20 prosenttia toivoa

Libanonille käy aina näin. ”Pity the Nation”, kuten Beirutissa vuosikymmeniä asunut edesmennyt ystäväni, kirjeenvaihtaja Robert Fisk kirjansa otsikoi.

Olen Libanonissa sodan keskellä, jälleen.

Ensimmäinen sota, jonka aikaan olin täällä, oli Libanonin sisällissota vuosina 1975–1990. Olin silloin täällä Suomen Kuvalehden toimittajana.

Nyt Libanonissa on meneillään Iranin sodan sivunäytös, joka on jäänyt maailmalta ja medialta paljolti huomiotta. Tämä on kuudes sota, jonka Libanonissa näen.

Noin tunnin ajomatkan päässä pääkaupungista Beirutista on idyllinen vuoristokylä, jonne Israelin droonien jatkuva surina, öiset pommiräjähdykset ja suihkuhävittäjien aiheuttamat äänivallipamahdukset eivät Beirutista kantaudu.

Olen saapunut kylään puhuakseni Jamal Hosnin kanssa. Hän on säveltäjä ja taitelija. Tapasimme maaliskuun puolivälissä matkalla Dubaista Beirutiin. Hän istui vieressäni lentokoneessa. Meillä oli paljon yhteistä: kiinnostus valokuvaukseen ja Libanonin historiaan.

Ennen kuin lento oli perillä, hän kutsui kylään.

Koti on tilava talo, jonka ikkunoista avautuu maisema vuoristoon. Seinällä on hänen tekemiään värikkäitä maalauksia.

Hän majoittaa kotonaan pakolaisia Etelä-Libanonista. Heitä asuu hänen talossaan noin kymmenen.

Musiikkistudiossaan Hosn sanoo toivovansa, että tämä kuudes Libanonin sota olisi viimeinen, jonka hänen kotimaansa näkee.

”Toivottavasti Jumala vihdoinkin tulee tänne fyysisenä henkilönä ja sanoo kaikkien uskontokuntien edustajille, etteivät he ole Jumalan luomia, vaan erehdyksen tulosta. Toki voi olla, että libanonilaiset silloin tappavat Jumalan”, Hosn sanoo.

Libanonin sisällissota oli pitkä, se kesti 15 vuotta. Sen alkaessa Hosn opiskeli Egyptissä, Kairon konservatoriossa. Perheeseen ei saanut yhteyttä puhelimitse tai edes kirjeitse.

”Uutisissa kerrottiin vain joukkomurhista ja eri uskontokuntien verisistä taisteluista, joihin ei mielestäni ollut mitään järkevää syytä”, Hosn sanoo.

”Kaikki tappoivat uskonnon nimeen. Seuratessani uutisista tuota tappamista menetin uskoni kaikkiin uskontokuntiin.”

Libanonilaiset rakastavat kertoa toisilleen juttuja tästä Jumalan hylkäämästä maasta, vähän niin kuin meksikolaiset, jotka toteavat: ”Meksiko parka, niin kaukana Jumalasta, mutta niin lähellä Yhdysvaltoja.”

Yhden libanonilaisen version mukaan kateellinen muukalainen kysyi Jumalalta, miksi hän oli luonut ja antanut Libanonille kaiken hyvän; lumihuippuiset vuoret, Välimeren hienot rannat, rehevät laaksot viinitiloineen. Jumala vastasi siihen: Kunpa tietäisit millaiset naapurit annoin Libanonille!

”Toivoisin, että Libanon olisi saari. Ihmiset eivät ansaitse tätä Jumalan luomaa kaunista maata, jolla on pahat naapurit”, Hosn sanoo.

Kun puhun ihmisille Beirutissa sodan syistä, vastaukset vaihtelevat palestiinalaisista israelilaisiin, syyrialaisiin, amerikkalaisiin, iranilaisiin. On myös kasvava joukko libanonilaisia, jotka syyttävät politiikan ja talouden jatkuvista kriiseistä paljolti Libanonin korruptoituneita poliitikkoja.
Hosn syyttää Ranskaa, joka jätti Libanoniin uskontoihin perustuvan hallinnonnon. Presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiiamuslimi.

