Rakkauden kaaos

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.

Kuinka paljon rakkaus tuntuu kehossa? Entä mielessä? Kuinka paljon voit vaikuttaa siihen? Miten paljon se liittyy ruumiilliseen kosketukseen?

Vastaaminen kysymyksiin liukuvalla asteikolla on ehkä helppoa, kun puhutaan romanttisesta rakkaudesta tai rakkaudesta lapseen. Enemmän miettimistä vaatii, kun samaa pitäisi arvioida rakkaudesta eläimiin, muukalaisiin tai kauneuteen.

Ja mitä edes ovat moraalinen ja käytännöllinen rakkaus?

Kysely on osa Aalto-yliopiston neurotieteen ja lääketieteellisen tekniikan laitoksella tehtävää tutkimusta, joka selvittää ihmisten subjektiivisia kokemuksia rakkauden eri muodoista. Myöhemmin tavoitteena on tutkia samoja tunteita myös aivokuvantamalla.

”Näin päästään mahdollisesti tarkastelemaan sitä, löytyykö jokin ydin, joka yhdistää kaikkia rakkauden lajeja ja toisaalta erottaa ne muista ilmiöistä”, selittää vieraileva tutkija Pärttyli Rinne.

Rinne on filosofian tohtori ja tutkinut aiemmin rakkauden merkitystä Immanuel Kantin ajattelussa. Nyt hän on yhdistänyt voimansa Aalto-yliopiston neurotieteilijöiden kanssa.

Aiempien jaottelujen pohjalta laajentaen he ovat listanneet tutkimukseen peräti 27 rakkauden lajia.

”Meillä on tiheä kampa”, Rinne sanoo.

 

Vaikka rakkaus on hyvin monitahoinen kokemus, sen erilaisia ulottuvuuksia on tutkittu varsin vähän.

Tunteiden neurobiologiasta on tehty Aalto-yliopistossa uraauurtavaa tutkimusta. Professori Lauri Nummenmaan johtama työryhmä on esimerkiksi osoittanut, että eri tunteet tuntuvat eri kohdissa kehoa, mutta kaikki ihmiset kokevat ne aika johdonmukaisesti samalla tavalla eri kulttuureissa.

Tutkimusryhmä julkaisi vuonna 2013 keholliset kartat, joissa värit kuvaavat, missä kohtaa mikäkin tunne koetaan.

Tunnekartoissa esiintyy kuitenkin vain yksi yleisluontoinen ”rakkaus”.

Pärttyli Rinteen mukaan rakkauden kokemus näyttää kuvissa varsin samalta kuin mikä vain yleisempi myönteinen tunnetila.

Hän kollegoineen kaipaa nyt lisää tarkkuutta.

”Jos eritellään erilaisia rakkauden lajeja, myös tuntemusten jakautuminen kehossa voi näyttää erilaiselta”, Rinne sanoo.

Alustavat tulokset ovat vahvistaneet ennakko-oletusta.

Ensimmäiset visualisoinnit näyttävät, että esimerkiksi abstraktimmat rakkaudet – kuten rakkaus jumalaan, kotimaahan, viisauteen tai kauneuteen – painottuvat enemmän pään alueelle kuin vaikkapa romanttinen tai intohimoinen rakkaus. Niitä yhdistävät selvimmin tuntemukset keskivartalon, rinnan ja genitaalien alueilla.

Sen oikean etsimisessä osansa on tietoisilla kriteereillä ja viehätyksellä, osansa vaistoilla. Vastauksia pariutumisen saloihin on etsitty myös muita eläimiä tutkimalla.

Eri aikoina rakkauden ydintä on etsitty päästä ja sydämestä, aivokemiasta ja hormonitoiminnasta.

Eniten huomiota on saanut romanttinen rakkaus.

Evoluutiobiologit ja -psykologit ovat kartoittaneet tekijöitä, joiden perusteella päädymme ihastumaan juuri tiettyyn ihmiseen.

