Bagdadin psykiatrinen sairaala: viimeinen pysäkki sodan musertamille

Irak
Teksti
Jari Lindholm
Julkaistu yli kolme vuotta sitten
Ibn Rushidin psykiatrisessa sairaalassa on 74-paikkainen vuodeosasto. Kuvat Jari Lindholm.

Isän tyttö

Hän räpyttelee silmiään. Hän ei ole varma, missä on. Huone tuntuu vieraalta – kova sänky, paljaat seinät, suljettu ovi. Ikkunassa on pitsiverhot. Niiden takana on pölyinen katu.

Kaukana soi sireeni.

Hän ei ole väsynyt. Mutta hän haluaisi nukkua. Hän nousee istumaan sängynlaidalle. Lattialla ovat hänen siniset sandaalinsa. Pöydällä on vesilasi.

Hän kietoo kätensä ympärilleen.

Rana. Hän muistaa sentään nimensä. Melkein kaiken muun peittää pimeys.

Hän katsoo ulos. Pihalla kaksi miestä tupakoi puutarhakeinussa. Muurin takana autio katu jatkuu loputtomiin. Hän näkee ikkunaruudusta heijastuksensa: vetiset silmät, turvonneet posket, liian niukan sairaalapaidan.

Häntä hävettää. Hän muistaa kakun. Hänen syntymäpäivänsä – eilenkö ne olivat? Ja hän muistaa kynttilät. Mutta hän ei muista, täyttikö 15 vai 32.

Rana nielaisee pillerinsä. Hänelle ojennetaan aamutakki. Avoimesta ovesta näkyy hämärä käytävä.

Hoitaja tarttuu häntä käsivarresta. Käytävässä ovat ikkunat auki, tuuli tuprauttaa pölyä sisään. Seinällä tuttu juliste: Skitsofrenia ei tartu. Skitsofreenikko ei ole jälkeenjäänyt.

Alas portaita, ovesta pihalle.

Keittäjä jakaa lounasta teräskärryistä: leipää, riisiä ja lammasmuhennosta. Potilaat roikottavat muovilautasia.

Sähköhoitoyksikkö on portin vieressä. Rana talutetaan sisään. Hän pelkää huonetta – johtoja, mittareita, kylmiä käsiä ja kouristuksia.

Hän makaa selällään tutkimuspöydällä. Joku ottaa sandaalit hänen jaloistaan. Lääkärin kasvot tulevat lähelle, niitä reunustaa musta sänki. Elektrodit painetaan hänen ohimoilleen.

Selkeinä hetkinä, juuri ennen nukutusta, hän joskus muistaa yksityiskohtia: Korkean muurin. Ison talon. Vehreän puutarhan. Naisen ja miehen, joiden tytär hän on.

Aamuisin heidän talonsa edessä makasi ruumiita. Joillakin oli nauloja päälaessa. Toisten kasvot oli rei’itetty sähköporalla. Rana oli 29-vuotias, hauras ja temperamenttinen, isän ja äidin tyttö.

Kaupunki paloi. Isä oli lääkäri, se teki heistä maalitauluja. He sulkivat ovet ja telkesivät ikkunat ja yrittivät olla kuuntelematta räjähdyksiä ja tuskankiljuntaa.

Rana ei ymmärtänyt, mitä tapahtui. Öisin hän valvoi. Päivisin hän harhaili horroksessa talon käytävillä.

Ulkona liikkuivat tappajat. Naapurusto tyhjeni. Aamulla kuolleet odottivat eläviä.

Sunni vai šiia. Ennen sillä ei ollut merkitystä. Nyt vääräuskoiset sullottiin kuormurin lavalle, marssitettiin haisevaan kellariin ja häpäistiin silpomalla.

Heidän vuoronsa tuli vääjäämättä.

Rana muistaa illasta vain vilauksia: isän avaamassa ovea, pyssymiehet tunkeutumassa eteiseen, vihaiset kasvot ja kiivaan keskustelun.

Te teette töitä amerikkalaisille.