”Tietääkseni maailmassa ei ole yhtään maata, missä poliittinen johto olisi jaettu uskontoryhmien mukaan”, Hosn sanoo viitaten Ranskan hallinnoimaan Libanonin ja Syyrian mandaattiin (1920–1944), jonka päätteeksi poliittinen valta jaettiin uskontokuntien kesken.

Keväällä 1978 Libanonissa oli toivoa. Olin silloin maassa jälleen Suomen Kuvalehden toimittajana. Muistan edelleen kaksi lammaspaimenta, jotka tapasin tuolloin: kristitty George ja muslimi Ali jakoivat yhteisen vesileilin Etelä-Libanonin nummella.

Tuolloin jututin myös palestiinalaisten rinnalla taistelleita sissejä, joista toinen oli Irakista, toinen Libyasta. He uskoivat pystyvänsä työntämään Israelin joukot takaisin rajan taakse.
Silloin Israel oli ensi kerran marssittanut joukkonsa syvälle Etelä-Libanoniin. Sitä sanottiin ”Operaatio Litaniksi”, alueelle tärkeän Litani-joen mukaan. 

Litanin varrella, miinakenttien keskellä tapasin ensimmäiset, vasta perustetun YK:n Unifil-operaation jääkärit. He olivat ruotsalaisia, jotka olivat edellisenä päivänä menettäneet miinaonnettomuudessa kaksi kollegaansa.

Nyt, 48 vuotta myöhemmin, Israel on jälleen ilmoittanut valtaavansa Litani-joen eteläpuolisen alueen. Joen siltoja Israel on jo räjäyttänyt.          

Varsin moni Lähi-idässä palvellut rauhanturvaaja on palannut kotiin uudenlaisin ajatuksin nähtyään tuhon ja ihmisten hädän. Puolustusvoimain entinen komentaja Juhani Kaskeala, joka myös palveli Libanonissa, kertoi minulle, kuinka täällä käsitykset pienestä Daavidista Goljatin armoilla muuttuvat.

Suomi on lähettänyt joukkoja Unifiliin vuosina 1982–2001 ja 2006–2007 sekä vuodesta 2012 lähtien. Suomalaisia on ollut täällä YK:n UNTSO-järjestön tarkkailijoina siitä lähtien, kun kenraali Ensio Siilasvuo johti UNTSO:a Jerusalemista käsin. Tälläkin hetkelläkin Suomi on UNTSO:ssa vahvimmin edustettu valtio.

Unifilia maalitaulunaan vuosikymmeniä pitänyt Israel saa vihdoinkin tahtonsa lävitse, kun se onnistui Trumpin hallinnon tuella saamaan Unifilin toiminnan päätökseen tämän vuoden loppuun mennessä.

Unifiliin kohdistuva arvostelu, jonka mukaan se ei ole kyennyt hillitsemään Israeliin raketteja ampuvan Hizbollahin toimintaa, johtuu paljolti tietämättömyydestä. Kriitikot unohtavat Unifilin roolin siviilien suojelussa sekä sen, ettei Unifilin mandaatti salli voimankäyttöä tai pakottamista, toisin kuin esimerkiksi Afganistanin Nato-operaatio. 

Suomen Libanonin suurlähettiläs Anne Meskanen sanoo Hizbollahin edustajan kertoneen hänelle vuoden 2024 sodan alla, kuinka ”ilman Hizbollahia eteläinen Libanon olisi kuin Gaza”.

Siihen Meskanen lisää Unifil-kenraalilta saamansa tuoreen kommentin, jonka mukaan ”ilman Unifilia Etelä-Libanon olisi jo ollut kuin Gaza”.

Sotilasasiantuntijan mielestä Etelä-Libanonissa olisi sodittu paljon enemmän, jos Unifilia ei olisi siellä.