Eri tutkimusten mukaan ihannekumppani on sopivasti samanlainen, jotta suhteella on mahdollisuus kestää, mutta sopivasti erilainen, jotta mahdolliset jälkeläiset saavat monipuolisen geenicocktailin.

Sen oikean etsimisessä osansa on tietoisilla kriteereillä ja viehätyksellä, osansa vaistoilla. Tutkijat ovat selvittäneet esimerkiksi tuoksun tiedostamatonta vaikutusta antamalla miesten hikisiä t-paitoja naisten haisteltavaksi.

Psykologeja on askarruttanut kestävän rakkauden salaisuus. Kyselyin ja seurantatutkimuksin on selvitetty, mikä pitää parit yhdessä.

Siinä auttavat jokseenkin yhteensopivat seksuaaliset halut ja läheisyyden säilyminen, luottamus, hiukan ruusunpunaiset lasit sekä kyky riidellä rakentavasti ja tehdä kompromisseja.

Antropologit ovat kartoittaneet eri puolilla maailmaa elävien ihmisten tapoja järjestää rakkauselämänsä. Kirjo on suuri, mutta pyrkimys pysyvään suhteeseen ja perheen perustamiseen on vahvoilla.

Vastauksia pariutumisen saloihin on etsitty myös muita eläimiä tutkimalla. Tutkijat ovat seuranneet esimerkiksi preeriamyyrän elämää, koska sillä on taipumus lyhyen elämänsä aikana muodostaa vahvoja suhteita.

Kiintymään taipuvaisilta eläimiltä ei oikein voida kysyä, miltä niistä tuntuu. On vaikea sanoa, kokevatko ne rakkautta samoin kuin ihminen. Yhteenkuuluvuuden aivokemiasta on kuitenkin preeriamyyrien avulla saatu paljon tietoa.

 

Viime vuosikymmeninä tunne-elämän ilmiöitä on päästy jäljittämään myös suoraan aivoja kuvaamalla.

On käynyt ilmi, että ikivanhat ajatukset rakastumisesta mielenhäiriönä pitävät ainakin jossain määrin paikkansa. Kokemus on melkoinen kaaos.

Ihastuneen ihmisen harkintakyky tosiaan heikkenee. Hän saattaa olla sokea ihastuksensa huonoille puolille ja tavallista valmiimpi ottamaan riskejä.

Syynä ovat muutokset hormonitoiminnassa.

Rakastuessa serotoniinin käyttö tietyillä aivoalueilla lisääntyy. Tulee ihana, kohottunut olo. Toisaalta mantelitumakkeen alueella serotoniinin käyttö vähenee, mikä vaimentaa uhkia luotaavan tunnekeskuksen toimintaa.

Myös etuotsalohkon, aivojen komentokeskuksen, toiminta heikkenee. Tunteiden säätely ja järkevä ajattelu vaikeutuvat.

Pöljään onnen huumaan on syynä myös mielihyvähormoni dopamiini. Se liittyy aivojen palkkiojärjestelmään, joka rakastuneella aktivoituu. Se koukuttaa ihastuksen kohteeseen ja saa unohtamaan muut.

Stressihormoni kortisolia erittyy peräti 40 prosenttia tavallista enemmän. Se valpastuttaa mutta voi myös viedä yöunet.

Lisäksi rakastuneen aivoissa aktivoituvat vahvasti oksitosiiniin ja vasopressiiniin liittyvät alueet. Juuri nämä hormonit ovat tutkimuksissa saaneet myös preeriamyyrät pysymään kumppaninsa vierellä.

Ihmisellä niitä erittyy läheisyyden, kosketuksen ja erityisesti orgasmin aikana. Oksitosiini muun muassa lisää luottamusta. Sillä on tärkeä tehtävä, kun muu huuma laantuu.

Testosteronitasot heilahtavat eri suuntiin: rakastuneen naisen testosteroni lisääntyy, miehen taas laskee.

