Brittien harjoittamaa myrkynkylvöä ei otettu tarpeeksi vakavasti – maa ei ikinä sopeutunut muiden luomaan muottiin

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Ironista on, että EU:sta tuli Britanniassa mörkö samoihin aikoihin, kun brittien kannalta myönteisin ja heidän itsensä aktiivisimmin ajama projekti, sisämarkkinoiden luominen, pääsi vauhtiin, kirjoittaa filosofian maisteri ja entinen suurlähettiläs Antti Kuosmanen Kanava-lehden numerossa 6/2019.

Suomen Kuvalehti julkaisee kirjoituksen kokonaisuudessaan.

 

Pian Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin Yhdistyneen kuningaskunnan, UK:n, brexit-kansanäänestyksen jälkeen vuonna 2016 minua haastateltiin Yleisradioon EU-asioista. Tärkein kysymys tietysti oli, miksi äänestyksessä kävi niin kuin kävi.

Vastauksessani ohitin sillä kertaa Englannin ja Britannian historian ennen Napoleonin sotia. Parempi vastaus olisi ollut, että brexitistä puhuttaessa ei voi sivuuttaa teollista vallankumousta eikä muitakaan tapahtumia, jotka siivittivät aikoinaan Britannian maailmanhistorian siihen asti suurimmaksi imperiumiksi – siinä määrin tämä menneisyys on muovannut brittien käsitystä itsestään.

Voittoa toisessa maailmansodassa – vaikka se oli tosiasiassa enemmän Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton kuin brittien ansiota – ei myöskään pidä unohtaa. Imperiumin menettämisen traumakin vaikuttaa taustalla, vaikka subjektiivisten kokemusten todellista painoarvoa saatetaan yliarvioida.

Euroopan unionin ja sitä edeltävän talousyhteisön jäsenyydessä brittejä on hiertänyt ennen kaikkea se, että yhteisö luotiin ilman heitä. Tätä tunnetta ei muuta se, että todellisuudessa he eivät edes halunneet osallistua sen luomiseen, vaikka heidän toivottiin tulevan siihen mukaan.

Britit eivät ole koskaan oikein sopeutuneet siihen, että myöhemmin liittyneinä heidän on ollut pakko alistua muiden luomaan muottiin. Ranskan presidentin Charles de Gaullen ynseä ”non” 1960-luvulla brittien alettua haluta mukaan ei tietenkään yhtään lämmittänyt tunnelmia.

Näkemättä siis jäi, millaiseksi Euroopan integraatio olisi muodostunut, jos se olisi rakennettu alusta asti Ranskan, Saksan ja Britannian eikä vain kahden ensimmäisen varaan – kuten tietysti myös se, olisiko sellaisesta tullut mitään.

Johnson käveli stadionin keskelle kirjaimellisesti takki auki.

Ironista on, että EU:sta tuli Britanniassa mörkö samoihin aikoihin kun brittien kannalta myönteisin ja heidän itsensä aktiivisimmin ajama projekti, sisämarkkinoiden luominen, pääsi vauhtiin.

Margaret Thatcherin tokaisusta ”I want my money back” tuli kuuluisa, mutta hänen EU-vierastuksensa ei koskenut vain rahaa: se kohdistui EU:n perusluonteeseen sitovana oikeusjärjestelmänä, jolle jäsenvaltiot ovat luovuttaneet suvereenia toimivaltaansa.

Muistelmissaan Thatcher vierasti erityisesti EU:n tuomioistuimen asemaa. Leave-kampanjan iskulause ”take back control” oli idullaan jo Thatcherin asenteessa EU:ta kohtaan.

EU:ta kammottiin, vääristeltiin, vähäteltiin, pilkattiin ja tehtiin naurettavaksi Britanniassa jo kauan ennen Nigel Faragea ja hänen hengenheimolaisiaan. Kielteisyyttä ruokkivat erityisesti maan tiedotusvälineet, Rupert Murdochin sensaatio- ja roskalehdistö etunenässä.

Tässä myyräntyössä kunnostautui myös muuan Boris Johnson, joka toimi ennen poliittista uraansa muun muassa Daily Telegraph -lehden Brysselin kirjeenvaihtajana.