Huomaan, että suomalaiset ovat jääneet libanonilaisten sydämiin ja libanonilaiset suomalaisten sydämiin. Kun Libanonin armeijan sotilaat täällä maanantaina tivasivat henkilöpapereitani ja sitten huomasivat, että olen Suomesta, asiat alkoivat järjestyä.

Vuonna 1980 Jasser Arafat vastaanotti minut aamuyöllä Beirutissa talossa, jonne en ikinä olisi osannut suunnistaa takaisin. Matka pimeässä oli tarkoituksella niin mutkikasta, ettei kukaan muukaan olisi voinut sitä sen ajan teknisillä välineillä välittää Arafatia jäljittävälle Israelin salaiselle palvelulle Mossadille. 

Ariel Sharonin johtama Israelin armeija vyöryi pian Libanonin halki päämääränään tuhota Arafatin PLO ja sitä radikaalimpi, George Habashin johtama palestiinalaisjärjestö PFLP.

Muistan surumielisen Arafatin, joka saattoi aavistaa PLO:n tulevan kohtalon.

Loppukesällä 1982 palestiinalaississit matkasivat kuorma-autojen lavalla Beirutin satamaan ja sieltä edelleen PLO:n ja Arafatin uuteen suojasatamaan Tunisiin. Amerikkalaiset maihinnousualukset kuljettivat samalla Libanonin siviilejä turvaan.

Palestiinalaispakolaiset pysyivät kuitenkin edelleen Libanonissa, missä syntyi uusi vastarintaliike ja poliittinen puolue Hizbollah jatkamaan taistelua. Siitä kehkeytyi pian Iranin tukema merkittävä poliittinen voima ja lopulta valtio hauraassa valtiossa.

Yrittääkö Benjamin Netanjahu nyt tehdä ”Sharonit” ja ahdistaa Hizbollahin taistelijat etelästä ja Bekaan laaksosta Beirutiin ja ehkä pakottaa heidät lähtemään jonnekin, mutta minne? Meriteitse Iraniin?

En tiedä. 1980-luvulla vielä voitiin sopia ja armahtaa, nyt elämme saalistajien armotonta, uutta maailmanjärjestyksen aikaa. Pahimmillaan tämä sota johtaa verilöylyyn täällä Beirutissa, niin kuin vuoden 1982 sota johti joukkomurhiin Sabran ja Shatilan pakolaisleireissä Israelin hiljaisella hyväksynnällä.

”Hizbollah voidaan yrittää tuhota aseellisesti, ja sen aseellinen siipi on jo kielletty, mutta vastarintaliikkeen ideologiaa ei voi tuhota”, suurlähettiläs Anne Meskanen muistuttaa.

Jamal Hosn muistelee, kuinka vuonna 1990 päättyneen sisällissodan jälkeen hänessä heräsi toivo, ja hän päätti ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen palata kotiin Libanoniin vuonna 1993.

”Syyrialaisten lähdettyä maasta Libanonilla oli toivoa, ja tunsimme, että olimme vihdoinkin vapaita. Sitä kesti aina 2000-luvulle asti, kunnes paras poliitikko Rafik Hariri murhattiin vuonna 2005”, Hosn sanoo.

Kesän 2006 sodan aikaan seurasin hautajaisia, joissa kymmeniä Hizbollahin ja Amalin taistelijoita hyvästeltiin. Sota päättyi jälleen suunnattomaan hävitykseen Etelä-Libanonissa ja Beirutin esikaupungeissa.

Syksyllä 2024 palasin taas Libanoniin. Se oli jälleen joutunut Israelin hyökkäyksen kohteeksi. Tuhot olivat suurimmat sitten sisällissodan. Hamas oli tehnyt terrori-iskun Israeliin 7. lokakuuta 2023, ja Hizbollah oli asettunut Hamasin aseveljeksi Gazan sodassa.