Aivoalueiden aktivoitumisessa ei näytä olevan suuria eroja naisten ja miesten välillä. Joidenkin tutkimusten mukaan miehet kuitenkin rakastuvat naisia nopeammin, eli he saattavat olla herkempiä heittäytymään kemian vietäviksi.

 

Miksi tällainen sekapäinen hullaantumisvaihe sitten on olemassa?

Tunnereaktiot ovat biologisesti määräytyneitä, varhain syntyneitä selviytymismekanismeja. Ne toimivat paljon nopeammin kuin järki. Eri tunteet ovat säilyneet ihmislajin kehittyessä, koska ne osaltaan auttavat tekemään päätöksiä ja toimimaan tilanteissa sopivalla tavalla.

Siinä missä pelkoa tarvitaan vaarojen tunnistamiseen ja inhoa vaikkapa pilaantuneen ruoan välttämiseen, ihastumisen tuottama euforia kannustaa lisääntymään.

Evoluution näkökulmasta rakastuminen on tarpeen, jotta ihmiset ylipäätään motivoituisivat pariutumaan ja tuottamaan jälkeläisiä.

Rakkauden huuma torjuu myös tehokkaasti estot ja pelot suvunjatkamisen tieltä. Vaikka taustalla olisi sydänsuruja ja eroja, mylläkkä kehossa ja mielessä viestii, että antaa mennä vaan: tällä kertaa on varmasti toisin, tässä on se oikea!

Käytännössä mielenhäiriö näkyy eri ihmisissä eriasteisesti. Elämäntilanteet vaihtelevat, eivätkä kaikki heittäydy huumaan yhtä varauksetta.

”Ihmiset ovat erilaisia, toiset ovat impulsiivisempia kuin toiset”, toteaa psykiatrian dosentti, tutkimusprofessori Timo Partonen Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta.

”Myös aiemmat kokemukset voivat tehdä varovaisemmaksi, ja joskus ihminen alkaa vetäytyä pois, kun huomaa ihastuvansa.”

Rakkauden alkuhuuma on poikkeustila. Elimistö ei edes jaksaisi sitä vuosia. Jo vastarakastuneen stressitasot ovat niin korkealla, että se kävisi pidemmän päälle raskaaksi.

Hormonimyrsky tasaantuu ennen pitkää. Intohimoisin vaihe kestää vain puolesta vuodesta puoleentoista vuoteen. Sen jälkeen rakkaus joko lopahtaa tai muuttuu vakaammaksi kiintymykseksi.

Viettien rinnalle astuu harkinta: halu sitoutua toiseen ja jatkaa yhdessä.

 

Intensiivinen rakkauden tunne ei välttämättä silti katoa suhteesta, kun alkuvaihe on ohi. Joillakin pareilla kipinä näyttäisi säilyvän vuodesta ja jopa vuosikymmenestä toiseen. Rakkaan näkeminen saa aivot aina vain reagoimaan kuin alussa.

Tämän havaitsivat yhdysvaltalaistutkijat, jotka kuvasivat pitkään yhdessä olleiden onnellisten parien aivotoimintaa ja vertasivat sitä tuoreisiin lemmenpareihin.

Tutkitut, keskimäärin 21 vuotta yhdessä olleet parit kertoivat edelleen rakastavansa toisiaan. Kun heille näytettiin puolison valokuvaa, muutokset aivoissa olivat yhä samankaltaisia kuin vastarakastuneilla.

Keskeistä osaa näytteli aivojen palkitsemisjärjestelmä. Se kertoo voimakkaasta motivaatiosta olla toisen kanssa.

Rakastuneina pysyneistä pareista selvisi muutakin.

He esimerkiksi mielsivät toisen vahvasti osaksi itseään, harrastivat yhä aktiivisesti seksiä ja halusivat tehdä asioita, joista toiselle tuli hyvä mieli.

Rakastaminen onkin kestävissä suhteissa myös kognitiivista toimintaa, jossa tietoisesti sitoudutaan rakastetun hyvinvoinnin edistämiseen ja tahdotaan olla toisen kanssa.

