Nykyään läsnäolo ei harsuunnu, se katkeaa kerralla
Ehkä tunnistat tilanteen: Olet kutsuilla, juttelet ihmisen kanssa, mutta äkkiä hänen katseensa, jopa puheensa alkaa harhailla, koska selkäsi takana hän on huomannut tärkeämmän ja mielenkiintoisemman henkilön, jota ei halua menettää, ja jonka luokse hän tuotapikaa suunnistaa.
Ennen kuin mitään on tapahtunut, huomaat hänen läsnäolonsa hiipuvan.
Nykyään läsnäolo ei harsuunnu, se katkeaa kerralla. Olen kylässä/joku on luonani vierailulla, ja kas, hänen kännykkänsä soi tai piippaa ilmaistakseen uuden sähköpostin tai Facebook-päivityksen. Hän, ihminen jota luulin ystäväkseni, ryhtyy näpelöimään älypuhelintaan tai puhumaan siihen.
Tunnen itseni vieraaksi, oudoksi, syrjityksi. Aina, aina, yhteyden päässä on joku, joka on tärkeämpi, mielenkiintoisempi kuin minä, raukka, vaikka olen paikalla.
En ole koneiden rikkoja, en vastusta uutta teknologiaa.
Esimerkkini kertoo, mistä reaalielämässä on kyse. Oletko olemassa, kiinnostava, huomionarvoinen toiselle ihmiselle - oikeasti - et virtuaalisesti. Tiedän oikein hyvin miten ”kiva” virtuaalisesti voi olla.
1990-luvun taitteessa minulla oli alkeellinen modeemi ja roikuin ”netissä”, so. silloisissa ”purkeissa” yökaudet. Edes yhteyden hinta ei asettanut rajaa. HPY:n linjalla sai olla yhdellä puhelumaksulla 12 tuntia. Niin olinkin, vaikka olin pienen lapsen äiti ja työssäkäyvä nainen.
Kokemukseni olivat riemastuttavia, yllättäviä, inspiroivia.
Myöhemmin MITSin porukka järjesti miittejä Suomenlinnaan ja Pihlajasaareen. Kävin, vaikka ikäni puolesta kai olisin voinut olla kaikkien poikien äiti. Läsnäoloni oli silti toivottu, jopa arvostettu. Toin retkelle popcornia ison säkillisen. Tervehdin nyt Sampsaa, Ossia, Teleä ja muita.
Edellisessä on kyse eri asiasta kuin alussa eli reaalinen ja virtuaalinen kohtaavat. Se ei ole välttämätöntä eikä useinkaan käy niin. Paitsi silloin, kun kutsuin Facebookissa tapaamiani ihmisiä kutsuille kotiini.
Välttämätöntä minulle on olla tekemisissä niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa olen tekemisissä reaaliajassa.
Jos olisin kaupan kassa, löisin nyrkit tiskiin, ponnahtaisin tuoliltani ja kirkuisin, kun eteeni tulee puhelimeensa kälättävä asiakas, joka ei katso silmiin, ei sano päivää, ei kiitos eikä näkemiin.
Perhe matkusti ratikassa. Isä puhui kännykkään, äiti näpelöi älypuhelinta. Lapsi rattaissa osoitti sormella äidille ”Kukka!” kun oltiin Kaisaniemessä. Liikenneympyrässä kasvoi tulppaaneja. Kumpikaan vanhemmista ei kuullut, ei reagoinut.
Kun luen tilaamaani tietokonelehteä, siinä esitellyistä ohjelmista ja laitteista herää kysymys: Koska ehdit kokea sen kaiken, joka täytyy tallentaa, muokata ja levittää? Mutta ehkä äiti jo näpytteli Facebookiin, että lapsi sanoi ensimmäisen sanansa: kukka. Ehkä isä otti kuvan puhelimen kameralla? Vain lapsi jäi vastausta vaille.
Missä tai mitä on läsnäolo? Lapsi tai muistihäiriöinen vanhus huomaa läsnäolon puutteen herkästi. Alzheimeria sairastanut isäni ei sietänyt sitä, että äiti puhui puhelimessa. Äiti oli poissa, vaikka oli paikalla. Jopa eläimet vaistoavat ihmisen läsnäolon puutteen. Koirat ja kissat eivät siedä puhelimia eivätkä tietokoneita. Kissa rojahtaa näppäimistölle ja saa ansaitsemansa huomion.
P.S. Kun olimme lapsia, yksi veljistäni ilmoitti: Minä en ole LÄSNÄ! Hän ei ymmärtänyt, mitä sana tarkoitti, ja hänestä se oli ruma. Onhan se. J