Johnsonin ”ansioksi” on jopa luettu koko keltaisen EU-journalismin luominen, vaikka julkisesti tämä rääväsuu kääntyi jäsenyyttä vastaan vasta kansanäänestyksen edellä ilmeisen henkilökohtaisten ambitioiden takia. Faktat olivat hänen käsissään jo journalistina taikinaa, eikä hän tarvinnut faktoja aina edes taikinaksi.

Minulla oli tilaisuus havainnoida tätä miestä vuonna 2008 Pekingin olympiakisojen päättäjäisissä, joihin Johnson osallistui seuraavien kisojen isäntäkaupungin pormestarina.

Hän käveli stadionin keskelle kirjaimellisesti takki auki, mikä ei oikein sopinut kiinalaisten tiukasti muodoista kiinni pitävään tyyliin. Tukkakin oli sekaisin jo silloin.

Heinäkuussa Johnsonista tuli pääministeri, ja jos hänen julistamansa brexit-linja pitää loppuun asti, Yhdistynyt kuningaskunta lähtee unionista lokakuun lopussa joko ovesta tai ikkunasta, puheiden perusteella ikkunasta.

Niin Johnsonia itseään kuin koko Britannian nykyistä poliittista elämää kuvaa, että senkään varaan ei kuitenkaan ole voitu täysin laskea.

EU:ssa oltiin tietoisia sitä kohtaan harjoitetusta myrkynkylvöstä, mutta asiaa ei osattu ottaa kyllin vakavasti. Varoittajia kyllä oli.

Itse muistan parhaiten Brysselissä toimivan CEPS-ajatuspajan (Centre for European Policy Studies) perustajan ja johtajan Peter Ludlown jo 1990-luvun lopulla esittämän arvion, että mannermaalla ei tajuta, miten absurdia EU-keskustelu Britanniassa on. Se oli kaukonäköinen varoitus.

Britannia ei toki ole ainoa maa, jossa EU:ta käytetään syntipukkina, kun pitää löytää syyllinen ikäviin asioihin, joista on itse oltu päättämässä. Britit eivät myöskään ole ainoita, jotka ottavat mielellään itselleen kunnian EU:n ansioista.

Brittiläinen erikoisuus on kuitenkin konservatiivipuolueeseen vuosien mittaan syntynyt ja aikaa myöten yhä syvemmäksi kasvanut EU:hun suhtautumista koskeva juopa.

Kun vielä jäsenyyden kiivaimmat vastustajat järjestäytyivät omaksi puolueekseen, David Cameron antoi kohtalokkaan lupauksen, että jäsenyydestä järjestetään kansanäänestys, jos konservatiivit voittavat vaalit.

Cameron yritti käyttää äänestystä vipuvartena pakottaakseen EU:n hyväksymään Britannian EU-velvoitteisiin muutoksia, joilla kansalle olisi voinut perustella jäämistä unioniin.

Yritys oli toivoton ja kääntyi luultavasti brexitin ajajien eduksi heidän pystyttyään osoittamaan, miten vähän Cameron oli saavuttanut lupauksiinsa verrattuna. Kiivaimmille mikään saavutus ei olisi riittänyt perusteeksi jäädä EU:hun.

Ironista kyllä, myös Cameronin nyt jo unohdettu ”paketti” oli eräänlainen erosopimus, sillä siihen sisältyi Britannian irtaantuminen perustamissopimuksen johdannossa mainitusta yhä tiiviimmän unionin tavoitteesta. Jos irrottautuu siitä mihin viime kädessä pyritään, erilleenhän tiet silloin vievät. Mutta se siis jäi teoriaksi.

Maaliskuussa 2017 EU:lle tehdyn eroilmoituksen jälkeinen prosessi on ollut sekasortoinen.

Theresa Mayn pääministerikaudella ehkä absurdein käänne oli alkuperäisen eropäivän 29.3.2019 alla parlamentissa esitetty äänestysnäytelmä, jossa menivät nurin kaikki vaihtoehdot – jopa sopimukseton ero, joka toteutuu, jos mitään uusia päätöksiä ei tehdä ja jonka estämiseksi olisi pitänyt hyväksyä jokin muista hylätyistä vaihtoehdoista.

Erään kuulemani brittiasiantuntijan mukaan brittipoliitikkojen puolustukseksi voidaan sanoa, että kansa on aivan yhtä sekavassa tilassa kuin edustajansakin. Kansakunnan johtajilta on tosin aikaisemmin odotettu enemmänkin kuin vain kansan sekavan tilan myötäilyä.