”Sitä, että välittää toisesta ja arvostaa toista, vaikkei jatkuvasti olisikaan sellainen tunne, että jalkoja heikottaa”, Partonen sanoo.

Onko taipumus rakastua toistuvasti vahingollinen riippuvuus? Näin jotkut tutkijat ajattelevat ja jopa pohtivat, pitäisikö rakkausaddiktiota hoitaa lääkkeillä.

Rakkauteen kuuluu siis sekä viettejä, tunteita että tahtoa. Se ei ole pelkästään seksuaalista himoa ja pariutumista. Toisaalta se ei myöskään ole yksi yhteen sama kuin sitoutunut parisuhde, vaikka hyvässä suhteessa rakkaus voikin kukoistaa.

Miten rakkaus siis pitäisi määritellä?

Siitä eri alojen asiantuntijat eivät ole yksimielisiä.

Aiheesta väitellyt filosofi Arina Pismenny Floridan yliopistosta esimerkiksi katsoo, että romanttinen rakkaus on pikemminkin syndrooma, oireyhtymä, kuin oma erillinen tunteensa. Se on kimppu tunteita, ajatuksia, aikeita ja käyttäytymismalleja, joista osa on kulttuurisia ja opittuja.

Pismennyn mukaan rakkaus ei lähtökohtaisesti ole rationaalinen, moraalinen, siveä tai yksiavioinen. Sillä on monenlaisia ilmenemismuotoja, ja ihmiset liittävät siihen erilaisia normeja.

Jo arkikokemus kertoo, ettei rakkaus tunnu aina samalta.

Vastavuoroinen rakkaus on ihanaa, ilman vastakaikua tunne raastaa ja tuottaa tuskaa. Jonkun rakkaus on lempeää ja pitkämielistä, toisen kiivasta, rajoittavaa ja omistushaluista.

Oxfordin yliopiston tutkijat ovat rinnastaneet taipumuksen rakastua toistuvasti vahingollisella tavalla muihin riippuvuuksiin. He jopa pohtivat, pitäisikö rakkausaddiktiota voida hoitaa lääkkeellisesti.

Ja vaikka ihastuminen olisi evoluution näkökulmasta lisääntymisen esinäytös sukukypsän miehen ja naisen välillä, käytännössä rakkaussuhteita on moneen lähtöön. Tunnemyrskyjä koetaan iästä, seksuaalisesta suuntautumisesta ja suhdemallista riippumatta.

Kun esimerkiksi ikäihmiset rakastuvat, siihen liittyvät samat aivokemialliset piirteet kuin nuorilla rakastavaisilla.

On niitäkin, jotka rakastuvat ja solmivat suhteita, vaikka eivät ole lainkaan kiinnostuneita seksistä.

Erään yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan ihmiset saattavat myös rakastua ihmisiin ohi seksuaalisen suuntautumisensa.

 

Hakeutuminen eri tavoin yhteyteen toisten kanssa on ollut ihmiskunnan alkuhämäristä saakka tapa selviytyä. Olemme laumaeläimiä, joille sosiaaliset suhteet ovat elinehto.

Kaikki hakevat läheisyyttä, hyväksyviä katseita ja kosketusta. Vastavuoroiset suhteet tuottavat suurta mielihyvää.

Ensimmäiset kokemukset saadaan heti syntymän jälkeen, varhaisessa vuorovaikutuksessa hoivaavan vanhemman kanssa. Kun vauva ja aikuinen lepertelevät ja ilmeilevät toisilleen, heidän aivonsa virittyvät samalle aaltopituudelle.

Kiintymyssuhdeteorian mukaan varhaiset kokemukset hoivasta ja yhdessäolosta vaikuttavat myös myöhempien suhteiden laatuun.

Jos varhaiset kiintymyssuhteet ovat turvattomia tai ristiriitaisia, ihminen voi aikuisenakin olla lähisuhteissaan turvaton ja takertuva. Välttelevä kiintymyssuhde voi johtaa tunnetasolla etäiseksi jääviin suhteisiin.