Olette erehtyneet, en ole koskaan…

Rana muistaa hien ja epätoivon ja pistoolinpiipun, joka painetaan hänen ohimoaan vasten. Se on hänen vanhan elämänsä viimeinen kuva. Sen jälkeen on vain palasia, joita hän ei osaa yhdistää: Hänen äitinsä matkalaukku kädessä lähdössä pakolaiseksi Jordaniaan. Heidän kaunis talonsa hylättynä. Hän ja isä vainoajilta piilossa likaisessa yksiössä, jossa seinät kaatuvat päälle.

Enempää hänen mielensä ei jaksa.

Hänen silmänsä painuvat kiinni. Lääkärin sänkiset kasvot lipuvat hämärään. Kouristukset tulevat kohta, mutta Rana ei välitä.

Pian isä hakee hänet, he ajavat aavikon halki länteen, raja-asemalla odottaa hänen äitinsä, ja he syleilevät nauraen.

Ashraq piileskeli kuolemanpartioita autotallissa.

Pullon henki

Pihalla raukeat katseet seuraavat, kun tyttö työnnetään sähköhuoneesta takaisin naisten osastolle.

Tupakat syttyvät ja sammuvat. Joku torkahtaa keinun kitinään. Istuimessa on sätkän polttama reikä.

Miehillä on pyjamapaidat ja verryttelyhousut. Silmät ovat lääkkeistä punaiset.

Puhe kulkee verkkaan. Asiaa ei ole, ajatus kiertää kehää. He eivät ole ystäviä, mutta he tuntevat toisensa hyvin – paremmin kuin omat perheensä, jotka he ovat joutuneet jättämään.
He ovat kertoneet tarinansa toisilleen yhä uudelleen.

Yksi viljeli etelässä kuivaa maatilkkua, kunnes joutui pakenemaan armeijan värväreitä ja meni sekaisin. Toinen ei koskaan toipunut veljensä kidnappauksesta ja pelkää, että auringonpimennys täyttää hänen päänsä madoilla. Kolmas näki 18 vuotta sitten teinipoikana helikopterien ampuvan pakenevia palasiksi ja on siitä lähtien tuntenut päänsä räjähtävän.

Nyt hän harhailee kaupungin katuja ja anoo ohikulkijoilta: “Voisitteko pyytää pääministeriä lähettämään minut ulkomaille, sillä en pysty nukkumaan.”

***

Kun sähköt katkeavat, Ashraq jää istumaan pimeyteen. Pimeys on hyvä. Pimeys on pehmeä.

Ashraq nuokkuu sängynreunalla. Ovi on raollaan, käytävä tyhjä. Ashraq lepuuttaa katsettaan punaisessa muovikukassa.

Kymmenen päivää. Sairaala tuntuu vankilalta. Hän ei ymmärrä, miksi äiti jätti hänet tänne. Äiti on vanha ja sairas, entä jos jotain tapahtuu? Jos heillä olisi rahaa, hän ei tarvitsisi ilmaisia lääkkeitä, eikä hänen tarvitsisi olla täällä.

Jos ja jos.

Hänen kehonsa on turta. Hän haluaisi paneutua pitkäkseen. Milloin on ilta?

Masennus, psykoosi, skitsofrenia. Hän ei ymmärrä sanoja. Puolikuollut – niin hän itsensä näkee.

Hän on 41. Hän ei muista, milloin viimeksi hallitsi omaa elämäänsä. Kaikki on ennalta määrättyä. Sodat ovat kaikki samanlaisia; hallitsijat ovat kaikki yhtä kieroja. Saddamin aikana sähköšokit sattuivat enemmän. Se on ainoa ero. Joskus hän tuntee voivansa paremmin. Hetken hän näkee itsensä terveenä, jälleen töissä, elättämässä äitiään kuin mies. Mutta se on pelkkä kangastus.

He asuivat autotallissa. Sähköä ei ollut. Elämä oli hikistä ja pimeää.

