttämät öljyt sisältävät myrkyllisiä PAH-yhdisteitä ja PCB-yhdisteitä, joiden poistaminen maa-perästä on vaikeaa.
7 Panssarivaunut tuhoavat liikkuessaan kasvillisuutta ja aiheuttavat maaperän eroosiota. Hylätyt sotilasajoneuvot muuttuvat metalli-roskaksi, jonka käsittely on vaikeaa etenkin sotaoloissa. Luontoon vapautuu mm. polttoaineita ja akkunesteitä.
8 Ammukset sisältä-vät raskasmetalleja, räjähtäviä kemikaaleja, jopa köyhdytettyä uraania ja valtavan määrän typpeä. Se rehevöittää jokivesiä ja meriä. Räjähtämättömät ammukset voivat räjähtää ja niistä voi levitä luontoon vaarallisia yhdisteitä.
Ympäristön tuhoaminen on sotarikos. Asia on selvä, luki kansainvälistä oikeutta miten päin tahansa.
Mutta vaikeudet alkavat, kun joku pitäisi tuomita.
Syytteiden nostamiseen tarvitaan painavia, kiistattomia ja varmennettuja todisteita.
Ukraina on dokumentoinut ja jakanut ympäristöön liittyvää tietoa ennennäkemättömän paljon, sanoo Freek Van der Vet. Hän johtaa Toxic Crimes -projektia Helsingin yliopistossa ja tutkii Ukrainan sodan ympäristövaikutuksia.
On epätavallista, että luontoon kiinnitetään sodassa näin paljon huomiota, Van der Vet sanoo. Yleensä ympäristö on viimeinen, jota ajatellaan. Kärsijöitä on niin paljon.
Mutta Ukraina haluaa osoittaa, että ottaa ympäristöasiat vakavasti. Sen hallinto todella aikoo viedä Venäjän oikeuteen ja vaatia siltä korvauksia.
Uskottavien todisteiden kerääminen ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista.
Ukrainan ympäristö oli monin paikoin saastunutta jo ennen sotaa.
On vaikeaa sanoa, mitkä saasteet ovat sodan aiheuttamia ja mitkä olivat olemassa jo ennen konfliktia. Miten paljon vaarallisemmaksi alueet ovat muuttuneet?
Paljon ympäristötutkijoita on joutunut pakenemaan Ukrainasta. Lisäksi sota on hajottanut tärkeitä mittalaitteita, joilla muutoksia voisi seurata.
Satelliittikuvat ja kaukokartoitus ovat paljastaneet ongelmia miehitetyiltäkin alueilta, mutta miten vahvistaa sellaista, minkä voi nähdä vain ilmakuvasta?
Kun Ukrainan sotilaat olivat antautuneet Mariupolin teollisuuskaupungissa, Azovstalin terästehtaalta alkoi levitä satelliittikuvia, joissa tehdasta ympäröivä vesivalli oli muuttunut kirkkaanvihreäksi. Muutaman viikon päästä tuli uusia kuvia, väri oli vaihtunut turkoosiksi. Kesäkuun kuvissa vesi oli mustaa. Elokuun lopulla fuksianpunaista.
”Niin, mitä voi tietää”, Van der Vet sanoo.
”Voi tulkita. Jotain on tietysti tapahtunut, jotain epätavallista, mutta kuva ei kerro, mitä se tarkoittaa ympäristölle.”
Ja vaikka Ukrainalla olisi riittävästi todisteita, miten vedenpitäviä hyvänsä, syyllistä olisi hyvin vaikea tuomita.
”Sen perusteella mitä tiedän aiemmista konflikteista, on hyvin, hyvin vaikea saada korvauksia”, Van der Vet sanoo.
”Tiedän vain yhden tapauksen, Persianlahden sodan jälkeen.”
Professori Olof Lindén saapui Kuwaitiin tammikuussa 1991. Jo matkalla hän oli nähnyt Irakin jättämät jäljet.
Juuri niitä Lindén oli lähtenyt tutkimaan. Hän oli ajanut tohtori Arne Jernelövin kanssa Bahrainista Saudi-Arabian kautta Kuwaitiin pitkin päätietä. Se oli ensimmäinen, jolta miinat oli raivattu.
Tie kulki rannikkoa pitkin ja sieltä näki, kuinka raakaöljy oli levinnyt Persianlahdella. Saudi-Arabian rannikolla se oli peittänyt pienten rantavedessä kasvavien mangrovepuiden rungot, oksat ja lehdet ja tukahduttanut ne hengiltä.