Turvallisesti kiintyneelle läheisyys on usein helpompaa ja vakaampaa.

Jotkut tutkijat katsovat, että parisuhderakkaus on eräänlaista toistoa varhaislapsuudessa koetusta vastavuoroisuudesta. Parisuhteissa hoivan ja huolenpidon rinnalle vain tulee uusi elementti, seksuaalinen vetovoima.

Vauvan ja vanhemman rakkaudella ja romanttisella rakkaudella onkin yhteisiä aivokemiallisia piirteitä.

Vastasynnyttäneen äidin kokema endorfiini- ja dopamiiniryöppy on samankaltainen kuin rakastuneilla. Se aiheuttaa voimakasta mielihyvää.

Toinen yhdistävä tekijä on rakkaushormoniksikin kutsuttu oksitosiini. Palkitsevassa yhdessäolossa sen tiedetään lisääntyvän sekä äidillä että vastasyntyneellä. Myös rakastavaisilla läheisyys saa oksitosiinin virtaamaan.

Joidenkin tutkimusten mukaan oksitosiini voi lisätä huolenpitoa ja luottavaisuutta myös toisilleen tuntemattomien välillä. Osin samankaltaisia hormonimuutoksia on todettu myös ihmisillä, jotka kokevat pyyteetöntä rakkautta toisia auttaessaan.

Jos siis rakkaus pohjimmiltaan on samalle aaltopituudelle virittäytymistä ja jaettua hyvää fiilistä, voisiko sitä kokea kenen kanssa tahansa?

Niin uskoo positiivisen psykologian tutkija, yhdysvaltalainen professori Barbara L. Fredrickson. Kirjassaan Love 2.0 – Finding Happiness and Health in Moments of Connection hän linjaa, että rakkaus on yksinkertaisimmillaan positiivista resonanssia kahden ihmisen välillä.

Siis sellaista myönteistä väreilyä, joka ilmenee juuri vaikkapa vauvan ja vanhemman höpsöttelyssä ja rakastavaisten kuhertelussa. Fredrickson vain ei rajaa hyvän olon hyrinää pelkästään lähisuhteisiin. Hän uskoo, että rakkautta voi kokea kaikissa tilanteissa, joissa kaksi ihmistä jakaa yhteisen myönteisen tunteen.

Fredrickson perustaa väitteensä siihen, että ohimenevätkin yhteyden hetket voivat saada ihmisten aivot ja biokemian synkronoitumaan keskenään. Paitsi että sellainen tuntuu hyvältä, se saa ihmisen ajattelemaan avoimemmin, tuntemaan yhteyttä toisiin ja haluamaan heille hyvää.

Fredrickson käyttää ilmausta rakkauden mikrohetket. Niitä voi hänen mukaansa kokea missä vain, vaikka naapurin kanssa jutellessa tai riemuissaan vellovassa jalkapalloyleisössä.

Ilman yhteyden hetkiä parisuhderakkauskaan ei kukoista. Rakkaus kun toteutuu vain läsnäolossa ja yhteisten tunteiden ja kokemusten jakamisessa. Siksi niistä on pidettävä pitkässäkin suhteessa huoli.

Samalla näkemys on yksin eläville rohkaiseva: elämäänsä voi saada lisää rakkautta monessa muodossa, kun on mikrohetkille avoin. Vaikka niiden ei olisi tarkoituskaan johtaa mihinkään, ne silti lisäävät onnellisuutta ja hyvinvointia.

 

Miltä tämä kuulostaa rakkausfilosofista? Pärttyli Rinne saa kyllä kiinni ajatuksesta, että tuntemattomankin kanssa voi kokea rakastavan hetken.

”Se on ikään kuin ohutta ’minimimyönteisyyttä’, universaalia ihmisrakkautta, joka voi joissakin tilanteissa olla vastavuoroista.”

Rinne kuitenkin pitää Fredricksonin näkemystä vielä liian suppeana.