Vaikka brexit-saagan loppu on näkemättä ja sen seuraukset tietenkin riippuvat lopputuloksesta, joitakin johtopäätöksiä eroprosessista voi jo yrittää tehdä.

Muutama prosentti brexitin puolesta äänestäneistä on mielipidetutkimusten mukaan muuttanut mieltään. Siitä huolimatta ei ole mitenkään varmaa, että enemmistö uudessa kansanäänestyksessä – jos sellainen vielä vastoin kaikkea todennäköisyyttä järjestettäisiin – olisi EU:hun jäämisen kannalla.

Äänestyksessä ei edes välttämättä saataisi kansan mielipidettä selville, koska äänestettäväksi asetettavista vaihtoehdoistakaan ei ole selkeää käsitystä, saati yhteisymmärrystä. Mielipiteenmuodostuksessa ratkaisevia ovat irrationaaliset ja emotionaaliset kansakunnan itseymmärrykseen liittyvät asiat – fiktiot ja fobiat – eivätkä faktat.

Oman mausteensa brexit-keitokseen on myös tuonut taantuvien seutujen väestön patoutunut tyytymättömyys. Ilmiössä on paljon samaa kuin Donald Trumpin kannatuspohjassa Yhdysvalloissa.

Brittien suurten perinteisten puolueiden sisäiset jakolinjat kehittyivät brexit-kysymyksessä syvemmiksi kuin moni arvasi. Konservatiivipuoluetta voi uhata jopa pysyvä kuihtuminen. Se mullistaisi Britannian puoluekartan tavalla, jota ei ole nähty sen jälkeen, kun työväenpuolue korvasi liberaalit maan toisena pääpuolueena 1920-luvulta alkaen.

Myös Labour on hajalla, ja senkin johtajan Jeremy Corbynin vastuu brexitistä on raskas. Jos hän olisi selkeästi kannattanut EU:hun jäämistä ja kampanjoinut sen puolesta, kansanäänestyksen tulos olisi mitä todennäköisimmin ollut päinvastainen.

Kovan brexitin aiheuttamat taloudelliset vahingot kalpenisivat, jos Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet leimahtaisivat uudelleen.

Arvaamattomia seurauksia voi koitua myös Britannian pitkälti kirjoittamattomaan traditioon nojaavalle perustuslailliselle ja poliittiselle järjestelmälle. Maailman vanhin ja kunnianarvoisin parlamentaarinen järjestelmä on paljastunut alttiiksi häikäilemättömälle manipuloinnille.

Dramaattisin ja suomalaiselle tarkkailijalle oudoin esimerkki on tätä artikkelia viimeisteltäessä tapahtunut parlamentin ”hyllyttäminen”.

Toistaiseksi on vaikea ennustaa, mikä tai mitkä poliittiset voimat täyttävät nykyisten valtapuolueiden hajaannuksen ja voimattomuuden luoman tyhjiön.

Nigel Faragen Brexit-puolue ratsastanee suosion huipulla jonkin aikaa, mutta yhden asian liikkeenä sen on vaikea uskoa menestyvän sitten kun ero EU:sta on tapahtunut – olettaen, että brexit toteutuu. Faragen edellinen yhden asian liike, itsenäisyyspuolue UKIP, kerkesi kansanäänestyksen jälkeen jo käytännössä hävitä poliittiselta kartalta.

Osa EU-mielisistä äänestäjistä on löytänyt uudelleen poliittisen kentän reunamilla jo kauan kituutelleen liberaalidemokraattisen puolueen (ks. Antti Halosen artikkeli, s. 11–13), mutta sekään ei pärjää pitemmän päälle vain brexitin avulla, eikä sen historia lupaa nousua suurpuolueeksi. Useamman kuin kahden puolueen on taas erittäin vaikea säilyä suurina Britannian enemmistövaalijärjestelmässä.

Boris Johnsonin valinta konservatiivien uudeksi johtajaksi Theresa Mayn eron jälkeen oli merkki siitä, että puolueessa halutaan omia brexitin jyrkimpien ajajien linja, sillä se nähdään varmimmaksi tavaksi pysyä vallassa. Kovan sopimuksettoman brexitin pahaenteiset seuraukset ovat toissijaisia.