Lindén tiesi jo, mitä rajan takana Kuwaitissa oli tapahtunut. Kaikki tiesivät, Persianlahden sota oli otsikoissa ympäri maailmaa.
Irak oli hyökännyt elokuussa. Julistanut Kuwaitin provinssikseen, jolla ei ollut omaa historiaa tai identiteettiä. Se ei ollut valtio ensinkään, vaan ”lapsi, joka palasi äitinsä syliin”.
Lindén tunsi Kuwaitin hyvin, se oli hänelle toinen koti.
Hän oli työskennellyt tutkimusprojektissa Kuwaitin tieteellisen tutkimuksen instituutissa. Se oli edistyksellinen laitos, jossa tehtiin ympäristötutkimusta uusilla ja kalliilla tutkimuslaitteilla.
Mutta enää maassa ei ollut hänen ystäviään.
YK tuomitsi Irakin hyökkäyksen jyrkästi ja vaati Irakia välittömästi lopettamaan laittoman hyökkäyksensä. Saddam Hussein ei lopettanut.
Tammikuussa 1991 Yhdysvaltain johtama 40 maan liittouma hyökkäsi Irakia vastaan Saudi-Arabiasta ja kukisti Saddamin joukot kuukaudessa.
Irakilaiset sotilaat eivät oikeastaan edes panneet vastaan. Mutta lähtiessään Kuwaitista he tuhosivat niin paljon kuin saattoivat.
Irakilaiset eivät juuri olleet pommittaneet asuinrakennuksia, mutta melkein kaiken muun kyllä.
Hallintorakennukset oli räjäytetty. Satama oli räjäytetty. Lentokenttä ja terminaalit, hotelli, jossa Olof Lindén oli aina ennen yöpynyt, tutkimusinstituutti, jossa hän oli työskennellyt. Lindén muistaa, että jopa hienot tutkimuslaitteet olivat kadonneet.
”He olivat varmaan ottaneet ne kyytiinsä ja heittäneet roskiin jossakin”, hän sanoo.
Hän on emeritusprofessori Maailman merenkulkuyliopistossa Malmössä, meriekologian asiantuntija. Hän on tehnyt uransa YK:n ympäristöohjelmassa ja tutkinut erityisesti öljyonnettomuuksia. Hän on nähnyt paljon sotia.
Persianlahden sodan jälkeen Lindén dokumentoi vahinkoja Kuwaitissa.
Irakin vastaisella rajalla tien reunat olivat täynnä roskaa ja tavaroita, jotka sotilaat olivat ottaneet mukaansa: hylättyjä autoja täynnä jääkaappeja ja ilmastointilaitteita. Panssarivaunuja, autoihin törmänneitä tankkeja, tankkien litistämiä autoja. Lindén kirjoitti, otti valokuvia. Hän lähettää sähköpostilla kuvan, jonka otti Kuwaitin öljykentällä.
Siinä mustuneesta hiekasta purkautuu paksuja, tummia savupatsaita, joiden juuret ovat tulessa.
Lähtiessään maasta irakilaiset sotilaat olivat räjäyttäneet dynamiitilla yli 800 öljylähdettä ja ne olivat syttyneet palamaan. Lindén muistaa äänen. Palavat lähteet kuulostivat siltä, kuin suihkukone olisi huudattanut moottoriaan maan alla.
Lähteiden sammuttaminen oli vaikeaa ja hidasta. Ne paloivat kuukausia.
Kuwaitin yllä riippui savupilvi, joka oli niin sankka, ettei auringonvalo päässyt sen läpi. Ilma jäähtyi, Arabian niemimaalla oli kymmenen astetta kylmempää kuin yleensä.
”Kuwait Cityssä taivas oli… Auringonvaloa ei näkynyt.”
Taivas oli lähes musta. Vaikka oli keskipäivä, ulkona ei nähnyt lukea sanomalehteä.
Jos ulos meni valkoisessa t-paidassa, se oli illalla musta. Auton tuulilasia oli pakko pysähtyä puhdistamaan vähän väliä öljypisaroista. Niitä lensi aavikolle, jossa ne laskeutuivat painaumiin ja muodostivat järviä, joskus monta metriä syviä. On arvioitu, että 200 neliökilometriä maata oli öljyn peitossa.
Ja meri, sekin oli täynnä öljyä. Irakin sotilaat olivat tyhjentäneet satamassa seisovat kuljetusalukset ja lastausta odottavat säiliöt Persianlahteen. He valuttivat veteen yli miljoona, ehkä jopa kaksi miljoonaa litraa öljyä. Sitä tarttui vesilintujen ja kahlaajien sulkiin, ja kun ne sukivat itseään, öljy päätyi niiden elimistöön.