Heitä oli kolme: äiti, Ashraq ja pikkuveli. He riitelivät jatkuvasti. Ashraq oli karannut armeijasta vuonna 1992, minkä jälkeen sotapoliisit olivat hakanneet hänet henkihieveriin. Hän oli saanut töitä liikennepoliisina, mutta piekseminen oli rikkonut hänen päänsä. Niin hän ainakin uskoi.

Autotallin läheltä kulki lentokentälle johtava tie. Sitä pitkin ajoivat amerikkalaisten panssarit 5. huhtikuuta 2003. Mutta sotaa tuskin huomasi. Ashraqilla oli hyviä kausia ja huonoja kausia. Joskus hyvä kausi kesti vuoden. Silti romahdus tuli aina.

Heidän kaupunginosansa oli šiialainen. Naapurikortteleissa asuivat sunnit.

Kun sisällissota alkoi, Ashraq ja hänen perheensä huomasivat autotallin olevan keskellä rintamaa. He kiskoivat oven kiinni ja istuivat pimeässä. Šiiojen kuolemanpartiot tyhjensivät sunnitaloja ja teloittivat uhrinsa kaatopaikalla kaupungin laidalla.

Toisella puolen rintamaa sunnit kulkivat ovelta ovelle ja jättivät šiiojen ruumiit kadulle. Välillä tappaminen taukosi ja Ashraq kurkisti ulos. Sitten sota taas löi autotallin yli.
Ashraq makasi lattialla ja tuijotti tyhjyyteen. Kerran hän oli nukkumatta kaksi viikkoa.

Veljekset kinastelivat milloin mistäkin. Sovussa eläminen oli mahdotonta. Heidän kotinsa oli haiseva loukku. Heidän hauras äitinsä häilyi kuoleman rajalla. Eräänä kesäiltana pikkuveli harppoi riidan päätteksi ulos ja paiskasi oven kiinni takanaan. Kello oli 23. Jostain syystä se on jäänyt Ashraqin mieleen. Riidan syytä hän ei muista.

Myöhemmin ruumis löytyi amerikkalaisten tiesululta. Pikkuveli oli juossut pimeässä päin sotilaita, jotka olivat ampuneet häntä vatsaan.

Ennen hoitoon pääsyä on täytettävä henkilötietokaavake.

Pullon henki

Sairaalan päivät ovat samanlaisia: aamupala, sähköhoito, lounaan jälkeen torkut. Illalla otetaan vielä pillerit.

Lääkäreillä on kauhtuneet työtakit. Ääni on väsymyksestä möreä. Vuorot ovat raskaita, psykiatreja ei ole monta.

Sairaala on kahden puolen kapeaa katua. Toisella puolella on vuodeosasto, toisella poliklinikka. Päivystäjät ottavat juoksuaskelia, kaikkialla pitäisi olla yhtä aikaa. Vastaanotolle on aina jono. Jokaisella on omainen mukana. Naiset peittävät kasvonsa. Miehet tuijottavat jalkoihinsa.

Mikä hänellä on? Mistä se johtuu? Mitä sille voi tehdä?

Kysymyksiin ei ole vastauksia. Diagnoosiin ei ole aikaa. Maa on ollut sodassa 30 vuotta. Yrittäkää pärjätä.

Päihderiippuvaisten osastolla kärpänen kiertää vesilasia. Miehet nukkuvat suut auki. Adnan istuu sängyllä ja katsoo vapisevia käsiään.

Niin kauan kuin maailmassa on alkoholia, millään muulla ei ole väliä. Sen on elämä opettanut.

Väärinkäyttäjä? Oikeinhan hän on viinaa käyttänyt, tuskin hän muuten hengissä olisi.

Kymmenen päivää katkolla. Onko se hyvä asia? Vaimo ainakin on tyytyväinen. Mutta tämä vapina.

Kunpa ne vain jättäisivät hänet rauhaan. Miksi, miksi, miksi – aina samat kysymykset. Siksi, että se maistuu hyvältä! Kieli hankaa kuivaa suuta. Hampaita ei ole, ne olivat uhri pullon hengelle. Kai mies saa 52-vuotiaana vähän kolhiutuneelta näyttää.