Vakavin välitön uhka liittyy Pohjois-Irlantiin. Jo pelkät kovan brexitin aiheuttamat taloudelliset vahingot olisivat merkittävät rajan molemmin puolin, mutta nekin kalpenisivat, jos Pohjois-Irlannin väkivaltaisuudet leimahtaisivat uudelleen. Se ei ole aivan pois suljettu vaihtoehto, sillä ilman brexitiäkin tilanne on ollut Pohjois-Irlannissa huononemaan päin.

Välillä taka-alalle väistyneen Skotlannin itsenäistymisen uhkan aktualisoituminen olisi ehkä väkivallaton, mutta vielä perustavampi asia, eikä Irlannin yhdistymisen haamu jäisi siitä pahaenteisyydessä jälkeen.

Jos jäljelle jäisivät vain Englanti ja Wales, tapahtuisi jotain oikeasti historiallista: yli 300-vuotisen Yhdistyneen kuningaskunnan hajoaminen. Sellainen jättäisi varjoonsa jopa Britannian kansainvälisen aseman väistämättömän murenemisen ja kaikki ne hankaluudet, joita EU:n ja saarivaltion välisen suhteen järjestämisessä kohdattaisiin eron jälkeen.

Suorastaan järkyttävää on, että konservatiivipuolueen jäsenten enemmistö näyttää olevan valmis kaikkeen tähän ja lisäksi oman puolueensa tuhoutumiseen, kunhan vain ”Brysselistä” päästään eroon.

Muiden kuin kiihkomielisimpien brexiteerien mielestä pahin erovaihtoehto, lähtö ilman sopimusta, on Johnsonin tultua pääministeriksi alkanut tuntua yhä väistämättömämmältä, vaikka parlamentti onkin hyväksynyt lain, jonka pitäisi estää se.

Tällaisen eron varjopuolet eivät rajoitu vain ikäviin taloudellisiin seurauksiin. Sen myös pelätään huonontavan radikaalisti ilmapiiriä, jossa pitäisi ryhtyä rakentamaan uutta suhdetta EU:n ja Britannian välille – jos siihen ylipäänsä olisi ainakaan kovin nopeasti edes edellytyksiä.

Vaikka äkkieroon on jo varauduttu ja sen vaikutuksia voidaan vielä väliaikaisesti pehmentää, kukaan ei varmuudella tiedä, mitä kaikkea siitä seuraisi – siinä määrin ennennäkemättömässä tilanteessa oltaisiin.

Eri asia on, tapahtuuko ero sittenkään jo 1.11.2019. Sopimuksettoman eron kamaluus on jo käynnistänyt kamppailun eropäivän lykkäämisestä taas kerran. Se on samalla kamppailu Johnsonin hallituksen ja viime kädessä koko brexitin kohtalosta.

Sopuerokin tietysti muuttaisi jäljelle jäävää EU:ta. Tietynlaisesta eriseuraisuudestaan huolimatta Britannia on ollut vakiintunut, painoarvoltaan suuri jäsenmaa, jonka lähtö kutistaisi EU:ta selvästi, joskaan ei ratkaisevasti.

Ilman Britanniaa EU:n sisämarkkinat olisivat kehittymättömämmät, jos niitä olisi edes syntynyt. Britannialla on ollut suuri merkitys myös EU:n kauppapolitiikan kaupan vapauteen tähtäävän perussuuntauksen muotoilijana ja monenvälisen maailmanlaajuisen kauppajärjestelmän puolustajana.

Toisaalta maa on estänyt eurooppalaisen integraation syventämisen monilla aloilla, esimerkiksi yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa ja kehitettäessä sotilaallista toimintakykyä. Ironista kyllä, tässä kohden se on muuttanut mieltään, kun se on valmistautunut eron jälkeiseen aikaan.

On jopa pidetty mahdollisena, että Britannia jäisi eron toistuvien lykkäysten seurauksena tavallaan välitilaan, jonkinlaiseksi zombie-jäsenmaaksi, tai eron lopullista toteutumista edeltäisi pitkä siirtymäkausi. Tällöinkään maan asema ei todennäköisesti palaisi entiselleen, vaikka ero lopulta peruttaisiin.