On arvioitu, että 50–90 prosenttia alueen eläimistä kuoli.
Kuwait, Bahrain ja Saudi-Arabia olivat jo alkaneet siivota, kun Lindén saapui. Nokea, öljyä ja öljytervaa poistettiin merestä, kivistä ja hiekasta. Siivotessa sotkeutui uusia paikkoja, jotka olivat aiemmin ollut puhtaita.
Puhdistaminen vei monta vuotta. Vielä kymmenen vuoden jälkeen öljyä löytyi merestä ja aavikolta.
Mutta rikkailla valtioilla oli varaa siivota, Lindén sanoo.
”Ja hehän lähettivät laskun Irakille.”
Irakin valtiota vastaan nostettiin 2,7 miljoonaa syytettä. Ei sotarikoksista, sillä niistä voi syyttää vain ihmisiä. Vaan vahingoista, joita hyökkäys oli aiheuttanut Kuwaitin ja muiden maiden siviileille, omaisuudelle ja luonnolle.
YK perusti niiden käsittelyyn erillisen kompensaatiokomission. Se ei ollut tuomioistuin, vaan poliittinen elin, jonka tehtävä oli tutkia syytteet, vahvistaa niiden todenperäisyys ja arvioida menetysten hinta.
Komission työ kesti neljätoista vuotta. Vuonna 2005 se totesi Irakin syylliseksi 1,5 miljoonaan syytteeseen ja määräsi maan maksettavaksi 52,4 miljardia dollaria korvauksia.
Vähän yli viisi miljardia oli korvauksia ympäristövahingoista.
Se oli ensimmäinen kerta, kun valtio joutui maksamaan sodan ympäristötuhoista. Ja tähän mennessä ainoa.
Irak maksoi viimeisen erän helmikuussa 2022.
Tiistaina 21. helmikuuta 2023 Olga Tarasenko luki töissä Ecoactionin artikkelin, joka julkaistaisiin Venäjän täysimittaisen hyökkäyksen vuosipäivänä. Siinä kerrattiin, mitä ympäristöjärjestö oli vuoden aikana yrittänyt tehdä.
”Pillitän kuin ämmä. Olen näköjään unohtanut puolet kaikesta”, hän kirjoitti muistiinpanoihinsa.
”Vaikuttaa siltä että aivot eivät pysty vastaanottamaan kaikkea tietoa, vaan yksinkertaisesti poistavat osan.
Hyvä minulle. Vähemmän, minkä vuoksi itkeä.”
Uutisissa kerrottiin, että Venäjä oli lisännyt joukkojaan Valko-Venäjällä ja alkanut valmistautua uuteen suurhyökkäykseen. Idässä sellainen oli jo käynnissä.
Venäjä on miehittänyt Itä-Ukrainassa alueita jo yhdeksän vuotta.
Taisteluita käydään seudulla, jolla on paljon kaivoksia ja raskasta teollisuutta. Siellä ympäristöriskit ovat erityisen suuret.
Laitokset on usein rakennettu vesistöjen lähelle. Jos joku niistä räjäytetään, tuhot ovat valtavia. Kuvittele, että joku pommittaisi Terrafamen metallitehtaan ja kaivoksen. Se tärvelisi järvet Sotkamossa ja kauempanakin.
Ukrainassa samanlaisen laitoksen kemikaalit ja raskasmetallit leviäisivät jokia pitkin ympäri maata ja rajojen yli Venäjälle, Moldovaan ja Mustallemerelle.
Toinen suuri vaara ovat Krimin, Donetskin ja Luhanskin hylätyt kaivokset.
Miehittäjä on sulkenut hiilikaivoksia, ja on viitteitä siitä, että ne ovat alkaneet tulvia. Jollei kaivosta pumppaa jatkuvasti tyhjäksi, se alkaa täyttyä vedellä. Veteen liukenee metalleja ja happoa. Jos se päätyy jokeen, se tuhoaa koko ekosysteemin.
Tarasenko yritti olla ajattelematta liikaa Venäjän iskuja, jotta ei hukkuisi synkkiin ajatuksiin ja menettäisi elämänhaluaan. Ukraina on nykyisin täynnä mielenterveysongelmia.
Mutta illalla hän palasi kotiin johdinautolla.
”Johdinautolla!”
Ecoactionin toimistolla on pian vuoden ajan keskusteltu Ukrainan jälleenrakentamisesta. Maa on perinyt Neuvostoliiton ajalta saastuttavia rakenteita, joista on nyt tilaisuus hankkiutua eroon.