Voihan rakastavia hetkiä kokea myös suhteessa muihin eläimiin – tai vaikka luontoon tai kauneuteen, jolloin ei ole enää edes kyse kahden olennon kohtaamisesta. Rakkaus voi ilmetä lähentymisenä ja kiintymisenä, haluna suojella ja puolustaa rakkauden kohdetta, oli se kuka tai mikä tahansa.

Rinteelle tulee mieleen tuore esimerkki. Perheen mökillä on hiiriä, ja hiljattain Rinne kohtasi yhden niistä silmästä silmään.

”Kyllä minä koin, että me katsottiin siinä toisiamme. Tuntui, että se tajusi, että en aio tappaa sitä.”

Omaa määritelmäänsä rakkaudesta Rinne ei ole lyönyt lukkoon.

Aiheen tutkiminen on pikemminkin muuttanut hänen rakkauskäsitystään laajemmaksi ja sallivammaksi. Siksi siitä rakkauden lajien listastakin tuli niin pitkä ja moninainen.

Aalto-yliopiston hankkeessa ei ole lähdetty siitä, että välttämättä olisi mitään aukotonta tapaa luokitella tai selittää käsite.

Sopivan jännittävät yhteiset elämykset saattavat tutkitusti ruokkia rakkauden liekkiä. Siksi professori kehottaa menemään vaikka vuoristorata-ajelulle.

Koronakevään aikana arjen sosiaaliset kontaktit vähenivät monilla rajusti. Se havahdutti siihen, miten tärkeitä lyhyetkin kohtaamiset ihmisten kanssa voivat olla. Deittailua kaipaavilla sinkuilla on ollut vielä omat vaikeutensa.

Vaikka rakkautta voisi kokea kaikkialla, rakkaus koiranpentuun tai lähimmäisenrakkaus ei noin vain korvaa läheistä parisuhdetta, jos ihminen nimenomaan sellaista elämäänsä toivoo.

Ja enemmistö yhä toivoo, sanoo tutkimusprofessori Timo Partonen.

Hän ei ole myöskään ihan varma, onko rakkaus-sanaa luontevaa suomalaisessa kontekstissa laajentaa aivan kaikkiin myönteisiin kohtaamisiin.

Jos ihminen kaipaa kipeästi romanttista rakkautta, voiko hän itse vaikuttaa mitenkään siihen, että rakastuu?

Tiettyyn rajaan saakka voi.

Jos elämäntilanne on rakastumiselle otollinen, kannattaa Partosen mukaan pitää mielensä avoimena ja mennä aktiivisesti paikkoihin, joissa voi tavata ihmisiä.

Nyt se onkin jo ehkä vähän helpompaa, kun tiukimpia rajoituksia on ainakin toistaiseksi höllennetty.

Kesäaikaan ihminen on alttiimpi rakastumaan, kun aivoissa muodostuu enemmän mielialaa kohottavaa serotoniinia kuin talvella. Hyvällä mielellä on avoimempi uusille ihmisille ja muut viehättävät helpommin.

Ja jos potentiaalinen ihastuksen kohde on löytynyt, esimerkiksi sopivan jännittävät yhteiset elämykset saattavat ruokkia rakkauden liekkiä. Pulssia nostattavat kokemukset, kuten vaikka vuoristorata-ajelu, tutkitusti lisäävät toisen viehättävyyttä.

Lopulta iso rooli on kuitenkin sattumalla. Vaikka eteen osuisi kaikki valmiiksi mietityt kriteerit täyttävä ihminen, ihastuminen ei Partosen mukaan ole järkipäätös.

”Itseään ei voi pakottaa rakastumaan.”

 

Lähteinä on käytetty myös Lauri Nummenmaan kirjaa Tunnekartasto – Kuinka tunteet tekevät meistä ihmisiä (Tammi, 2019) ja Timo Partosen artikkelia Rakastumisen ihmissuhdepeli: voiko sääntöjä oppia? (Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 2015).