Eroprosessin repimät haavat vaikuttaisivat väistämättä siihen, mitä britit voisivat ja haluaisivat tehdä EU:ssa. Koska eropäätös tehtiin pienellä enemmistöllä, EU-kysymyksen Britanniassa aiheuttama polarisaatio ei katoaisi vaan saattaisi jopa pahentua, koska eron peruminenkin tapahtuisi todennäköisesti pienen enemmistön turvin.

Jäljelle jäisi myös latentti uhka, että ero pantaisiin uudelleen vireille ehkä jo lähivuosina.

Tämä kaikki vaikuttaisi siihen, millä silmällä muut jäsenmaat katsoisivat Britanniaa. Virallisesti se varmasti toivotettaisiin ”tuhlaajapoikana” tervetulleeksi, mutta sitä katsottaisiin kieroon ja kestäisi pitkään, ennen kuin se voisi saada takaisin sen arvovallan, joka sille kokonsa puolesta luonnostaan kuuluisi.

Väistämättä tällainen vaikuttaa myös toisin päin: kun katsotaan kieroon, kieroon katsottu tuntee sen nahoissaan ja käyttäytyy sen mukaisesti.

Ruumiita on tämäkin näyttämö täynnä.

Brexitin ajajat arvioivat väärin sen EU:ssa aiheuttaman reaktion. Harhainen oli varsinkin kuvitelma Britannian kyvystä manipuloida jäsenmaiden mielipide-eroja edukseen.

Yli neljänkymmenen vuoden jäsenyyden jälkeenkään britit eivät ymmärtäneet, että EU ei ole mikä tahansa kansainvälinen järjestö, vaan tosiaan ”ever closer union”.

Niinpä sekä erosopimusneuvottelut että niiden tuloksena syntynyt sopimus olivat karvas pettymys niin neuvottelijoille kuin tulosta hallituksessa ja parlamentissa käsitelleille. Ei kuitenkaan niin karvas, että se olisi pakottanut riittävän monet katsoman peiliin ja tunnustamaan, että sitä niittää mitä kylvää.

Narrista kuninkaaksi noussut Johnson – lainatakseni saksalaisten ironista luonnehdintaa – joutunee huomaamaan, että narrin taidoilla ei menestykään kuninkaana.

EU:n kasvanut suosio muissa jäsenmaissa on saattanut yllättää muutkin kuin britit, vaikka sitäkin ennakoitiin ja vaikka siihen on varmasti muitakin syitä kuin brexit. Yhtenä syynä voi pitää jonkinlaista säikähdysreaktiota: jos tässä asiassa annetaan rivien hajota, koko konstruktio voi hajota siihen. Sitä ei kaikesta EU:hun liitetystä kielteisestä huolimatta haluta.

Eri asia on, kestääkö EU:n elpynyt suosio sen jälkeen, kun brexit-kriisi on lauennut – sikäli kuin se ylipäänsä koskaan laukeaa kokonaan. Brexitistä jää traumoja riippumatta siitä toteutuuko se, eivätkä maailman myllerrykset säästä Eurooppaa.

Laskusuhdanne on tulossa, uusi eurokriisi on mahdollinen, Yhdysvaltoihin ei voi enää turvata, kauppasodat kiihtyvät, Kiina nousee, painostaa ja houkuttelee, Venäjä rettelöi, Lähi-idästä ja Afrikasta voi tulla uusia pakolaistulvia – ja mikä ehkä pahinta, liberaalin demokratian vastaisten voimien suosio ja vaikutusvalta kasvavat niin EU:n sisällä kuin ulkopuolellakin.

Hamlet ei osannut päättää, ja lopussa näyttämö on täynnä ruumiita. Murhatun kuninkaan haamu kertoi prinssille, mitä olisi tehtävä, mutta hän ei vain pystynyt siihen. Britannian tosielämän tragediassa on samoja piirteitä. Kohtalokas teko on tehty, mutta sen seurauksia ei haluttu uskoa eikä niiden selvittyä haluta kantaa.

Ruumiita on tämäkin näyttämö täynnä, tosin poliittisia, mutta niiden lisäksi verta vuotaa myös maa ja kansa.

 

Kirjoittaja Antti Kuosmanen on filosofian maisteri ja entinen suurlähettiläs.

Kirjoitus on ensi kertaa julkaistu Kanavassa 4/2019. Kanavan voit tilata täältä.

Suomen Kuvalehti ja Kanava kuuluvat samaan lehtiperheeseen Otavamediassa ja niillä on yhteinen päätoimittaja.