Kun kaikki kerran tuhotaan, tilalle kannattaa rakentaa jotain parempaa. Niin ajattelee Ukrainan hallituskin. Se puhuu vihreästä jälleenrakennuksesta.
Rakentamiseen tarvitaan rahaa, ja sitä Ukraina aikoo saada Venäjältä. Kansainvälinen oikeus velvoittaa Venäjän maksamaan korvauksia, sillä hyökkääjä on vastuussa kaikesta aiheuttamastaan vahingosta. Se on vastuussa myös kaikista sodan sääntöjen ja ihmisoikeuksien loukkauksista miehittämillään alueilla, oli tekijä kuka tahansa.
YK:n alaisuudessa toimiva kansainvälinen tuomioistuin voisi siis tuomita Venäjän hyökkäysteosta ja määrätä sen maksamaan Ukrainan ympäristön tuhoamisesta.
Mutta se ei voi. Venäjä ei ole tunnustanut tuomioistuimen yleistä toimivaltaa.
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tutkii aiemmin Venäjää vastaan nostettuja oikeustapauksia, mutta ei voi ottaa uusia, sillä Venäjä on lähtenyt Euroopan neuvostosta.
Eikä YK:n turvallisuusneuvostostakaan ole apua. Venäjä on neuvoston pysyvä jäsen ja voi käyttää veto-oikeuttaan minkä tahansa päätöksen estämiseksi.
Venäjän valtion saaminen vastuuseen on siis käytännössä lähes mahdotonta. Tai ainakin ”tie on erittäin vaikea ja kivinen”, niin kuin suurlähettiläs Marja Lehto sen ilmaisee.
Lehto on toiminut YK:n kansainvälisen oikeuden toimikunnan jäsenenä ja erikoisraportoijana, kun YK:lle luotiin uusia periaatteita ympäristön suojelusta aseellisessa konfliktissa. Periaatteet eivät ole sitovia, mutta monet niistä perustuvat olemassa oleviin velvoitteisiin. Enää valtio ei voi vedota siihen, ettei ympäristöä koskevaa vastuuta ole kirjattu mihinkään.
Siis jos se joutuu kansainvälisen tuomioistuimen eteen.
Lupaavampi vaihtoehto on syyttää Venäjän federaation sijasta sen kansalaisia.
Silloinkin rikoksia käsitellään Hollannin Haagissa, mutta ei kansainvälisessä tuomioistuimessa, vaan vuonna 2002 perustetussa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa ICC:ssä.
ICC voi tuomita sotilasjohtajia ja poliittisia johtajia vakavista sotarikoksista, joukkotuhonnasta ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Perjantaina 17. maaliskuuta ICC antoi pidätysmääräyksen Vladimir Putinista. Putinia ja Venäjän lapsiasianvaltuutettua Maria Lvova-Belovaa syytetään lasten pakkosiirrosta Venäjälle. Se on vakava sotarikos.
Luvassa voi olla vielä lisää syytteitä tai syytettyjä, Lehto arvioi.
”Olisi vaikea ajatella, että syytteet jäisivät tähän, kun käsiteltävänä on koko tilanne vuodesta 2014 lähtien.”
Sitä, luetaanko sotarikossyytteisiin myös ympäristötuhoja, on mahdotonta sanoa.
Tuomioistuimen rooli on rajattu. ICC keskittyy vain kaikkein vakavimpiin rikoksiin. Se on kyllä luvannut kiinnittää erityistä huomiota ympäristöön kohdistuviin sotarikoksiin. Mutta sillä on jo aivan liikaa tutkittavaa. Sotarikoksiksi tulkittavia tekoja on jo ”niin mieletön määrä”.
Ja ollakseen sotarikos ympäristön tuhoamisen on oltava ”vakavaa, pitkäaikaista ja laajamittaista”. Eikä missään ole määritelty, mitä se oikeastaan tarkoittaa.
Lisäksi epäiltyjä on voitava kuulla oikeudessa. Kansainvälinen rikostuomioistuin ei langeta tuomioita ilman syytetyn läsnäoloa.
On vaikea kuvitella Putinia matkustamassa Haagiin. Venäjä ei ole edes hyväksynyt kansainvälisen rikosoikeuden perustamista.
Kansalliset tuomioistuimet eri maissa voivat kuitenkin syyttää niitä, joilla on osuus Venäjän hyökkäyssotaan. Niin ne aikovat tehdäkin. Esimerkiksi Ukrainan tuomioistuimissa on vireillä jo paljon tapauksia.