Vuonna 1977 kesä oli kuuma ja maassa oli rauha. Basra voitti jalkapallon superliigan, Saddam vieraili Ranskassa, ja Bagdadissa järjestettiin Aasian painonnostokilpailut. Sinä vuonna Adnan alkoi ryypätä. Kuka tietää, miksi juuri silloin. Hän oli 20-vuotias ja juopottelu oli hauskaa. Ehkä muuta syytä ei tarvittu.

Kaverit pyörivät aina kyydissä. Joku joi viskiä, joku kaljaa. Adnanin pahe oli arak, anisviina. Ensimmäistä ryyppyä ei unohda: hohtava etiketti, huumaava tuoksu, säkenöivä neste kapeassa lasissa.

He istuivat pääkaupungin itälaidalla “Uuden Bagdadin” savuisissa kuppiloissa, popsivat oliiveja ja örisivät humalassa.

Sota keskeytti ilonpidon. Irania vastaan taisteltiin kahdeksan vuotta. Adnan kyyristeli juoksuhaudan pohjalla ja kuunteli vihollisen karjuntaa. Ruumiskasojen yllä leijui sinappikaasun valkosipulinlöyhkä.

Viinaa järjestyi aina. Adnan hortoili sodan läpi kännissä kuin käki.

Hän palasi kotiin, meni naimisiin, sai kuusi lasta, perusti sähköliikkeen ja jatkoi tyytyväisenä juomista. Ehkä sen tähden häntä ei enää lähetetty rintamalle, kun hyökättiin Kuwaitiin.

Ensin hän joi iltapäivät ja sitten illat ja lopulta myös aamut. Pommitukset, puute ja paniikki jäivät häneltä huomaamatta.

Jotkut viina vei, häntä se vain vahvisti. Perheellä oli aina leipää pöydässä ja lapsilla kengät jalassa. Vaimo oli eri mieltä. Vanhin poika otti sähköliikkeen hoitaakseen. Juomisesta alettiin puhua “ongelmana”.

Sen takia hän on täällä – “ongelman”.

Adnan ristii vapisevat sormensa. Naapurisängyssä ynisee nuori narkkari.

Kohta käytävästä kuuluu sandaalien läpsytys, ja valkotakit tulevat kysymyksineen. Ne katsovat häntä päät kallellaan ja kiertelevät ja kaartelevat ja kysyvät lopulta, miten sota on vaikuttanut häneen.

Hän pusertaa kätensä nyrkkiin ja leiskauttaa hampaattoman hymyn ja vastaa aina samalla tavalla: “Ei se ole ryyppäämistä häirinnyt.”

Isoäiti kantaa 16-vuotiaan pojanpoikansa psyykenlääkkeitä. 170 pilleriä riittää kuukaudeksi.

Näkymätön nainen

Päärakennuksen yläkerrassa portaiden päässä on järeä ovi ja sen takana johtajan huone. Huoneessa on kokolattiamatto, upottava sohva ja tarjoiluvaunussa siro kahviastiasto.

Johtaja istuu jalopuisen työpöytänsä takana. Sohvalla istuu terveysministeriön neuvonantaja, arvostettu psykiatri hänkin.

Maan ensimmäinen valtakunnallinen mielenterveystutkimus on juuri julkistettu. Miehet siemailevat mustaa kahviaan tyytyväisinä.

Suurin osa kansasta on kokenut järkyttäviä väkivallantekoja, tutkimuksessa todetaan. Silti vain 3,6 prosentilla on psyykkisen trauman oireita.

“Hämmästyttävä tulos.”

“Toden totta.”

Alakerrassa poliklinikan käytävään leijuu sähköpalon katku. Valot sammuvat.

Lääkevaraston luukulle mataa hiljainen jono. Purkit sujahtavat vaivihkaa kaapujen laskoksiin. Hulluus on häpeä koko suvulle.

Ihmiset tuntevat pillerinsä väristä: vaaleanpunaisesta tulee uni, vihreästä tulee iloiseksi. He eivät tiedä, mitä niissä on sisällä. Mutta ne ovat heidän mielestään parasta, mitä sairaalalla on tarjota.