Beirutin kuuluisalla rantabulevardilla cornichella ja Marttyyrien aukiolla tapasin pakolaisia, jotka leiriytyivät kadulla. Minuakin vanhemmat vaarit ja muorit olivat taivasalla, kotinsa menettäneinä, tuntemattomien ihmisten varassa.

Libanonissa sodan jaloista paenneita on satoja tuhansia, etupäässä shiioja etelästä ja Beirutin esikaupungeista. Osa maan kouluista toimii suojina.

Maaliskuussa minun oli lähdettävä taas Libanoniin. Olen seurannut Lähi-itää yli viisikymmentä vuotta. Minun oli saatava nähdä, mitä tutuille ihmisille ja paikoille oli tapahtunut.

Kyse oli myös toimittajalle ominaisesta uteliaisuudesta ja halusta kertoa. Libanon tuntui jälleen jääneen muiden uutisten varjoon.

Niinpä olen nyt lounaalla säveltäjä Hosnin talosta turvapaikan perheelleen saaneen Hussein al Saidin kanssa. Hän puolustaa kiivaasti Hizbollahia.

”Israel rikkoi jatkuvasti tulitaukoa, eikä ole koskaan antanut meidän elää rauhassa. Tämä ei ole sota Iranin puolesta, koska Hizbollah taistelee vain miehittäjää vastaan ja tulee voittamaan tämän sodan”, hän sanoo.

Hosn ja al Said kinastelevat hetken leikkisästi arabiaksi jostain, jota en ymmärrä. Hosn auttaa käännöksellä.

”Vihaan kansainvälistä politiikkaa. Nyt yksi mies, Trump, on päättänyt valloittaa koko maailman, ja Israel uskoo olevansa Jumala ja ainoa mahti maailmassa, joka voi tehdä mitä haluaa”, Hosn kertoo.

Hosn sanoo, että hänellä on enää hitunen toivoa paremmasta ja siitä, että tämä on viimeinen sota. Hän kertoo, kuinka hänen elämänsä paras hetki oli jo. Sen hän kertoo eläneensä vuonna 2019, jolloin Libanonia herätteli vallankumous.

”Silloin me kaikki kokoonnuimme Beirutissa kahden viikon ajan Libanonin lippujen alle: nuoret ja vanhat, köyhät ja rikkaat, kaikki uskonnot, kaikki yhteiskunnan sektorit. Uskoimme Libanonin vihdoinkin olevan vapaa.”

Rauhan ja ihmisoikeuksien teemoja multimediasävellyksissään ”Symphony of resilience” ja ”New Hope” esille tuonut Hosn totea, että maan poliittiset puolueet eivät halunneet tuon vallankumouksen onnistuvan.

”On minulla vielä hieman toivoa, sitä on ehkä noin 20 prosenttia. Onneksi voin purkaa kaiken suuttumukseni musiikkiin,” hän sanoo.

Käytyäni pakolaisia majoittavalla kyläkoululla palaan kiemurtelevaa vuoristotietä takaisin Beirutiin, jonka koulut ja ranta-aukiot nyt täyttyvät sodan pakoon ajamilta ihmisiltä.

Kristittyjen alueella tapaan ihmisiä, jotka ujostelematta sanovat toivovansa, että Israel veisi tämän sodan loppuun asti ja tuhoaisi Iranin tukeman Hizbollahin. Se olisi viimeinen sota – ennen kuin uusi vastarintaliike laajentuvalle Israelille syntyisi.

Inhimillisesti hirvittävä vaihtoehto on vuoden 1982 uusinta: Israel ajaa Hizbollahin taistelijat ja shiialaiset siviilit loukkoon Beirutiin, josta ei ole enää helppoa ulospääsyä. 

Mietin, mikä voi enää pysäyttää sotilaallisesti niin ylivoimaisen Israelin.

Ehkä se, että sodassa toistaiseksi pintansa pitänyt Iran ilmoittaa Yhdysvalloille suostuvansa rauhaan sillä ehdolla, että Trump määrää Netanjahun lopettamaan sodan Libanonissa. Ehkä se pelastaisi Libanonin, ainakin hetkeksi.