Sotarikosten käsittely on kuitenkin hyvin hidasta, eikä edes Venäjän johdon vangitseminen palauttaisi tuhottua luontoa.
Siksi YK:ssa on alettu puhua myös korvauskomission perustamisesta. Samanlaisen, joka 30 vuotta sitten määräsi Irakin maksamaan korvauksia ympäristötuhoista.
Venäjä voi yrittää aiheuttaa ongelmia turvallisuusneuvostossa, mutta jos turvallisuusneuvosto on toimintakyvytön, yleiskokous voi ottaa käsiteltäväkseen kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden kysymyksiä.
Se voi perustaa erillisen korvauskomission tai hyökkäysrikostuomioistuimen. Mutta siihen tarvitaan riittävän monen valtion tuki.
Keskiviikkona 22. helmikuuta Olga Tarasenko vastasi töissä kirjeisiin. Hän kommentoi Ecoactionin artikkeleita ja suunnitteli tulevaa toimintaa.
Järjestö täyttäisi maaliskuussa kuusi vuotta, mutta Tarasenko epäili olevansa ainoa, joka muistaisi koko asian.
Kulunut vuosi on ollut järjestölle vaikea. Monella on kova stressi ja hermot kireällä. Toimistolla on riidelty enemmän kuin ennen.
”Olen asettanut itselleni säännön: Ole kiltimpi. Työkavereille ja itsellesi”, Tarasenko kirjoitti.
Hän kiinnostui ympäristöstä yliopistossa.
Luki paljon muovista ja oppi, että muovipullot ja hammasharjat eivät maatuisi vielä silloinkaan, kun hän itse olisi jo multaa. Että hän oli syönyt elämänsä aikana niin paljon mikromuoveja, että niistä voisi valmistaa pankkikortteja.
Hän lopetti kaiken kertakäyttömuovin käyttämisen. Alkoi pyrkiä siihen, ettei tuottaisi lainkaan roskaa. Hän oli hyvin tietoinen toimintansa ympäristövaikutuksista. Piinallisen tietoinen.
Vaikka hän teki mitä, ekosysteemejä tuhottiin edelleen. Metsiä kaadettiin, ilmaa ja jokia saastutettiin. Asiasta tuli kinaa perheen kanssa. Ystävät eivät enää uskaltaneet puhua hänelle kuluttamiseen liittyvistä asioista.
Kuultuaan podcast-jakson yritysvastuusta ja viherpesusta Tarasenko alkoi ajatella, että todellista muutosta voisi saada aikaan vain vaatimalla sääntelyä ja yritysten vastuuta. Hän meni töihin Ecoactioniin. Siitä on nyt kaksi vuotta. Tarasenko on yhteisöjohtaja, vastuussa järjestön kasvusta ja varainkeruusta.
Keskiviikkona työpäivän jälkeen hän lähti treffeille. Hän oli tavannut Tinderissä pojan, mutta ei ollut aivan varma pitikö tästä.
Oli kuitenkin kiva mennä. Se oli kuin pieni tervehdys ajalta, jolloin tehtiin normaaleja asioita.
Torstaiaamuna 9. maaliskuuta Olga Tarasenko lähetti viestin Telegramissa:
”Huomenta.
On aamu Kiovassa ja kello on 6:13.
Makaamme kämppikseni kanssa käytävässä vilttien päällä.
Heräsin kovaan räjähdysääneen – herätyskello, jonka saa, kun asuu terroristivaltion naapurissa.”
Olga Tarasenko piti juttua varten päiväkirjaa arjestaan Kiovassa. Juttua varten on haastateltu myös Ulkopoliittisen instituutin vanhempaa tutkijaa Emma Hakalaa. Lähteenä on käytetty Cymie R. Paynen artikkelia Developments in the Law of Environmental Reparations: A Case Study of the UN Compensation Commission ja Olof Lindénin ja Arne Jernelövin raporttia The Environmental Impacts of the Gulf War. Grafiikan lähteinä on käytetty: UNEP, PAX, UNCG, SYKEn tutkijat Seppo Hellsten, Matti Leppänen, Kirsten Jørgensen.
Oikaisu 3.4.2023 kello 12.15. Korjattu: Desna-joki virtaa Ukrainan ja Venäjän, ei Ukrainan ja Valko-Venäjän rajalla. Tulva-alueella lepäävät sorsat, eivät ankat. Euroopanbiisonit eli visentit ja antiloopit laiduntavat Euroopan suurimmalla ruohotasangolla tarhattuina.