Mustiin pukeutunut mummo kantaa sylissään 16-vuotiaan pojanpoikansa saalista. Seroquel, Anafranil, Carbasam. Tarkoitettu skitsofrenian, masennuksen, manian, fobioiden, pakko-oireiden ja kaksisuuntaisen mielialahäiriön hoitoon.

Poika seisoo vieressä päätään roikottaen ja vaihtaa hitaasti asentoa jalalta toiselle. Pillereitä on 170. Ne riittävät hänelle kuukaudeksi.

***

Ilma on samea. Pihalla haisee virtsa. Suaad odottaa jonossa ääneti. Kun tulee hänen vuoronsa, täti tarttuu häntä kädestä ja naiset työntyvät vastaanottotiskille.

Heille ojennetaan rypistynyt henkilötietokaavake. He istuutuvat penkille kuivan suihkulähteen viereen. Täti tutkii suttuista pränttiä. Suaad istuu selkä suorana mustassa kaavussaan sanomatta sanaakaan.

Hoitaja seisahtuu juttelemaan. Täti vastailee kärsivällisesti kysymyksiin.

“Mitkä ovat oireet?”

“Hän ei puhu eikä peseydy eikä huolehdi lapsistaan.”

“Kuinka kauan hän on ollut tällainen?”

“Kolme vuotta.”

Täti panee paperit syrjään. Aurinko on armoton. Tätiä janottaa.

Suaad nostaa kätensä ja sipaisee hunnun tiukemmin kasvoilleen.

Avioliitto oli tavallinen – ei huono, ellei erityisen hyväkään. Suaad ja Qassim asuivat kaupungin itälaidalla tuhkanharmaassa kerrostalolähiössä, joka oli rakennettu 60-luvulla valtion virkamiesten perheille.

Asunto oli pieni. Lapsia oli kaksi. Poika oli nelivuotias, tytär kuusi. Suaad oli päivät kotona. Qassim oli töissä yleismiehenä naapuruston supermarketissa.

Kaupunginosassa oli rapistuneita kerrostaloja, pölyisiä basaareja ja parhaat päivänsä nähnyt jalkapallostadion.

Elämä oli hiljaista. Rahaa oli vähän. Rappukäytävässä oli rottia. Iltaisin liimauduttiin television ääreen seuraamaan hittisarjaa Rakkaus ja sota, jossa rakastavaiset katselivat Bagdadin pommitusta ja vaikeroivat: “Palaako kaunis kaupunkimme? Miten käy rakkautemme?”

Ulkona avolava-Toyotat veivät sunnimiehiä yön pimeyteen.

Eräänä jäisenä joulukuun aamuna autokorjaamon edestä löytyi 121 ruumista. Sen jälkeen Suaad ja lapset eivät enää menneet ulos.

Kesäkuun kahdeksas oli helteinen torstai. Kaupungin peitti utu. Illalla Qassim ei palannut töistä kotiin.

Suaad istui olohuoneessa ja odotti. Puolelta öin hän pukeutui huntuunsa ja kiirehti ulos.

Tori oli täynnä poliiseja. Qassimin työpaikan ulkopuolella savusi räjähtäneen auton ranko.

Missä minun mieheni on?

Kysykää sairaalasta.

Poliklinikalla siivottiin verta lattialta. Päivä oli ollut kiireinen. Viidessä pommi-iskussa oli kuollut 40 ihmistä.

Missä minun mieheni on?

Kysykää ruumishuoneelta.

Takaisin ulos, sandaalit lipsuen ovista sisään.

Neonvalot, makea lemu, käytävällä väkijoukko.

Ikkunattomassa huoneessa teräspöydällä ihmisten palasia. Ja siinä, vieraiden repaleiden keskellä, vyötäisiltä katkennut yläruumis, jolla on tuttu pää.

Kotona lapset itkivät. Suaad ei sanonut sanaakaan. Hautajaiset olivat vaatimattomat.

Juttu on julkaistu ensimmäistä kertaa Suomen Kuvalehden numerossa 22/2009.